Kuinka minusta(kin) tuli latuhomo

Kuulun siihen sukupolveen, joka on kokenut miltä tuntuu hiihtää kouluun. Edellisestä sodasta oli tuossa vaiheessa jo ehtinyt vierähtää tovi. Te ikuista nuoruutta ihannoivat hipsterit voitte siis unohtaa nälvimisen! (Nimim. 40-vuotias hipsteri...)  Kangasalan Vatialan ala-asteella oli talvisin kymmenittäin oppilaiden suksia seinällä rivissä. Järviset, Peltoset ja Karhut muodostivat värikkään, niin värikkään kuin 70-luvun kirjavassa ilmapiirissä voi vain kuvitella, värikollaasin kusenkeltaista betoniseinää vasten. Kun liikuntatunnilla oli hiihtoa, niin ei tuonut isä tai äiti suksitelineet katolla farmari Volvolla pihaan.  Ei tod.! Ja oli niitä karkkia tarjoavia setiä silloinkin. 70-luvulla vallitsivat vielä luonnon lait. Jos matkaa kouluun oli kauheat 2,5 km, niin se joka ei siitä suksilla selvinnyt oli jo matkalla ammattikouluun. Yhtään huonoa muistoa ei noihin koulumatkoihin silti liity. Myöhemmin elämässäni onnistuin kuitenkin kehittämään ristiriitaisen ja kompleksin suhtautumisen maastohiihtoon.

Armeija-aikana tuvassa haaveiltiin kuksimisesta, mutta pääesikunta oli järjestänyt asiat tsilleensä, että kuksimisen sijasta harrastettiin suksimista. Valkoiset laudat jalassa etsimme Haminan ja Virolahden metsissä maihinnoussutta A2- keltaista. Taistelukosketukset sekä viholliseen että vastakkaiseen sukupuoleen olivat vähissä. Paikallinen sairaanhoito-oppilaitos ei myöskään edesauttanut asiaa. Sisarten hentojen ja valkoisten bileitä kyllä mainostettiin näyttävästi kasarmin ilmoitustaululla. Heti siinä paikallisen nakkikioskiyrittäjän menun vieressä. Kebab oli muuten vielä tuohon aikaan, 90-luvun alussa, melkoinen harvinaisuus makkaraperunamenujen joukossa. Ainoa etninen liha mitä Haminassa oli (kuulemma) tarjolla oli torilla 50 markalla myynnissä ollut "Pilu". Se ei tietääkseni muutamalla markalla päivässä toimeentuleville varusmiehille maistunut, vaan me isänmaalliset asevelvolliset olimme lähinnä kotimaisen lihan perään. Niinpä luimme opiston mainoksien rivien väleistä hormoonien aiheuttaman dysleksian vallassa väärin. Naista sai nimittäin noista bileistä etsiä harmaisiin loma-asuihin pukeutuneiden varusmiesten seasta kuin neulaa heinäsuovasta. Kasarmeilla patoutunutta energiaa purettiin siis suksimiseen, ei kuksimiseen.

Uskallan kuitenkin väittää, että en tuolloinkaan alkanut vihata hiihtämistä. Armeijaa edeltävät kymmenen esipuberteetin vuotta vietin Espoossa. Tuota aikaa leimasivat paitsi ilmastonmuutoksen vaikutuksesta johtuneet leudot talvet, jolloin ei todellakaan hiihdetty, sekä paha akneongelma. Niinpä hiihtäminen jäi kehäteiden ulkopuolella asuvien maalaisjunttien säälittäväksi harrastukseksi. Kun sitten palasin suksien päälle armeijassa, niin myönnän salaa nautttineeni vanhasta tuttavuudestani.

