En spännande vecka

Just så! Toinen kotimainen ei suomenruotsalaisista sukujuurista huolimatta oli helt okej. Men: viime keskiviikkona kollegani kanssa valmistelemamme ruotsinkielinen tarjous sai tuulta siipiensä alle. Mycket kiva! Asiassa ei ole oikeasti mitään muuta ongelmaa kuin se, että allekirjoittaneen ruotsi on hieman ruosteessa enkä ole ihan varma onko sellaista corratecia kehitetty, että karsta lähtisi ensi perjantaihin mennessä. Silloin pitäisi omistaa puoli tuntia toiselle kotimaiselle presentaation muodossa. Ja toinen puoli tuntia frågor och svaror osiolle. Eikä siinä mitään. Olenhan aikoinani pitänyt Maarinahaminassa presentaation paikalliselle sijoittajayhdistykselle helt och hållit på svenska. Siitä on kuitenkin 11 vuotta aikaa. Esitys oli kuitenkin jäänyt erään kollegan mieleen. Männä viikolla nimittäin paljastui, että hän oli ollut paikalla toisen firman edustajana seuraamassa esiintymistäni ja muisti sen vielä. Vakuuttavaa... tai sitten vain hemmetin pelåttavaa. Todennäköisesti jälkimmäistä. No, yhtenä yöntä tässä on vasta nähty painajainen, jossa olen aloittamassa esitystä eikä yhtäkään sanaa ruotsia tule mieleen. Perjantaihin on vielä aikaa ja kokonaista yksi kalvoa on jo tehtynä...

Pissaprotesti

Lauantai-aamuna ystävieni 4-vuotias poika pissasi parkissa olevan auton takaistuimella vieressä istuvaa pikkuveljeään kohti. Ihan vaan protestiksi. Hetkeä myöhemmin kävelen Senaatintorin poikki ja Valtioneuvoston linnan seinään, tosin vesikourun kohdalle, pissaa meikäläistä ehkä muutaman vuoden nuorempi mieshenkilö. Kello on siis noin 11.30 lauantai-aamupäivänä. Oikeesti: miksi? Ihanko vaan protestiksi? En minäkään Matti Vanhasesta pidä, mutta en usko, että julkisesta kuseskelusta on paljon apua poliittisessa keskustelussa. Ja poistuessaan paikalta ns. muina miehinä askel ei horju tippaakaan (kirjaimellisesti). Eli jätkä oli selvinpäin, mikä on tässä yhteydessä raskauttava asianhaara. Hieno tapa tuo kadulle kuseskeleminen! Neljä vuotiaalta pissaprotestin jotenkin ymmärtää, mutta mikä näitä aikuisia kadullekuseskelijoita oikein vaivaa? Sadan metrin päässä oli ainakin yksi ravitsemusliike, jossa tuon luonnollisen toimenpiteen olisi voinut suorittaa. Mutta ei: muna oli pakko ottaa esiin kadulla ja pissata paineet pitkin seiniä.

Trimmausta

Ostin tänään uuden aparaatin. Aidon Vidal Sassoon nenäkarvanpoistajan. Kyllä. 16.50 EUR Stokkalta. Kyllä. Hävetti ostaa. Kyllä. Juuri tällaisten syiden takia käytän nimimerkkiä ja yritän säilyttää edes jonkinasteisen anonymiteetin. Mutta nenäkarvanpoistaja. Miehelle, jolla ei ole koskaan ollut edes sähköistä parranajokonetta.Silti: lopputulos on vakuuttava. Eipähän puutarha rehota sieraimista. Tosin ei meikäläisellä kovin pahaa rikkaruoho-ongelmaa ole aikaisemminkaan ollut (=selittelyä). Aikaisempi menetelmä oli kuitenkin hieman kivulias eikä ehkä muutenkaan kovin esteettinen. Ja aiheutti epämiellyttävää kutinaa. Nyt on kyllä tosi freesi olo!

Ja kun ollaan aiheessa kuontalo kuntoon, niin on pakko mainita eräs tapaaminen toissa viikolta. Tapasin nimittäin äitini bussissa nro 20 eräänä varhaisena arkiaamuna. Äiti nousi kyytiin Ruoholahdesta. Vaihdettuaan siinä muutaman sanan huomasi kasvoissani jonkun näppylän. Ja mitä tapahtuu!?! Sama kuin yli 20 vuotta sitten! Se alkaa nyppimään sitä ruuhkabussissa kynsillään ja papattaa "Mikäs sulla tossa on..." Voi jumankauta!!!! Siinä mä istun pukupellenä kravaatti kaulassa, yritän edes näyttää uskottavalta ja kasvojani kynsii 62 -vuotias nainen, jota kutsun äidiksi...

