Vuosi 2011 - blogihiljaisuuden vuosi

On aika tehdä yhteenveto menneestä vuodesta, joka oli tällä palstalla hiljaisuuden aikaa. Usein hiljaisuuteen liitetään itsensä tutkiskelu, etsiskely ja joillekin jopa koskettelu. Tämän blogin kohdalla on kuitenkin kyse vain hiljaisuudesta. Kaikkea muutahan olen vuosien varrella tällä palstalla menestyksekkäästi ja huomionkipeyttäni harjoittanut.

Sen keväisen Vianor -episodin jälkeen onkin ehtinyt sattua yhtä ja toista. Tässä lyhyt yhteenveto.

Huhtikuussa kävin vuoden tauon jälkeen Loimaan Norpan blogissa. On tainnut Norpalla mennä herne kuonoon kun oli poistanut ansiokkaan blogini linkkiluettelostaan. Kostin pitämällä turpani kiinni. Teko, jota hän todennäköisesti suuresti arvosti. Matti Vanhasen siirryttyä perheyritysten liiton johtoon ja syömään kuormasta sain Jytkyn muodossa uuden vapaan yhteiskunnan vihollisen numero yksi. Tiedän, tiedän. Timo Soinista, Jussi Halla-ahosta ja James Perssaaresta olisi riittänyt kirjoitettavaa, mutta päätin pysyä vaiti. Luotan kuitenkin siihen, että tämä Persu-niminen impivaaralainen ajatushautomo tuottaa vielä paljon aiheita tähänkin blogiin pohdittavaksi.

Toukokuussa loppui se kuusitoistavuotinen renkutus Ville Peltosesta. Ilmaveivi sai kaksi merkitystä, joista toinen osoitti taitoa ja toinen heikkoa viinapäätä. Olihan se sykähdyttävää, mutta toisin kuin 16 vuotta aiemmin huomasin en hypännyt ensimmäisenä (enkä tällä kertaa viimeistenkään joukossa) Mantan altaaseen juhlimaan marginaalilajin maailmanmestaruutta. Ikää vaan on tullut lisää. Erityisesti minua ilahdutti maamiesten keskuudessa kytenyt perinteinen hurriviha ja "Kuka pelkää mustaa miestä" -asenne. En tuntenut ylpeyttä suomalaisuudestani juostessani Tukholman katuja toisella maratoonillani maamiehieni huudellessa 6-1 kannustushuutoja 6-1 paidat päällä. Suomalaisittain ajattelin "Voi luoja, mitäköhän noi meistä ajattelee?!".


Kesäkuussa huomasin täyttäväni neljäkymmentä vuotta. En vieläkään pukeutunut sarkapukua muistuttavaan nailoniseen Mr Batistiniin vaan yritin esittää ikäistäni nuorempaa. Menestyksestä en ole niin varma. Juhlin tätä merkkipäivää noin 90 ystäväni kanssa Töölön Soutupaviljongilla. Bileiden loppusaldo: heräsin aamulla uuvahtaneen jorman vierestä omasta sängystäni. Oveni ulkopuolella oli verilammikko muistuttamassa siitä, että toisella kertaa illan aikana ambulanssimiehet todella veivät etruski -ystäväni julkisen terveydenhuollon hoiviin. Sai kaveri verorahoille vastinetta. Ehkä Loimaan Norppa ei ollut havainnut hiljaista kostoani blogisivuillaan. Hänkin saapui paikalle. Tällä kertaa hän antoi myös minulle tilaa. Samaa ei voi sanoa Tahkon bussin paluumatkasta, jossa hän tyypillisesti imee itseensä kaiken ajan, tilan ja energian värikkäillä varsinaissuomalaisilla juomaleikeillään.