Armeijan jälkeen alkoi sitten todellinen pimeä keskiaika. Ainakin mitä tulee suksimiseen. Eikä valoa tuonut Lahtden 2001 tapahtumat vaan karpaasien pieleen mennyt nesteytys lähinnä pahensi tilannetta. Ajattelin hiihtämisen olevan todellakin junttien touhua, jota ei täällä sivistyksen parissa sitten harrasteta. Ei, ellei sitten halua leimautua maalaisliittolaiseksi tai jyväjemmariksi. Ei tod! Täällä lähdettiin bussilla skimbaamaan ja kreisibailaamaan Himokselle tai sitten ei tehty sitäkään. Itse valitsin jälkimmäisen. En tiedä miksi. En ollut vain järin kiinnostunut alamäkihiihdostakaan tuohon aikaan. Kokematta jäivät siis viinanhuuruiset ja oksennukselle tuoksahtavat opiskelijajärjestön skimbareissut Keski-Suomeen. Itse join mieluummin mieskengät ja valkoiset sukat jalassa turvallisesti Uudella ylioppilastalolla TDK-bileissä (Tiedekuntabileet järjestettiin kerran kuukaudessa kuukauden ensimmäisenä lauantaina tenttilauantain kunniaksi toim.huom.!) Sanomattakin lienee selvää, että suksimisen sijaan myöskään kuksimista ei pahemmin harrastettu. Ja miksi kukaan olisi sitä kanssani harrastanutkaan? Minulla oli korvakoru ja inkakuosinen flanelipaita. Olin 188 cm pitkä, luuni ja nahkani painoivat 75 kiloa, lihakseni korkeintaan kilon. Kärsin edelleen aknesta ja kampaukseni oli villi tuulahdus 30-luvun pappisseminaarista.

Sitten tuli vuosi 2002 ja rikoin polveni eturistisiteen ensimmäisen kerran. Toipumisaika puoli vuotta. En ollut kovin innokas kuntopyöräilijä, joten joku muu liikuntaharrastus piti keksiä toipilasajalle. Ehkä ajatus hiihtämisestä syntyi heti leikkauksen jälkeisinä päivinä kodeiinipäissäni tai sitten siihen vaikutti silloinen lyhytaikainen naispuolinen tuttavuus, joka kannusti hiihtämään. Oli itsekin kuulemma kerran hiihtänyt viikon Ylläksellä vitutukseen. Niinpä hankin perinteisen tyylin sukset fysioterapeuttini luvalla ja aloitin hiihtoharrastuksen uudestaan.

Perinteistä ehdin sivakoida muutaman kerran talvessa aina viime talveen asti. En ollut kovin innostunut siitä, mutta olihan se ihan virkistävää puuhaa jos kelit sallivat. Viime talvena annoin vihdoin anteeksi Mikalle, Jarille ja Kari-Pekalle. Lahden vuoden 2001 rikokset olivat vanhentuneita ja oli aika katsoa eteenpäin. Olen kuitenkin vain ihminen eikä anteeksiantoni ollut sataprosenttinen. Sen verran hyvältä nimittäin tuntui viime kesänä golfkentälllä kun karpaasi-Jari hukkasi autonavaimensa kentälle. Vahingonilo on aidointa iloa. Siihen ei sisälly tippaakaan kateutta. Sen verran kokonaisvaltainen anteeksiantoni silti oli, että päätin hankkia uudet sukset. Koska olen välineurheilija henkeen ja vereen, oli aika siirtyä luisteluhiihdon iloiseen maailmaan uudessa slimmissä hiihtoasussa.