Viiden viikon tarpominen on ohi

Palasin eilen takaisin tavallisten kuolevaisten joukkoon. Lopetin lasiin sylkemisen enkä väistänyt hapanta. Kuiva kausi kesti 21.8-25.9. välisen ajan. Viisi viikkoa.

Jo puoli pulloa olutta juotuani juttua alkoi tulla. Syy siihe, että en väistänyt hapanta, oli ex-pomoni läksiäiset. Aloitimme toimistoltamme ja sieltä matka jatkui Kasarmitorin Yökyöpeliin. Ja lopulta Kalleen. Yökyöpelissä oli aluksi oman porukkamme lisäksi vain muutama muu asiakas. Siitä rohkaistuneena sitä sitten tilattiin monen moista biisiä eikä hirveästi tullut mietittyä osaako biisin vai ei. Myönnän, että en sen verran on harkintaa hummatessakin, että tunnustan oman äänialani rajallisuuden ja pyrin yleensä valitsemaan jotain tuttua ja turvallista. Piano Man meni kuitenkin aika hyvin ja aamulla respamme rouvat olivat laittaneet Kauppalehteen nimeni tilalle osoitetarran "Ari Koivunen"....Mutta en nyt tiedä oliko se eilen niin kivaa, kun tuli valittua sellainen biisi, jonka sävellajista ei ollut harmainta aavistustakaan, siinä vaiheessa, kun ravintolaan punkee kolmekymmentä ihmistä lisää ja esiintyjien taso alkoi nousta. Ei siinä voinut muuta todeta kuin että toisille on annettu lauluääni, toisille vain ulkoministerin ulkonäkö. Päin helvettiähän se Bryan Adams -coveri sitten loppujen lopuksi meni mutta ei siitä mitään syviä naarmuja sieluun jäänyt.

Oli outoa olla viiteen viikkoon ensimmäistä kertaa radalla. Tuntui myös siltä, että meininki Helsingin yössä oli viiden viikon aikana muuttunut melkoisesti. Naiset varsinkin olivat hyvin aggressiivisella päällä. Yökyöpelissä tatuoitu blondi änki samaan pöytään ja aloitti lirkuttelun. Esitti suoria ehdotuksia ja totesi, että olen hänen sinä iltana. Tosin totesi myös, että "sä kyllä eroat niistä joiden kanssa normaalisti harrastan seksiä."Just...Kysyin tarkoittiko hän rokkareita. "Juu, just niitä." Selvä....Sanottakoon nyt tässä, ettei asia jää kenellekään epäselväksi, että kieltäydyin kohteliaasti tarjoilusta. Monestakin syystä. Ei kiinnostanut. Ei ollut oikein mun juttu (Jep, se tarkoittaa juuri sitä. Oon tosi huono paneen...). Ja kun tässä on nyt olemassa yksi ihminen, joka kaikesta asiaan liittyvästä vaikeuskertoimesta huolimatta, on erityisen merkityksellinen (Ei, kyse ei ole miehestä....), niin tatuoiduille blondeille on helppo sanoa ei kiitos. Ei ole mitään halua lähteä säätämään. Jo jonkin aikaa on tuntunut siltä, että säädöt on säädetty. Merkki aikuistumisesta?

