Taas on palattu hankeen. En palannut parempana golfaajana tai edes parempana ihmisenä. Kaksi viikkoa Afrikan eteläkärjessä jätti jälkensä ihoon, sieluun ja lompakkoon. Pysyvistä vaurioista tuskin voidaan puhua, mutta aina sitä oppii uutta. Niin muista kuin itsestäänkin. Ikää oli tullut molemmille. Niin isälle kuin pojallekin. Jälkimmäiselle vielä suhteellisesti enemmän. Isommilta konflikteilta vältyttiin. Mitä nyt välillä ohjattiin autoa pelkääjän paikalta, opetettiin golfetikettiä, opetettiin navigaattorin käyttöä ja ihmeteltiin toistemme säheltämistä. Kaiken kaikkiaan Etelä-Afrikka, näin suppeanakin kokemuksena, oli mielenkiintoinen elämys. Hyväntoivonniemet ja Pöytävuoret tuli nähtyä, mutta pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että kaikki maailman korkeat maanmuodostukset ja näkymät merelle ovat toistensa kaltaisia. Viime kesänä Korsikalla saaren eteläkärki Bonifacio ei hirvittävästi eronnut Hyväntoivonniemestä. Samanlaisia jyrkänteitä on maailman merien reunat täynnä. Siis muualla kuin Pohjanmaalla.
Jyrkänteitä nähtiin myös golfkentällä. Lähinnä pelillisiä. Ja niiltä tultiin lujaa alas. Ei ollut suoja-aitoja tai varoituskylttejä. Paras esimerkki löytyi Stellenboschin läheltä. Pelasin matkamme lopuss
a De Zalzen kentällä tasaisen alle 90:n lyönnin kierroksen. Kuudes kierros reissulla. Olinkin jo odottanut milloin Piltzin muokkaama svingi alkaa toimia. Yleensä tällaiset muutokset svingissä tai mailavalikoimassa ottavat sen viisi kierrosta ennen kuin lyönti alkaa jollain tavalla sujua. No, seuraavana päivänä Devon Valleyn kentällä ensimmäisellä ysillä edellisen päivän hyvä aura tuntui vielä svingissä, mutta sitten 11. väylällä tapahtui jotain. Kaikki mitä olin golfissa vuosien varrella oppinut unohtui ja pelasin viimeiset 8 väylää 63:een lyöntiin...hävetti. Ja vitutti. Toiseksi viimeisellä väylällä osuin melkein Helmutia (kaverin nimi oli tosiaan Helmut. He was Zerman!) pallolla joka kimposi 100 metriä taaksepäin osuttuaan edessä olevan teeboksin lyöntipaikan merkkiin. En lähtenyt hakemaan palloa edellisen väylän viheriöltä jonne se päätyi...Mutta kaikesta golfkentällä koetusta huolimatta ei tilanne svingini osalta ole noin huono kuin edellä mainitut kokemukset antavat ymmärtää. Svingiremontti on vielä kesken, joten ei arvostella keskeneräistä. Jatketaan siis hiomista. 
Maisemia suuremman vaikutuksen jätti se ristiriitaisuus mikä maasta välittyi. Apartheid päättyi yli 15 vuotta sitten, mutta musta keskiluokka on edelleen lukumääräisesti hyvin pieni. Mustasta kansanosasta huokui toisaalta ylpeys niiden osalta, jotka olivat päässeet parempiin hommiin hotelleihin, ravintoloihin tai matkaoppaiksi. Vastapainona heille olivat ne mustat, jotka
tekivät hanttihommia tai eivät tehneet hommia lainkaan. Istuivat moottoritien penkalla päivät pitkät tai kumartelivat golfkentällä lantin toivossa. Alistuneisuus, nöyristely ja heikko itsetunto tuntuivat skandinaavista vieraalta. Täällä kun naisille ja homoillekin on annettu erinäinen määrä vapauksia! Yksi golfarin mielestä mielenkiintoisimmista tarinoista kuultiin ensimmäisen golfkierroksen aikana paikallisten juutalaisten kentällä. Vaikkei minua suurena sionismin ystävänä tunnetakaan, niin paikalliselle juutalaisyhteisölle kunniaksi suotakoon se, että se oli suurin etninenryhmä valkoisia, joka aikoinaan vastusti apartheidia. Kierroksellamme King Davidin golfkentällä oli mukana caddiena reilu nelikymppinen musta kaveri nimeltään Rokie. Kierroksen aikana kaveri näytti muutaman kerran miten hänen mielestään palloa tulisi lyödä. Vaikka oma peli menikin tämän pron ohjatessa loppuvaiheessa aivan sekaisin, niin en voinut kuin ihailla sitä kuinka taitava kaveri oli. Kahdestasadasta metristä Rokie löi pallon
väylältä kiertäen oikealla olevan metsikön greenin läheisyyteen. Aivan kuten kertoi tekevänsä. Draiverilla. Ei ollut ollut videokameroita tai peilejä apuna silloin kun tämä bushmanni oli opetellut golfia. Apartheidin aikaan golf oli valkoisten laji, kuten Tiger Woods on hyvin myöhemmin todeksi osoittanut. Jos värillinen jäi kiinni golfmailan kanssa, niin poliisi takavarikoi sen ja hakkasi. Rokie sai mailoja golfkentällä caddienä olleelta sedältään, joka silloin tällöin salakuljetti kentältä löytyneitä mailoja townshipiin. Niillä hän sitten harjoitteli. Apunaan oma varjonsa, jolla hioi svingiään. Ensimmäisen kerran Rokie pääsi pelaamaan golfia 16 vuotta sitten eli apartheidin päättymisen aikoihin. Kyseessä oli eri kenttien caddieille järjestetty kisa. Ensimmäisellä kierroksella hän teki yhden eaglen (kaksi alle parin) ja yhden albatrossin (kolme alla parin). Aika hyvin kaverilta, joka e
i värinsä vuoksi saanut pitää golfmailaa kädessään saatikka harjoitella. Oletin, että nyt aikojen muututtua Rokie pelaa melko paljon. Oletus oli väärä. Hän kertoi, että yleensä hän ei pelaa yhtään täyttä kierrosta vuodessa. Ei ole varaa eikä klubilla (niin puolethan niistä juutalaisista kuitenkin kannatti apartheidia) caddiet saa pelata. Että semmoista. Itse olisin moiseen tilanteeseen aika turhautunut.Kotiinpaluu sujui ongelmitta. Normaalit ylösvedot laskun yhteydessä jumbolla, mutta matkatavarat tulivat perille ajallaan. Luottotappioksi jouduin kirjaamaan yhden kappaleen iPod Toucheja. Kannatti ostaa se passipussi, tunkea sinne kaikki ylimääräinen arvokas, säilyttää sitä koko reissun tallelokerossa, poistaa pussista viimeisenä päivänä passit ja luottokortit ja jättää pussi sisältöineen (se iPod...) vuokra-auton kuljettajanpuoleisessa ovessa olevaan taskuun. Olisi ehkä sittenkin kannattanut luottaa enemmän eteläafrikkalaiseen rehellisyyteen kuin omaan hataraan muistiinsa.