Viime talvi meni vielä opetellessa. Tekniikan alkeet olivat tiedossa, mutta implementointi oli vaatimatonta. Tasaisella meni mukavasti, mutta ylämäet olivat helvettiä. En ollut ihan varma oliko tämä sittenkään minua varten. Ylämäet vaan vituttivat niin paljon, että...että... HAVUJA PERKELE! Sitten joku vinkkasi, että älä yritä kiivetä mäen päälle niin nopeasti kuin pääset vaan kuuntele hengitystäsi ja kas, kas...tänä talvena Ylläksellä "Sen yhden jonka nimeä ei saa mainita" -nousu toi vapahduksen. Vajaan kahdensadan metrin vertikaalinen nousu meni melko kevyesti rauhallisesti lykkien ja olin myyty. Kun lähdin Ylläkselle muutama viikko sitten, olin vielä urbaani 40-vuotias hipsteri. Tuon nousun jälkeen olin vihdoinkin saavuttanut jotain mitä olin yrittänyt vältellä pitkään. Minusta oli tullut keski-ikäinen ja "I'm just lovin' it!". Veri veti ladulle ja sanoin jopa ei shottien höyrystämälle kutsulle lähteä Kalleen. Suuntasin mieluummin nauttimaan lopputalven viimeisistä hangista Paloheinään. Olin saavuttanut evoluution seuraavan askeleen. Olin nyt keski-ikäinen latujuntti joka tervehtii Lapissa ladulla vastaantulijoita iloisesti hymyillen ja kuksimisen sijasta (lisäksi) haaveilee myös suksimisesta. Nyt ainoa asia joka askarruttaa tällä kehityksen tiellä on se, mikä on evoluution seuraava askel. Tuleeko vielä ennen vaippoja, heikentynyttä virtsasuihkua ja syöttökaukaloa jotain vai oliko tämä nyt tässä? Oli miten oli, niin minä ainakin suksin niin kaun kuin lunta ja virtaa vielä riittää! Niin kuin kunnon latuhomon pitääkin.

Turvallisuusuhka?

Pena Perussuomalaisen eli Hakkaraisen Penan toimintaa seuratessa tuntee itsenäsä vanhaksi. Kaveri kreisibailaa aamu kuuteen arki-iltaan epämääräisen motoristikerhon tiloissa ja menee seiskaksi töihin. Touhun tiimellyksessä yrittää vielä päästä pukille. Kun ei säälistä pääse, turvautuu euroihin. Koska kyseessä on Penan mielestä leikkiraha, ei kyse voi olla seksin ostamisesta. Todella vauhdikasta toimintaa viisikymppiseltä kansanedustajalta. Mitäköhän Penan meno oli silloin, kun hän ei vielä ollut raitis?

Pena Perussuomalainen on kuitenkin kunnon protestantti. Oli ensimmäinen sairauspäivä palkaton tai palkallinen, niin luterilaiseen maailmankatsomukseen uskovana töihin on mentävä vaikka henki lähtisi. Niinpä Pena asteli aamuseiskalta suoraan moottoripyöräkerhon bakkanaaleista työpaikalleen ratkomaan Euroopan velkakriisiä. 

Mutta tekevälle sattuu. Työmiehen työkalupakki oli jäänyt moottoripyöräkerhon tiloihin. Ikävää. Turvallisuusuhka? Joidenkin mielestä kyllä. Itse en olisi kovin huolissani. Salkusta tuskin löytyi Erotikan maailmaa, Seiskaa, Jallu-pulloa ja puoliksi syötyä HK:n Sinistä kummallisempaa evidenssiä älyllisestä elämästä. Ei siis tarvetta kutsua Supon sinivuokkoja paikalle tai julistaa kansallista hätätilaa. Tuon paketin kanssa Pena on varmasti turvassa.

Perheen musta lammas ja vielä eilisestä kulttuurivallankumouksesta!

Vielä homoista. Tai niiden pelottavuudesta. Siitähän on niin monessa asiassa kyse. Kuten näissä vaaleissa.

Olen viimeisen viikon aikana saanut huomata olevani perheen musta lammas. Vanhempani, jotka eivät ole kaikkein konservatiivisemmastakaan päästä, ovat tuottaneet jälkikasvulleen pettymyksen. Kumpaakin huolettaa Suomen asema mahdollisen homo presidentin vieraillessa Putinia tapaamassa. Siksi on parempi äänestää Yhtenäisen Venäjä -puolueen veljespuolueen edustajaa. Mitä sitä turhaan aiheuttamaan kiusallista tilannetta Putinille. Joutuu vielä homoa kättelemään. Hyi hitto! Onhan Haavisto ihan viisas mies, mutta....Ketäköhän vanhempani tai monet heidän ikätovereistaan äänestäisivät jos vastakkain olisivat Haavisto ja joku uusnatsi. "No ei nyt ainakaan sitä homoa...!"