Jossain vaiheessa iltaa karaokebaarissa tarkistettiin kollegani Mäkkärin kanssa nuoremmilta vastakkaisen sukupuolen edustajilta, kumpi näyttää nuoremmalta. Siis meistä kahdesta. Aika huolestuttava merkki, kun neljääkymppiä lähestyvät miehet alkavat olla huolissaan omasta habituksestaan. No, vaikka Mäkkäri mitä väittäisi, niin allekirjoittaneen muistikuvan mukaan taisin näyttää vuotta nuoremmalta kuin Mäkkäri (ainakin!). En kai mä voi nyt näyttää nuoremmalta kuin kaveri, joka yrittää pienessä etumyötäisessä Kallessa hakea tukea pöydän reunasta, mutta ei tajua, että kun kävelee eteenpäin, niin se pöydän reuna loppuu jossain vaiheessa...Anyway: En tiedä, mistä kyseinen kisailu nuoruudesta sai alkunsa. Taas! On nimittäin joskus kisattu vastaavasta aiheesta ennenkin. Aika samanlaisella lopputuloksella. Ehkä tällä kertaa kisa alkoi siitä kun yritettiin puoleen ja toiseen olla nostalgisia. Mäkkäri toi eteeni valkoviinispriten. Itse yritin tilta Dry Vodkaa Brazil -appelsiinimehulla (Siis Mäkkärille. Siis kostoksi!) , mutta nuoret asiakaspalveluhenkilöt baaritiskin toisella puolella eivät edes tienneet mitä Dry Vodka on. Mitä hemmettiä? Klassikotkin voivat näemmä kuolla!

Aamulla oli pieni kohmelo. Mutta ei paha. Eikä tässä ollut alunperinkään tarkoitus ryhtyä puritaaniksi vaan ottaa hetki rauhallisemmin. Ja kyllä nämä tauot tekevät hyvää. Eilinen hummailu maistui rapealta eikä siinä ollut tippaakaan merkkejä leipiintymisestä.

Ilmeisesti näinkin voi käydä

Menet jääkaapille. Avaat oven. Yrität ottaa lasisen sinaappipurkin oikealla kädelläsi. Purkki lipeää otteestasi. Yrität pelastaa purkin vaistomaisesti vasemmalla kädelläsi. Sen tiellä sattuu olemaan jääkaapin ovi. Lyöt vasemmalla kädelläsi jääkaapin ovea. Pääsi on jääkaapin ja oven välissä. Ovi paiskautuu vasempaan ohimoosi. Lopputuloksena on seuraava: lattialla on paitsi sinappipurkki, niin myös silmälasisi ja täysi kivennäisvesipullo. Kaupan päälle tulee päänsärky. Ja kaikki tämä maanantai-iltana selvinpäin.

Hiukan rauhallisempi viikko, kiitos

En muista milloin olisin ollut niin rättiväsynyt kuin perjantaina. Vuoristorata markkinoilla vei mehut. Menin joka aamu normaalia aikaisemmin töihin ja toimistolla tuli vietettyä tavallista enemmän laatuaikaa. Torstai oli kaiken huipennus. Olin toimistolla kello 7.45 ja se projekti, jonka takia menin aamulla aikaisin töihin, päästiin aloittamaan kello viiden jälkeen iltapäivällä. Uni maistui perjantaina. Lauantai-päivä meni pääosin nuokkuesssa ja vasta lauantaina lenkin jälkeen tuntui siltä kuin olisi palannut elävien kirjoihin. Harvoin on lepo maistunut yhtä hyvältä. Oli vain pakko ottaa iisisti. Ei edelleenkään tippaakaan alkoholia. Pää on sekasin ilmankin. Ensi viikolta toivon oikeastaan vain, että yksikään pankki ei menisi konkurssiin, yksikään vakuutusyhtiö ei ajautuisi valtion omistamaksi, triljoona dollaria olisi jälleen kerran absurdi luku ja ihmisillä olisi hyvä mieli...

Viimeisen 24:n tunnin aikana tapahtunutta

Vietin eilen lihattoman päivän. Ei, kyse ei ollut ihmislihattomasta päivästä. Tai siis kyllä oli, mutta sitä ei tässä tavoiteltu. Vaikka sekin oli toki ihan oma valinta (niin varmaan....) Tällä kertaa kyse oli tavoitteestani viettää kerran viikossa päivä, jolloin syön lihatonta ruokaa. Oma panokseni ilmastonmuutoksen vastustamiseen. Ei ollut hullumpi kokeilu. Kasvisravintolan lounas oli yllättävän hyvää ja päivällisen pastakin maistui ilman metvurstia, jos ei nyt erinomaiselta, niin ei kuitenkaan miltään kammotukselta.