Heinäkuu oli lomakuu. Golf vei niin aikani, maineeni, mielenterveyteni kuin itsekunnioitukseni rippeetkin.  Parisuhdekin oli koetuksella. Sitä paikkailtiin Lofooteilla. Upea paikka. Jos haluaa kokea valaita, komeita maisemia ja kuolemanpelkoa samassa paketissa niin sinne! (Ja vähän golfiakin). En jaksanut edelleenkään innostua kansallislajeistamme pesäpallosta tai eukon kannosta. Tuurin kyläkaupassakaan en käynyt. Koska olin lomalla ehdin piipahtamaan Loimaan Norpan blogissa. Linkki blogisivuilleni loisti edelleen poissaolollaan...

Elokuu oli kaupallisen blogittamisen neitsyyden menetys kuukausi. Vanha sairaus iski taas. En ollut parantunut huomionkipeydestäni. Kipu oli raastavaa. Lääkkeeksi viestintäjohtajamme määräsi kaupallista blogikirjoitusta 3-4 kertaa vuodessa. Sitä ne konttorintytöt ja IT-hemmot lukevat ennen päivän ensimmäistä asiakastapaamista tai järjestelmäpäivitystä. Kirjoitin positiivisuudesta. Olisin voinut kirjoittaa velkakriisistä, osakkeiden arvostuksesta, rahastojen menestyksestä, mutta uskoin tuntevani valitsemani aiheen vieläkin paremmin. Moni on eri mieltä. Stubbia lainatakseni: VMP EVVK. Ja siitä se ajatus positiivisuudesta sitten lähti.

Syyskuussa kävin ehkä yhdellä Euroopan hienoimmista golfkentistä. Joku ruotsalainen urpo oli rakentanut Bro Hofin linnan maille 40 MEUR:lla aivan k-ä-s-i-t-t-ö-m-ä-n makeen golfkentän, joka tekee 250 000 EUR tappiota joka kuukausi. No, miljönäärin rahat on miljönäärin rahoja. Vain golfari voi ymmärtää mistä on kyse kun neljäskin putti menee metrikaupalla pitkäksi kivikovilla griineillä.

Lokakuussa odottelin eteläsuomalaisen talven alkua. Stadilainen ei koskaan väsy odottamaan paskan tippumista taivaalta pimeimmän syksyn keskellä. Jouduin pettymään ja odottamaan aina joulukuuhun asti. Pettymys oli käsin kosketeltava. Jorma-Dinner taisi olla lokakuussa. Hieno kokemus, josta ei paljon puhuta sisäpiirin ulkopuolella. Yksi(toista) drinkki liikaa ja iltaa, josta kukaan ei muista mitään, muistellaan vielä neljänkymmenen vuoden kuluttua vaipat jalassa palvelukodissa.

Marraskuussa koin mitä tanskalainen vieraanvaraisuus on. Saavuin kollegani viisikymppisen rouvashenkilön kanssa kööpenhaminalaiseen ravintolaan tunnin etuajassa suoraan lentokentältä. Paikka oli keskellä metsää harvalukuisten katulamppujen valaisemassa ympäristössä. Ilman lämpötila oli plus viisi ja ilman kosteus ihan riittävä. Ravintola hovimestari, noin kolmekymppinen maailmaa nähnyt naishenkilö ilmoitti, että ravintola aukeaa tunnin kuluttua ja meidän pitää odottaa siihen asti ulkona. WTF! Siinä sitten näytin tempperamenttini parhaimmat puolet toisella kotimaisella, mutta ei auttanut. Ulos lennettiin ennen kuin oltiin yhtäkään lasia kumottu. Paikallinen esimieheni soitti ravintolaan selvittääkseen asiaa. Hovi hätääntyi, mutta liian myöhään. Olimme kadonneet samoilemaan hevoasenpaskaa väistellen tanskalaiseen pyökkimetsään. Siinä vaiheessa ilmoitin tilaisuuden järjestäneelle isännällemme "You know Henrik. There are certain principles and we Finns are very well known for obeying the rules. So if the restaurant opens at 6 pm we won't step into it, not even a second before." Eli osataan sitä muuallakin kuin Vianorilla...Marraskuussa juoksin myös New Yorkin maratoonin. Via Dolorosa. Selvisin siitä tosin hengissä. Toisin kuin se yksi kaveri, joka vietiin viltillä peitettynä jalat edellä maalialueelta.