Eikä oma sukupolvenikaan tästä paljon parane. Eilen kuulin, että eräässäkin lähisukuuni kuuluvassa perheessä on julistettu, että "Meidän perheessä ei sitten kukaan äänestä homoa!" Onneksi tuossakin perheessä taitaa äänet mennä homot-heterot 1-1, koska osa ihmisistä ei oikeasti ole kiinnostunut siitä mitä kaksi aikuista ihmistä keskenään makuuhuoneessa puuhaa.

Lopuksi on pakko sanoa vielä terveiset Niinistön perässähiihtäjille Taru Tujuselle ja Mikko Kortelaiselle, viikonlopun kulttuurivallankumouksellisille. Jos ehdokas edustaa sellaisia arvoja, joita Turkka Mali, Heidi Kyrö ja Danny haluavat julkisesti tukea, niin älkää nyt vetäkö näiltä ihmisiltä mattoa alta olemalla kateellisia kilpailevan ehdokkaan artistilistalle! Se ei voi tuntua kivalta. Ei edes Dannysta, joka on paljon nähnyt ja jota moni on jo tarpeeksi nähnyt. Jos Sale ei ole leimallisesti nuorten ehdokas, mutta itse koette vielä edustavanne ns. nuorempia sukupolvia, niin pitäsikö tuo sisäinen ristiriita purkaa vaikkapa reippaalla sauvakävelylenkillä sen sijaan, että provosoituu jo lähes varman voiton aattona?

Suomi saa tänään 12. presidenttinsä. Kumpi tahansa valitaan, niin saamme varmasti hyvän, edustavan ja suvaitsevaisen presidentin. Freedom Housen vertailun mukaan maailmassa on vain 45 maata, joissa vallitsee täyden poliittiset vapaudet ja kansalaisoikeudet. Suomi on yksi näistä maista. Tästä on syytä olla ylpeä ikään, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai etniseen alkuperään katsomatta.

Työelämän laatua parantamassa

Onko tämä nyt sitä tragikomediaa vai onko kyseessä vain joku paradoksi? AKT:n puheenjohtaja Timo Räty on pitänyt muutaman vuoden liiton viestintäpäällikölle Hilkka Ahteelle mykkäkoulua. Itseäni on suuresti hämmästyttänyt miten tämä melko naisellinen keino, jonka koulun penkillä itsekin olen jokunen kerta istunut, Timolta oikein luonnistuu. Entä mikä on Timon motivaatio? Ehkä hän onb tasa-arvon asialla. Mykkäkoulu ei ole siis vain naisten oikeus. Ikävä asia on jo poliisitutkinnassa, mutta onneksi toverituomioistuin antoi Timolle vapauttavan päätöksen. Nyt voi sitten rauhassa keskittyä AKT:lle perinteisiin vienninedistämiskeinoihin. Eikä toki sovi unohtaa ammattijärjestöjen taistelua eläkeiän nostoa vastaan. Tosin hieman outoon valoonhan tuo taistelu joutuu, kun vaihtoehtona eläkeiän nostoa vastaan tarjotaan tyäelämän laadullista parantamista, jotta ihmiset voisivat työpaikoillaan paremmin. Mitenkäs se menikään: Tee niin kuin opetan, älä niin kuin teen....

Kaiken viisauden alku on homon pelko!

Provosoiduin. Myönnetään. Kirjoitin maallisella vaelluksella tuonpuoleiseen vähintäänkin vakavissaan suhtautuvan ystäväni Facebook -päivitykseen seuraavan kommentin.