Lihattoman päivän ja lihallisen päivän välisenä yönä heräsin kello 3.30 ääneen joka kuulosti elektroniselta. Sellainen laskeva, ärsyttävä Donkey Kong -tyyppinen 1,5 sekuntia kestävä piipitys. Kävin repimässä tietokoneen töpselin irti seinästä. Suljin ja avasin läppärin kannen. Kirjaudun kännykkääni uudestaan, koska se ärsyttävä push mailin tietoturvajuttu kysyy vähän väliä salasanaa ja ties vaikka pitäisi jotain ääntä. Digiboksikin näytti olevan lepotilassa ja televisio kiinni. Ei muuta kuin pää tyynyyn. Ja sitten taas dii dii dyyy.....Ei saatana! Se tuli siitä saamarin addiktoivasta Nokia -merkkisestä kapulasta yöpöydälläni. Akku loppu! Kiitos tiedosta Keilaniemi!!! Arvostin sitä suuresti keskellä yötä.

Töistä en viitsi edes puhua. Jokainen joka katsoo talousuutisia tietää, että juuri nyt rahoitusalalla ei ole juuri nyt hirveän mukavaa. No, mielenkiintoisia aikoja, mutta myös tuskallisia. Maailma ei ole enää entisensä. Ei varsinkaan sen jälkeen kun huomaa olevansa Matti Vanhasen kanssa samoilla linjoilla! Näin tein tänään ja seisoin maan isän rinnalla opposition populistista hyökkäystä vastaan. Siinä Nurmijärvi ja Tsadi kohtasivat ja löysivät hetkeksi yhteisen jenkan. Vai miten olisi pitänyt suhtautua tähän Jutta Urpilaisen kommenttiin, jonka mukaan hallituksen olisi esteettävä pankkien suunnitelmat "siirtää kansainvälisen rahoituskeinottelun laskut suomalaisten asuntovelallisten maksettaviksi”. Todella uskottavaa oppositiopolitiikkaa SDP! 1) Tämä ei koske voimassa olevia asuntolainoja ja 2) mitä pankin pitäisi tehdä siinä tilanteessa jos esim. konkurssi uhkaa. Nostaa kädet pystyyn ja laulaa "Kansainvälistä". Sehän vasta auttaisi. Ei asuntovelka ole mikään köyhäinapu vaan pankkien liiketoimintaa. Mutta kannattava liiketoimintahan on kirosana, vai? Populismi tuo politiikkaan väriä, mutta ei sitä odottaisi suurimmalta oppositiopuolueelta. Mutta jos eväät on jo syöty, niin minkäs teet. Tulee mieleen parin vuoden takainen keskustelu siitä, että pankit eivät saisi periä palvelumaksuja, koska käynti pankissa on eläkeläiselle sosiaalinen tapahtuma, päivän piristys. Tämäkin keskustelu taidettiin käydä Arkadianmäellä. Yllättäen!

Karvaton mies ja "föhntuuli"

Tästä oli pakko kirjoittaa. Anteeksi jo etukäteen. Siinä se seisoi. Noin 170 senttimetrinen kalju uros. Ehkä hieman itseäni vanhempi. Keskellä punttisalin pukuhuonetta. Ei pyyhettä ei mitään. Toisessa kädessä fööni ja toisessa jölli. Ei jumankauta! Kaveri antoi "föhntuulen" kuivattaa sukukalleuksiaan. Ihan muina miehinä. Jotenkin olisin ymmärtänyt tämän jos kaverilla olisi ollut melko tuuhea alavarustus, mutta ei. Mies oli karvaton (jep, palataan edellisen kirjoituksen teemaan). Siinä se kuljetti fööniä sukuelimensä tyvestä tappiin ilmeisesti tarkoituksena kuivata tämä tärkeä elin. Välillä kuivattiin myös persvakoa ja kasseja. Oikeesti. En ollut uskoa silmiäni. Ei saisi tuijottaa, mutta oli pakko. Ok, kaikilla meillä on omat omituisuutemme. Jopa meikäläisellä, mutta niistä ei täällä kirjoiteta. Silti: kaveri ei todellakaan piitannut ympäröivästä maailmasta. Katseli välillä ympärillensä ja jatkoi "kuivattelua". Puuttui vain että olisi viheltänyt "It's a long way to Tipparery..."