Joulukuussa Jussi Halla-aho poistui sosiaalisesta mediasta. Se on hänen täysi oikeutensa. Jos näkee itsensä raamikkaana, tarkkanäköisen kiharatukkaisena arjalaisena ja julkisessa sanassa esitetään vain photoshopattuja väärennöksiä, jossa tukka karkaa ohimoilta, poskia punottaa ja punainen nortti maistuu, niin kyllä sitä itse kukin loukkaantuisi! Ja kun vielä kaikki mitä sanotte voidaan käyttää teitä vastaan, niin onneksi on Homma -forum kaikille niille, joille sosiaalinen kanssakäyminen muualla kuin verkossa (ja nyt jo saatana sielläkin!) on vaikeaa. Samassa kuussa vuosi päättyi osaltani Tallinnassa. Kontakti veljeskansaan syntyi jo heti perjantai-iltana, kun Mihkeli niminen veijari halusi tutustua. Kello oli noin kolma aamuyöstä. Kohteliaasti kaveri kysyi lupaa tulla kuusihenkiseen seurueeseemme. Ensimmäinen asia, jonka hän halusi ehdottomasti itsestään kertoa oli "Ma ole ollu Venäjä vankila. Heti tuli analseks. Se o kauhhe asia!" Really! Interesting....halusi vielä antaa puhelinnumeronsa, jos tulee jotain ongelmia Tallinnassa. Olisiko pitänyt soittaa kun parisuhteen aallokossa vähän myrskysi muista syistä tuon illan jälkeen...

Nyt on tammikuu. Loimaan Norpan sivuilla linkki blogiini on edelleen tulosluettelon ulkopuolella. Alan olla jo toivoton asian suhteen, mutta ehkä hän lukee tämän kirjoituksen rivit, eikä aina sieltä rivien välistä, ja ymmärtää ryhtyä tarvitaviin toimenpiteisiin....

Hyvää uutta vuotta 2012!

To be continued in 2012...

Ei niin suuren yleisön pyynnöstä, mutta kuitenkin...jatketaan tammikuussa 2012! Ja tämä on lupaus! Siihen asti Paavi Benedictusta lainaten

"Hyvvee yytta vuotta!"

Vain automiehille

Tänä aamuna sain osakseni jäätävän paskaa palvelua. Tai sitten olen imbessiili. Hetken tuntui siltä, että älykkyysosamäärässäni on tosiaan jotain vikaa. Ehkä ei kuitenkaan. Palvelua ostaessa asiakas maksaa asiantuntemusta ja palvelusta, ei nöyryytyksestä ja vittuilusta.

Astuin siis aamulla Suomenojan Euromasterin tiloihin. Viime viikolla olin varmistanut kyseisestä paikasta, että voisin vaihtaa rikkinäisen kesärenkaani uuteen juuri heillä. Suomenojan Euromasterin varastosta löytyi sopiva rengaspari. Renkaita piti vaihtaa kaksi, koska aivan vastaavaa rengasta ei enää ollut saatavilla, joten yhden renkaan vaihtaminen ei riittänyt. Asia piti hoitaa tällä viikolla, koska leasingsopimus päättyy ensi viikolla.

Kerroin siis vastaavalle työnjohtajalle töiden vastaanottotiskillä asiani ja sain vastaukseksi "No sen jälkeen tänne on tullut satoja puheluita!" Kuinka ystävällistä! Ja mieltä ylentävää! Suomalainen palvelualan ammattilainen työsuorituksessaan! Kaikesta huolimatta herra työnjohtaja tarkisti asian ja tarvittavat renkaat löytyivät. Ajoin siis autoni sisään halliin.

Työnjohtaja haki minut hallista ja huusi jollekin, epäilin itseäni vaikka hän oli huutaessaan selin, kysymyksen. Kyllä, se oli suunnattu minulle. Niinpä lähdin selvittämään asiaa takaisin toimistoon.