"Meinasin kommentoida, mutta sitten tajusinkin, että juuri tällaisten kirjoitusten ja ahdasmielisyyden takia erosin kirkosta, joten miksi vaivautua?"


Ystäväni, josta tunnustan käyttäväni nimitystä hihhuli, oli onneksi sovittelevalla päällä. 


"Ehkä voisit kuitenkin kommentoida :-)" oli hänen kädenojennuksensa meille pakanoille. Ja hyvä sellainen. Ei ole mitään syytä poistaa toisiamme (edes) Facebook -ystävien joukosta. Se lienee jonkinlaista suvaitsevaisuutta. Enkä todellakaan voi ottaa siitä kiitosta itselleni...


Varsinainen provosoitumiseni aihe oli ystäväni päivityksessä linkkinä ollut Olli Pusan kirjoitus Missä ovat presidenttiehdokas Haaviston näytöt? Tuntui siltä kuin jokin Pekassa häiritsi Ollia. Jokin muu kuin tuo cv, joka sai Ollin kirjoituksessa lähes raamatulliset mittasuhteet. Ettei vain nyt olisi niin, että se asia joka häiritsee ei ole puolustusvoimien ylipäällikölle sopimaton siviilipalvelus (Voisiko joku näyttää Tarja Halosen sotilaspassin, kiitos!) tai Pekan suorittamatta jäänyt akateeminen loppututkinto. Tähän syyksi Pusa tarjosi seuraavaa:


"Pekka Haavistolla ei ole mitään kelvollista syytä opintojen kesken jättämiseen. Titteli on ylioppilas. Selityksissä joudutaan ilkeämmälle puolelle. Ei ole riittänyt lahjoja, ei ole ollut tarmoa opiskelujen valmiiksi saattamiseen. Tai selityksenä voi olla raadollisesti asenne. Pekka Haavisto on katsonut itsensä sellaiseksi ”yläluokan” edustajaksi, että hänen ei tarvitse puurtaa rahvaan tavalla. "


On ehkä epäkohteliasta ja jossain määrin asiatontakin irroitella noita lainauksia toisen tekstistä enkä aio niitä retustella sen enempää. Teksti löytyy yllä olevasta linkistä joten jokainen voi lukea sen itse ja tehdä omat johtopäätöksensä. Ajattelin huvin vuoksi kokeilla muusani Ollin innoittamana samaa tyyliä ja arvailuun perustuvaa johtopäätösten tekemistä. Päädyin tällaiseen yhteenvetoon:


"Olli Pusalla ei ole mitään kelvollista syytä homopelkoonsa. Selityksissä joudutaan ilkeämmän puolelle. Ehkä Olli on yksi niistä joka kolmannesta miehestä, joka on nähnyt homoeroottisia unia. Ehkä Olli on kokeillut telakoitumista nuorena miehenä, mutta on katsonut itsensä sen verran normaaliksi, että ei yksi kerta homoa tee."

Hirvee nälkä!

Uuden vuoden lupauksena annoin ne perinteiset. Jatkan golfausta, en sekaannu miehiin ja laihdun. Nyt reilun viikon jälkeen ylläri pylläri: kaikki kolme ovat pitäneet! Kovimmalle ottaa lupauksista haastavimman kanssa. Noin 7-8 kiloa pitäisi pudottaa ilman karkkia ja kolmea lämmintä ateriaa päivässä.

En turvaudu mihinkään ihmedietteihin. Eivät sovi miehelle, jonka suosikkilukemistoon eivät kuulu käyttöohjeet. Ei karppaamista, mutta vähän skarppaamista. Ainakin sen suhteen mitä suuhunsa laittaa. Amican ruokalan tytöt joutuvat päivittäin pettymään kun jälkiruokavaahdot eivät enää tipu tähän jätemyllyyn. Jälkiruokatiskin yläpuolella oleva kannustava viesti "Hedelmä on vaihtoehto jälkiruoalle" on saanut lihaa luidensa ympärille. Paras kannustin kaikista oli viime torstaina koettu vittuilu. Kun seitsemän nelikymppistä miestä kolttasaamelaisen varpajaisissa kertoo vyötäröni kasvaneen, niin kyllähän siinä hihat palaa. Ja kyllä sekin tiedetään, että olen kuulemma "Lihavin laiha jonka olen tavannut". Myönnettävähän se on: Vyölaukku ei näytä hyvältä. Oli päällä sitten tumma puku tai havaiji -paita.