Peli kulkee

Golfpainotteisena viikonloppuna ensi kosketus palloon otettiin jo perjantaina. Jouduin kirjaimellisesti palloilemaan eräissä kissanristiäisissä. Edustustehtävä. Paikalla 400 kutsuvierasta, joista allekirjoittanut ei käytännössä tuntenut ketään. No, palloilet siinä isossa salissa, ulkonäkösi muistuttaa eräänkin puolueettoman maan ulkoministerin ulkonäköä, muu porukka on hyvässä nousussa ja sinulla on kädessäsi lasillinen pommacia....Myönnetään. Alkoi hieman ahistamaan. Suoritettuani vaadittavat lasin kohottamiset ja tervehdykset yritin poistua vaivihkaa. Melkein onnistuin kunnes humalainen miesääni takanani huomasi yhdennäköisyyden. En jäänyt kuuntelemaan kommentteja vaan hain takkini ja palasin toimistolle. Ehkä ne piilarit pitää ottaa käyttöön tällaisia tilaisuuksia varten.

Viikonlopun vapaapäivät, siis lauantai ja sunnuntai vaikka moni vaihtaakin vapaalle jo puoleltapäivin perjantaina, sujuivat golfkentällä mamikset jalassa ja pipo päässä. Vaikka golf on kesälaji, niin syyskuun sateettomat viikonloput ovat mielestäni parasta aikaa pelata golfia. Ottaa niin sanotusti viimeiset irti kaudesta. Lauantaina pari lyöntiä yli uuden tasoituksen ja sunnuntaina tasoitukseen. Aika hyvä maku jäi koko viikonlopusta. Sitä ei pilannut eräänkin isän hukkuneet autonavaimet, kun lauantaina viidennellä väylällä takana tulevasta ryhmästä kysyttiin "Onko kenelläkään Peugeotia?" Just. Eivät siis hukkuneet, mutta melko lähellä oli. Viikonloppua ei pilannut myöskään se, kun istuin erään vanhan kaverini kanssa baarissa katsomassa futista ja kunntelin hänen yksityiskohtaista tarinaansa karvanpoistokokeiluistaan....Eikä sitä pilannut edes saman kaverin kertomus siitä, mitä allekirjoittaneen "Suomi-ilmiö" lipulle kävi elokuussa. En jaksanut tuolloin lähteä Tampereelle lomani viimeisenä viikonloppuna viettämään huonoa elämää joten lippuni jäi käyttämättä. Kerrottakoon nyt tähän väliin, että en tod.! ollut lähdössä Manseen sen takia, että olisi ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä Popeda ja Eppu Normaali. Ei! Kyllä syy oli lähteä lapsuudenkavereiden kanssa vapaalle. No, tosi kaverit sitten myivät lippuni puolestani. Joku tamperelaisopiskelija oli luvannut maksaa lipusta sen hinnan 35 euroa, mutta "hyvät" ystäväni halusivat tinkiä. "Ei, ei me kyllä tohon suostuta. Sanotaanko 25 EUR." Lopulta tinkimisen jälkeen kaveri oli kuulemma maksanut 15 EUR lipustani ja sitä 15:ttä euroakaan ei ole kyllä näkynyt. Juotettiin kuulemma paikallisille pissiksille. Just. Tämä kostetaan sopivan tilaisuuden tullen. Ok, hyvä läppä, mutta vaatii "silmä silmästä" toimenpiteitä. Ehdottomasti.

Jalkapallossa on vain sitä jotain

Vuonna 1985 istuin ensimmäistä kertaa Helsingin Olympiastadionin takakaarteessa jalkapallon MM-karsintaottelussa Suomi-Englanti. Taisin olla 14-vuotias. Ottelu päättyi tasapeliin 1-1 Jallu Rantasen jatkaessa kulmapotkun jälkitilanteesta pallon Peter Shiltonin selän taakse. Tasapeli lajin suurmaata vastaan oli harvinaista herkkua Suomi-futikselle. Jo 23 vuotta sitten. Jollain tavoin Stadionin tunnelma sai minut koukkuun ja viimeisen 23:n vuoden aikana on tullut koettua monta ikimuistoista hetkeä suomalaisen maajoukkuejalkapallon parissa. Eikä todellakaan kovin montaa positiivista sellaista. Yleensä on tullut poistuttua D-kaarteen mäkeä pitkin suhteellisen iso jölli otsassa. Ikäviä muistoja on paljon ja silti stadionille on vaivaduttu lähes aina peli-iltana. Martin Dahlinin sukellus 16 vuotta sitten Suomi-Ruotsi MM-karsintaottelussa toi Ruotsille rankkarin jolla hannuhanhet voittivat pelin 1-0. Eikä kukaan unohda 11:n vuoden takaista lokakuista iltaa Helsingin olympiastadionilla. Vettä satoi kaatamalla. Voitto Unkarista olisi vienyt Suomen jatkokarsintaan ja pitänyt portin auki EM-kisoihin. Suomi johti ottelua vielä ottelun lisäajalla, mutta Unkarin kulmapotkun jälkeen pallo taisi osua viisi kertaa suomalaiseen pelaajaan ennen kuin se pomppasi omaan maaliin. Harvoin on 31 000 ihmistä hiljentynyt hetkessä. Muistan vielä Utajärven pojan ilmeen sateen piiskaamalla naamallaan. Siinä ei paljon sanoja tarvittu. Silloin vielä nuoret ja hoikat miehet kommunikoivat keskenään puhumatta. Ja onhan näitä muistoja vaikka muille jakaa, mutta miksi kiusata itseään enempää.