- Paljonko kilometrejä tossa sun autossa on, jatkui iloinen ja reipas linja.
- 27 500 ,vastasin.
- Ja sä haluut siihen uudet renkaat!
(Ja taas sain kerrata miksi tarvitsen uudet renkaat.)
- Joudut kuule ite maksamaan ne!
- Asia on sovittu työnantajan kanssa. En voi ostaa vain yhtä rengasta, joten he maksavat renkaat leasingsopimuksen mukaan.
- Miksi sä sen auton palautat?
- No koska se sopimus päättyy ensi viikolla.
Hemmetti! Mitä hittoa se asia sille edes kuului!

Sitten selvitettiin vielä mikä vika siinä renkaassa oli. Kerroin, että Biliassa totesivat ettei rengasta voi paikata.
- No niin varmaan ne Biliassa sanookin, Euromasterin keltasinisten värien puolesta vaikka henkensä tarvittaessa antava työnjohtaja uhosi.

Näissä samoissa merkeissä homma jatkui palvelukokemuksen loppuun asti. En tiedä mikä meni pieleen. Ehkä minun olisi pitänyt tulla paikalle taksikuskin mustassa Mercedes-Benz ajotakissa ja polyesterihousuissa, niin olisin saanut kunnon palvelua. Ehkä tumma puku vain provosoi polyuteraanin parissa uransa luonutta herra työnjohtajaa. Ehkä aamu oli ollut huono ja kello 8.10 työnjohtajan mielessä oli vain yksi asia. "Jos tosta ovesta koikkelehtii nyt joku saatanan pukupelle, niin kyllä mä sille perkele näytän!"

Nostalgiaa

Viime perjantai-illan vietin ystäväni nelikymppisissä. Vanhojentanssiparini ja ehkä yksi niistä tärkeimmistä ystävyyssuhteista, joka lapsuudesta on säilynyt. Hänen nelikymppisensä olivat ensimmäiset omassa vuosikerrassani. Seuraavat ovatkin sitten omani. Ensi kesänä. Mutta sinne nyt on ihan sikana aikaa, joten turha siitä on nyt sen enempää meteliä pitää...

Neljäkymmentä on enemmän kuin kolmekymmentä. Niin se vain on. Kolmikymppisenä tuntui siltä, että kaikki on vielä edessä. Ei nelikymppisenä nyt ihan siltä tunnu, että kaikki olisi jo takana, mutta osa ovista on pikku hiljaa sulkeutumassa. Fysiikan laitkin sitä jo edellyttävät. Mutta entisen pääministerin sanoin: So What! Ilmassa ei ollut tippaakaan katkeruutta ajan kulumisesta. Ei todellakaan. On vaikea kuvata kuinka mahtavaa on tavata vanhoja luokka- ja pussikaljakavereita, joista osaa en ollut nähnyt yli kymmeneen vuoteen. Läpi käytiin teinikännit, vanhat ihastukset (tosin niihin ei palattu - ei enää tässä vaiheessa elämänkaarta), yhteenotot vanhempien kanssa ("Auttakaa! Tää mies raiskaa mut!" on eräskin vanhojentanssipari huutanut pankinjohtaja-isänsä hakiessa hänet 17-vuotiaana kaverin kotibileistä), vanhan opettajakunnan kuulumiset ja se, ketkä kaikki ovat kuolleet. Ei jumankauta kukaan! Sellainen onnellinen tilasto-oikku todella havaittiin. Tai ainakaan yhtään vainajaa ei löydetty tai tunnistettu. Joitakin uurteita oli kasvoille tullut, itse kullekin, mutta täytyy kaikella kunnioituksella todeta, että daamit, joita nämä kaikki vanhat kaverini sattuivat olemaan (Siis tässä tilaisuudessa. Ei muuten. Kyllä minäkin vietin ihan normaalin heterolapsuuden leikkimällä autoilla, en nukeilla. Sen verran täsmennettäköön. Toim.Huom.), olivat erittäin nuorekkaita ja hyvin säilyneitä.

Kaiken kaikkiaan nostalginen ilta. Lisää näitä. Tämän takia kannattaa vanheta. Ja ikä on kuitenkin vain numeroita. Vielä(kään) ei ole kiire kasvaa aikuiseksi.