Muuten on sujunut hyvin, mutta ihan helvetinmoinen nälkä on koko ajan. Ennen pidin kaloritasapainostani huolta joka ilta vetämällä 2-3 riisifruttia, pari leipää, karkkipussin tai vaikkapa litran jäätelöä. Jonkinlainen kulminaatiopiste saavutettiin viime lauantaina kun naapurin poika tuli sixpackin kanssa kylään puhumaan syntyjä syviä. Light beeriä totta kai! Toimi kyytipoikana kurkuille, porkkanoille ja paprikalle, joita dipattiin kevytkermaviili -dippiin. Mitään muuta ei sitten tossa porukassa dipattukaan. Ei, vaikka moni saattaisi luulla, että nyt se lipee tossa toisessa uuden vuoden lupauksessa kun on chipsit jääny ja naapurin nalle on kylässä puhumassa ihmissuhteista(ni). Näin pahasti ei kaloritasapaino ole kuitenkaan heilahtanut. Niin suuresta illuusiosta ei ole kyse.

Ekan viikon saldo oli 93,2 kilosta 91,6 kiloon! Älkää kysykö paljonko siitä oli nestettä tms. Suunta on oikea. Tästä on hyvä jatkaa. Porkkana- ja keittolinjalla.

Vuosi 2011 - blogihiljaisuuden vuosi

On aika tehdä yhteenveto menneestä vuodesta, joka oli tällä palstalla hiljaisuuden aikaa. Usein hiljaisuuteen liitetään itsensä tutkiskelu, etsiskely ja joillekin jopa koskettelu. Tämän blogin kohdalla on kuitenkin kyse vain hiljaisuudesta. Kaikkea muutahan olen vuosien varrella tällä palstalla menestyksekkäästi ja huomionkipeyttäni harjoittanut.

Sen keväisen Vianor -episodin jälkeen onkin ehtinyt sattua yhtä ja toista. Tässä lyhyt yhteenveto.

Huhtikuussa kävin vuoden tauon jälkeen Loimaan Norpan blogissa. On tainnut Norpalla mennä herne kuonoon kun oli poistanut ansiokkaan blogini linkkiluettelostaan. Kostin pitämällä turpani kiinni. Teko, jota hän todennäköisesti suuresti arvosti. Matti Vanhasen siirryttyä perheyritysten liiton johtoon ja syömään kuormasta sain Jytkyn muodossa uuden vapaan yhteiskunnan vihollisen numero yksi. Tiedän, tiedän. Timo Soinista, Jussi Halla-ahosta ja James Perssaaresta olisi riittänyt kirjoitettavaa, mutta päätin pysyä vaiti. Luotan kuitenkin siihen, että tämä Persu-niminen impivaaralainen ajatushautomo tuottaa vielä paljon aiheita tähänkin blogiin pohdittavaksi.

Toukokuussa loppui se kuusitoistavuotinen renkutus Ville Peltosesta. Ilmaveivi sai kaksi merkitystä, joista toinen osoitti taitoa ja toinen heikkoa viinapäätä. Olihan se sykähdyttävää, mutta toisin kuin 16 vuotta aiemmin huomasin en hypännyt ensimmäisenä (enkä tällä kertaa viimeistenkään joukossa) Mantan altaaseen juhlimaan marginaalilajin maailmanmestaruutta. Ikää vaan on tullut lisää. Erityisesti minua ilahdutti maamiesten keskuudessa kytenyt perinteinen hurriviha ja "Kuka pelkää mustaa miestä" -asenne. En tuntenut ylpeyttä suomalaisuudestani juostessani Tukholman katuja toisella maratoonillani maamiehieni huudellessa 6-1 kannustushuutoja 6-1 paidat päällä. Suomalaisittain ajattelin "Voi luoja, mitäköhän noi meistä ajattelee?!".