Eilinen ilta jäi, ehkä jossain mielessä pettymykseltäkin maistuneesta tasapelistä huolimatta, sinne positiivisten muistojen joukkoon. Kolme maalia Saksan verkkoon, erinomainen peliesitys (ilman Litmasta = aika siirtyä eteenpäin), 37 000 ihmistä kannustamassa, loistavat paikat D-katsomon ensimmäisessä rivissä ja erityisen viehättävä(+) vierustoveri tekivät illasta hienon ja ikimuistoisen kokemuksen. Luulen että vierustoverikin, jolle paitsio ei ollut täyttä hepreaa (tärkeä kriteeri naisessa) ja joka osasi arvostella pelisuorituksia "kokemuksen" syvällä rintaäänellä taisi jäädä koukkun kuningasjalkapalloon. Tiedän itsekin tunteen. Käy niin helposti. Tosin näitä kolmen tehdyn maalin iltoja ei kannata ihan joka kerta odottaa.

Näpit irti stadista, juntti!

Luettuani aamun Hesarista pääministeri Matti Vanhasen ajatuksia turhauduin. Maan isä oli luonut vision minun kotikaupungistani. Vision, jossa ihmiset asuvat mahdollisimman kaukana toisistaan omissa taloissaan. Vision, jossa joukkoliikenne on itsepetosta. Vision, jossa ilmastonmuutos ratkaistaan biopolttoaineilla ja sähköautoilla. Maan isän ajatukset kaupunkirakenteesta olivat ajankohtaisia silloin kun Kekkonen listi punikkeja ja viina oli lailla kielletty. Maailma on muuttunut, mutta sitä Nurmijärven poika ei vieläkään tunnu tajuavan.

Matti Vanhasen visiossa kaupunkirakenteesta naapurit eivät häiritse. Tärkeintä on, että on tilan tuntua. Silloinhan ihminen on onnellisimmillaan. Kanssaihmisillä ei ole merkitystä. Eikö? Tärkeintä on, että saa eristäytyä. Olla mahdollisimman issekseen. Minusta Matti Vanhanen pitäisi eristää. Sen verran pelottavalta nämä visiot tuntuvat. Millaista yhteisöllisyyden tunnetta tukee Vanhasen yhdyskuntarakenne? Ei minkäänlaista. Siinä visiossa ihminen katsoo sysimustana syysiltana oman talon ikkunastaan kun sade piiskaa lehdetöntä metsää eikä mailla eikä halmeilla ole ristinsielua. Tässä marraskuun illassa ihminen pääsee juuri oikeanlaiseen fiilikseen, jotta voi ampua aivonsa pellolle. Mutta sitähän tässä maassa on harrastettu jo vuosikaudet, joten eiköhän pidetä perinteistä kiinni!

Herra pääministeri, minun puolestani voitte asua Nurmijärvellä. Se sopii minulle varsin hyvin mutta älkää tehkö minun kotikaupungistani uutta Nurmijärveä. Minulle sopii myös se, että me asumme mahdollisimman kauaksi toisistamme sijoitettuina. En kaipaa ahdasmielistä maailmankatsomustanne enkä vailla todellisuuspohjaa olevia visioitanne. Minulla on hyvä ehdotus ensimmäiseksi työpaikaksi, joka voidaan hajasijoittaa. Eiköhän siirretä keskustan puoluetoimista Apollonkadulta jonkun savisen tien päähän in the middle of nowhere! Voitte rakentaa sinne sitten ihan oman yhdyskuntarakenteenne. Tehdään Helsingistä kerta heitolla parempi paikka elää!

Osmo Soinivaara kommentoi Matti Vanhasen visiota

Viikonlopun saldo so far: 7 bisseä ja 79 lyöntiä

Ja kaikki alkoholittomia bissejä, joten turha luulla että söisin periaatteeni. Rupesi kyllästyttämään pelkkä veden litkiminen ravintolassa. Perjantai-iltana neljä alkoholitonta Nikolaita Groteskissa ja aamulla oli muuten aika freesi olo. Loistava keksintö. Ok, eihän maku nyt mitään suurta herkkua ollut mutta pääsi kuitenkin fiilikseen. Ei, karaokea ei tällä kertaa laulettu eikä pöydillä tanssittu vaan jauhettiin paskaa vanhojen kavereiden kesken juomia litkien. Joo, puhuttiin myös naisista, mutta siitä ei sen enempää.

Lauantai-aamuna sain vihdoinkin vietyä digiboksini huoltoon. Pari kuukautta oli retroiltu ja tultu toimeen ilman kaukosäädintä. Kuvittelin saavani huoltoon lähtevän tilalle väliaikaisen perusmallin, kuten alunperin luvattiin, mutta koska allekirjoittaneen omistamassa mallissa oli ollut vastaavaa vikaa tietyissä valmistuserissä, niin sain heti uuden laitteen vanhan tilalle. Ei ostokuittia eikä takuulappua. Sanomatalon Welhon asiakaspalvelija vaihtoi vanhan uuteen. Mahtava homma! Erinomaista asiakaspalvelua! Tosin siinä Sanomatalolta pois ajaessani tajusin juuri luopuneeni korvaamattomasta kuvamateriaalia kovalevyltäni. Jep. Myönnetään. Pari pokeleffaa löytyi parin vuoden takaa. (Mutta se mies joka ei vastaavaan tai siihen verrattavaan rikokseen tai rikkomukseen olisi syyllistynyt, niin ehkäpä paikkasi on Herkuleksessa, DTM:ssä tai sitten et vain ole vielä löytänyt itseäsi...) Ei omilla nimillä vaan alkuperäienn nimi oli vaihdettu Ajankohtaiseksi Kakkoseksi ja Pikku Kakkoseksi. Varmuuden vuoksi. Opin tämän eräältä lappalaiselta, jonka oman digiboksin kovalevy on naisen kanssa alkaneen yhteiselon jälkeen täynnä Yle Teemaa ja Sunnuntaivekkaria. Siis oikeesti! Kyseessä ei ole mikään koodi. Asia tarkistettiin eräissäkin tupareissa. Mustavalkoisia mykkäelokuvia ja ajankohtaista debattia polttavista yhteiskunnallisista aiheista. Anyway: hyväksyin oman tappioni menetetyn datan suhteen, mutta en ihan ymmärrä erästäkään lappalaista. Tekisi mieli sanoa pahasti. No, sanotaan: senkin tyttö! Samaan syssyyn kovalevyltäni meni myös kasa myös ihan ok filmejä, mutta jos niitä ei ole ollut tähän asti katsottu, niin ei niitä olisi tullut katsottua myöhemminkään. Sitä paitsi Kill Bill on oikeesti huono leffa. Tämä kovalevyn "puhdistaminen" muistuttaa aika läheltä sitä parin viikon takaista tragikoomista onnettomuutta töissä, jossa iso joukko sähköposteja "puhdistui" koneeltani.

Mutta sitten siihen viikonlopun positiiviseen. Alkoholiton elämä alkaa näkyä myös pelikentällä. Enkä puhu nyt Helsingin yöstä. Sen vietän nykyään pääasiassa Lauttasaaressa omassa sängyssäni. Puhun golfista. Nimittäin golfkentällä päästiin tänään alle 80:n lyönnin (13 paria, 4 pogeya ja ensimmäisellä reiällä tuplapogey!)! Ensimmäisen kerran alle 80! Ja kun vielä muistelee edellisen viikonlopun kahta 99:n lyönnin kierrosta, niin mitä h....tiä on tapahtunut viikossa! Eikä se draivi edelleenkään häikäise, mutta putti kulkee. Ok, ehkä jotain on tapahtunut, mutta ei sen nyt pitäisi putissa näkyä! Treenaamassa ei ole tullut käytyä mutta ehkäpä ne keltaiset kuviolliset Björn Borgin alushousut valkoisten golfhousujen alla, josta allekirjoittaneelle niin moneen kertaan huomautettiin sekä suomeksi että tähän kylmään pohjoiseen ja pimeään maahan naidun Buurin toimesta englanniksi, sai vain meikäläisen tänään lentoon. Tästä on hyvä jatkaa vaikka yleensähän tällaista kierrosta seuraa vain katastrofi.