Kesäkuussa huomasin täyttäväni neljäkymmentä vuotta. En vieläkään pukeutunut sarkapukua muistuttavaan nailoniseen Mr Batistiniin vaan yritin esittää ikäistäni nuorempaa. Menestyksestä en ole niin varma. Juhlin tätä merkkipäivää noin 90 ystäväni kanssa Töölön Soutupaviljongilla. Bileiden loppusaldo: heräsin aamulla uuvahtaneen jorman vierestä omasta sängystäni. Oveni ulkopuolella oli verilammikko muistuttamassa siitä, että toisella kertaa illan aikana ambulanssimiehet todella veivät etruski -ystäväni julkisen terveydenhuollon hoiviin. Sai kaveri verorahoille vastinetta. Ehkä Loimaan Norppa ei ollut havainnut hiljaista kostoani blogisivuillaan. Hänkin saapui paikalle. Tällä kertaa hän antoi myös minulle tilaa. Samaa ei voi sanoa Tahkon bussin paluumatkasta, jossa hän tyypillisesti imee itseensä kaiken ajan, tilan ja energian värikkäillä varsinaissuomalaisilla juomaleikeillään.

Heinäkuu oli lomakuu. Golf vei niin aikani, maineeni, mielenterveyteni kuin itsekunnioitukseni rippeetkin.  Parisuhdekin oli koetuksella. Sitä paikkailtiin Lofooteilla. Upea paikka. Jos haluaa kokea valaita, komeita maisemia ja kuolemanpelkoa samassa paketissa niin sinne! (Ja vähän golfiakin). En jaksanut edelleenkään innostua kansallislajeistamme pesäpallosta tai eukon kannosta. Tuurin kyläkaupassakaan en käynyt. Koska olin lomalla ehdin piipahtamaan Loimaan Norpan blogissa. Linkki blogisivuilleni loisti edelleen poissaolollaan...

Elokuu oli kaupallisen blogittamisen neitsyyden menetys kuukausi. Vanha sairaus iski taas. En ollut parantunut huomionkipeydestäni. Kipu oli raastavaa. Lääkkeeksi viestintäjohtajamme määräsi kaupallista blogikirjoitusta 3-4 kertaa vuodessa. Sitä ne konttorintytöt ja IT-hemmot lukevat ennen päivän ensimmäistä asiakastapaamista tai järjestelmäpäivitystä. Kirjoitin positiivisuudesta. Olisin voinut kirjoittaa velkakriisistä, osakkeiden arvostuksesta, rahastojen menestyksestä, mutta uskoin tuntevani valitsemani aiheen vieläkin paremmin. Moni on eri mieltä. Stubbia lainatakseni: VMP EVVK. Ja siitä se ajatus positiivisuudesta sitten lähti.

Syyskuussa kävin ehkä yhdellä Euroopan hienoimmista golfkentistä. Joku ruotsalainen urpo oli rakentanut Bro Hofin linnan maille 40 MEUR:lla aivan k-ä-s-i-t-t-ö-m-ä-n makeen golfkentän, joka tekee 250 000 EUR tappiota joka kuukausi. No, miljönäärin rahat on miljönäärin rahoja. Vain golfari voi ymmärtää mistä on kyse kun neljäskin putti menee metrikaupalla pitkäksi kivikovilla griineillä.