Kiva kun on jäänyt mieleen

Pidin yli kymmenen vuotta sitten rahoitusalan noviisina Ahvenanmaalla 45:n minuutin esityksen kansainvälisestä sijoittamisesta paikalliselle sijoittajayhdistykselle. Koska Suomen kieli ei ole Oolannissa niin hirveässä huudossa, niin esitys oli toisella kotimaisella. En ole koskaan harjoitellut mitään presentaatiota niin hyvin kuin tuolloin harjoittelin. Tänään mainitsin tuon esityksen eräälle ruotsinkieliselle kollegalleni joka on työskennellyt samassa firmassa parin vuoden ajan. "Joo, muistan sen hyvin. Olin siellä yleisössä toisen pankin palveluksessa." totesi kollega. Mahtoi olla ikimuistoinen esitys kun on jäänyt noin hyvin mieleen. No kiva kun muistetaan.

Toinen vastaavanlainen tilanne sattui tänä kesänä kotikentälläni. Kun golf-kentällä pallo lentää lähelle muita ihmisiä, niin varoitukseksi tulee pelaajan huutaa "Fore!" Olen varsin kovaääninen ja minulla on tapana käyttää melko paljon äänivaroja huutaessani forea. Tarkoitus on että varoitus kuuluu eikä sitä tarvitse hävetä. Niinpä eräällä kierroksella sain kuulla huutoni jälkeen kannustavat kommentit viisikymppisiltä rouvilta. "Kylläpä oli hyvä huuto. Kuului varmasti." kiitteli toinen rouvista. "No Prepen huutohan kuuluu aina." jatkoi toinen. Just. Ihan kiva kun ihmiset kentällä muistavat epäonnistuneista lyönneistä...

Ei paljon satu eikä tapahdu

Tällainen tipaton jakso ei valitettavasti tuota kovin paljon kerrottavaa. Kaksi viikkoa on menty vesilinjalla eikä oo edes vaikeaa. Satuin katsomaan eilen Big Brotheria. Joo, satuin. En yleensö katso. Joka tapauksessa ohjelmaa katsoessa vahvistui käsitys siitä että jurrissa sattuu ja tapahtuu. En silti allekirjoita täysin sitä väitettä että ilo ilman viinaa olisi teeskentelyä.

Kävin Loimaan Norpan, Herra nro 013:n, Korean vävypojan, Minkki P:n, Foguesin ja toisen Noran kanssa keskiviikkoiltana syömässä Kruununhaassa Korean Housessa. Ruoka oli ihan jees, mutta ei korealaisesta keittiöstä tullut kyllä meikäläisen suurta suosikkia. Ei edes siitä huolimatta, että pöytään ei tuotu grillattua lhasa apsoa. Friteerattu mustekala salaattipedillä on koettu aikasemminkin. Pistin kuitenkin elämän risaiseksi ja vedin pari tuoppia Coca Cola lightia. Ei oltu siis ihan vesilinjalla. Tästä huumaantuneena innostuin vetämään Pataässässä karaokea selvinpäin. Ei niin paha kokemus kuin luulin. Tosin olisin kyllä arvostanut jos esittämääni biisiä ei olisi tarvinnut aloittaa uudestaan levyssä olleen skraadun takia. No saatiin sävellajikin siinä samalla korjattua. Pataässässä oli oikeastaan aika hauska seurata jurristen ihmisten toimintaa selvinpöin. Enkä puhu nyt omasta pöytäseurueestani jossa jos ei nyt urakalla, niin kuitenkin pikkasen pärskittiin lasiin. Patiksessa oli juuri sellaista kuin alkoholinhuuruinen suomalaisilta häpeilemättömillään vaan voi olla. Seisovia silmiä, horjuvaa kävelyä, halailua ja epätoivoisia tanssiinkutsuja arki-iltana. Arvokasta keskiviikkoillan meininkiä aivan vallan ytimessä.