Lokakuussa odottelin eteläsuomalaisen talven alkua. Stadilainen ei koskaan väsy odottamaan paskan tippumista taivaalta pimeimmän syksyn keskellä. Jouduin pettymään ja odottamaan aina joulukuuhun asti. Pettymys oli käsin kosketeltava. Jorma-Dinner taisi olla lokakuussa. Hieno kokemus, josta ei paljon puhuta sisäpiirin ulkopuolella. Yksi(toista) drinkki liikaa ja iltaa, josta kukaan ei muista mitään, muistellaan vielä neljänkymmenen vuoden kuluttua vaipat jalassa palvelukodissa.

Marraskuussa koin mitä tanskalainen vieraanvaraisuus on. Saavuin kollegani viisikymppisen rouvashenkilön kanssa kööpenhaminalaiseen ravintolaan tunnin etuajassa suoraan lentokentältä. Paikka oli keskellä metsää harvalukuisten katulamppujen valaisemassa ympäristössä. Ilman lämpötila oli plus viisi ja ilman kosteus ihan riittävä. Ravintola hovimestari, noin kolmekymppinen maailmaa nähnyt naishenkilö ilmoitti, että ravintola aukeaa tunnin kuluttua ja meidän pitää odottaa siihen asti ulkona. WTF! Siinä sitten näytin tempperamenttini parhaimmat puolet toisella kotimaisella, mutta ei auttanut. Ulos lennettiin ennen kuin oltiin yhtäkään lasia kumottu. Paikallinen esimieheni soitti ravintolaan selvittääkseen asiaa. Hovi hätääntyi, mutta liian myöhään. Olimme kadonneet samoilemaan hevoasenpaskaa väistellen tanskalaiseen pyökkimetsään. Siinä vaiheessa ilmoitin tilaisuuden järjestäneelle isännällemme "You know Henrik. There are certain principles and we Finns are very well known for obeying the rules. So if the restaurant opens at 6 pm we won't step into it, not even a second before." Eli osataan sitä muuallakin kuin Vianorilla...Marraskuussa juoksin myös New Yorkin maratoonin. Via Dolorosa. Selvisin siitä tosin hengissä. Toisin kuin se yksi kaveri, joka vietiin viltillä peitettynä jalat edellä maalialueelta.



Joulukuussa Jussi Halla-aho poistui sosiaalisesta mediasta. Se on hänen täysi oikeutensa. Jos näkee itsensä raamikkaana, tarkkanäköisen kiharatukkaisena arjalaisena ja julkisessa sanassa esitetään vain photoshopattuja väärennöksiä, jossa tukka karkaa ohimoilta, poskia punottaa ja punainen nortti maistuu, niin kyllä sitä itse kukin loukkaantuisi! Ja kun vielä kaikki mitä sanotte voidaan käyttää teitä vastaan, niin onneksi on Homma -forum kaikille niille, joille sosiaalinen kanssakäyminen muualla kuin verkossa (ja nyt jo saatana sielläkin!) on vaikeaa. Samassa kuussa vuosi päättyi osaltani Tallinnassa. Kontakti veljeskansaan syntyi jo heti perjantai-iltana, kun Mihkeli niminen veijari halusi tutustua. Kello oli noin kolma aamuyöstä. Kohteliaasti kaveri kysyi lupaa tulla kuusihenkiseen seurueeseemme. Ensimmäinen asia, jonka hän halusi ehdottomasti itsestään kertoa oli "Ma ole ollu Venäjä vankila. Heti tuli analseks. Se o kauhhe asia!" Really! Interesting....halusi vielä antaa puhelinnumeronsa, jos tulee jotain ongelmia Tallinnassa. Olisiko pitänyt soittaa kun parisuhteen aallokossa vähän myrskysi muista syistä tuon illan jälkeen...

Nyt on tammikuu. Loimaan Norpan sivuilla linkki blogiini on edelleen tulosluettelon ulkopuolella. Alan olla jo toivoton asian suhteen, mutta ehkä hän lukee tämän kirjoituksen rivit, eikä aina sieltä rivien välistä, ja ymmärtää ryhtyä tarvitaviin toimenpiteisiin....

Hyvää uutta vuotta 2012!