Myötähäpeää väärässä paikassa

En tiedä. Jotenkin on vain sellainen fiilis, että ostaessaan palvelua ei pitäisi joutua tuntemaan myötähäpeää. Samaa fiilistä, joka tuli katsellessa tytöltä näyttänyttä unelmien poikamies Hannua. Eikä fiiliksen pidä syntyä varsinkaan palveluntarjoajan käytöksen seurauksena. Näin kuitenkin tänään kävi. En tiedä oliko fiilis oikea vai olenko tunnevammainen kuten eräs nainenkin aikoinaan väitti. Ja siitä on jo aikaa. Yli 2o vuotta. Ja mielensairauksistakin voi kuulemma parantua. Mutta joka tapauksessa myötähäpeä oli fiilis, joka säilyi lähes koko ostotapahtuman ajan aina kuitin kirjoittamiseen asti.

Tänään ostamani palvelu kuului toimialaan henkilökuljetukset. Kyllä, kyseessä oli taksi. Ja palveluntuottajaa edusti taksin kuljettaja. Jo alkumatkasta toinen taksi osui eteemme. Se ajoi hyvin hitaasti. Jarruvalot syttyivät sen ylittäessä raitiovaunukiskoja tai muuta koroketta tiellä. Oma kuljettajani ei tätä ymmärtänyt vaan ajoi ammattikuljettajan varmuudella 5 cm:n päähän edellä menevän auton takapuskuria ja painoi raivoisasti äänimerkkiä.

Sitten saavuttiin liikennevaloihin. Autot pääsivät rinnakkain. Ilmassa oli valtava määrä testosteronia, Mennen -partavettä ja nahkapenkkien tuoksua. Alkoi kahden ammattiautoilijan sananvaihto. "Onks sulla joku ongelma!?!", huusi kuskini. "Joo. On. Mulla on kyydissä erittäin sairas asiakas joka ei kestä tärähdyksiä! Sulla se taitaa olla ongelma!" vastasi toinen kuski. Tässä vaiheessa olisi oman kuljettajani pitänyt tajuta "Väistä. Väistä. Älä jatka...", mutta ei. Ei millään. Oli pakko jatkaa. Kuljettajani huusi takaisin "No senkö takia sä sitten hidastelet ratikkakiskojen kohdalla!!?" Ei kiesus. No kuule varmaan sen takia! Pitäisi sen nyt tyhmemmänkin tajuta. Keskustelu päättyi tähän kun kuljettajani joutui liikahtamaan valojen vaihtuessa vihreiksi.

Kun istun taksin takapenkillä, niin en halua kuulla saatikka osallistua tällaisiin keskusteluihin. Itsekin olen työskennellyt vuosien varrella useissa palveluammateissa eikä kyllä muistu mieleeni vastaavanlaista käytöstä. Ei omalta eikä työkavereiden osalta. Ei edes opiskeluaikoina erään tavaratalon talousosastolla. Koskaan ei tullut huudettua kaverille asiakkaan läsnäollessa "Onko sulla joku ongelma? Miksi sä sen teflon-pannun möit? Eihän se saatana edes ruskista!" Mutta taksikuskit lienevät oma lajinsa. Reliikki 60-70 -luvuilta. Silloin palveluntarjoaja oli kuningas ja asiakas suurimman osan ajasta pahoillaan olemassaolostaan. Silloin ravintolassa siirtyminen pöydästä toiseen ei ollut mahdollista koska se häiritsi tarjoilijoiden työtä. Esimerkkejä lienee monia. Ehkä on siis ihan hyvä, että emme enää elä Neuvostoliitossa...

Sanat sekaisin ja ensivaikutelman tärkeys

Joskus ensi vilkaisu tekstiin tai ensimmäisen kerran kuullut laulun sanat voivat saada merkityksen, joka ei vastannut alkuperäistä tarkoitusta. Jokainen muistaa reilun kymmenen vuoden takaa Fazerin mainoksen, jossa turkulaisen poikabändin solisti lauloi "Kadut kaupungin ovat pitkiä ja suoria. Niin moni tarjoaa pelkkiä huoria..." Vai oliko se kuoria? Merkitys on varsin erilainen riippuen siitä miten laulun kuulee, saatikka ymmärtää.

Tänään aamupäivällä törmäsin vastaavanlaiseen ilmiöön kävellessäni parturin jälkeen pitkin Museokatua. Ohitin Museokadun kansallismuseon puoleisessa päädyssä liikehuoneiston, jossa aikaisemmin sijaitsi Hairstore -niminen liike. Nyt tilalle oli tullut uusi parturiliike. Nopea vilkaisu ikkunaan antoi aivoihin viestin "Prostituutio". Mitä hemmettiä! Tarkempi vilkaisu ikkunaan paljasti uuden liikkeen nimeksi Pro studio. Miten se olikaan: ensivaikutelma on kaikkein tärkein....

Muistui mieleen samantapainen väärinkäsitys vuodelta -92. Istuin bussissa matkalla Helsingin keskustaan. Kyseessä oli syyskuun toinen päivä. Muistan sen hyvin koska se oli ensimmäinen päiväni yliopistolla. Ruoholahden kohdalla, hieman ennen linja-autoaseman tunnelia katseeni kiinnittyi katutasossa olevan pienen huonekaluliikkeen ikkunaan. Siihen oli liimattu iso keltainen mainoskyltti johon oli raapustettu tussilla yläasteen kaupallisten aineiden tunnilla tai markkinointi-instituutissa opetellulla courier-fontilla mainosteksti. Ensimmäisellä vilkaisulla aivoihini piirtyi sana "Runkkupatja -tarjous". Mitä hemmettiä! Vihdoinkin...No, tarkempi katsominen tuotti pettymyksen. Kyseessä olikin "Runkopatja -tarjous". Se ensivaikutelma...

Oli miten oli, niin tuo mainos varjosti akateemista uraani usean vuoden ajan. Mainos pysyi ikkunassa pitkään. Keltainen taustaväri muuttui auringon valossa pikkuhiljaa haaleaksi, mutta yrittäjä uskoi tarjouksen tehoon. Lukuvuodet vaihtuivat, mutta useana syksynä vanha kunnon patjatarjous avasi syyslukukauteni. Neljän vuoden jälkeen tajusin valmistumisellani olevan nyt kaksi tarkoitusta: päästä leivän syrjään kiinni, mutta ennen kaikkea valmistua ennen kuin se saamarin tarjous päättyy. Siinä oli bonusta kerrakseen. Leivän syrjään on ainakin toistaiseksi päästy kiinni, mutta valitettavasti aikaisemmin loppui huonekaluyrittäjän usko mainoksen tehoon kuin professorien kärsivällisyys akateemisiin opintoihini. Sieluun jäi ikuinen haava, mutta kampanjan kestosta päätellen moni helsinkiläisen on vuosien varrella rentoutunut runkkupatjalla.

Kuka pelkää Paulaa?

Seisoin eilen töiden jälkeen pimeässä ja kosteassa syysillassa liikennevaloissa Mannerheimintiellä Kaivopihan kohdalla. Kello oli lähempänä kuutta. Noin kolmenkymmenen metrin päässä katuparkista oli lähdössä tumma katumaasturi. Koska matkaa valoihin oli tuo 30 metriä ajattelin valojen vaihtuessa keltaiseksi, että ei vielä kukaan kyllä enää lähde tuosta yrittämään vanhoilla vihreillä. Valo vaihtui punaiseksi. Sekunnin kuluttua jalankulkijoille vihreäksi. Ja sen jälkeen katumaasturi kiihdytti moottori ulvoen sokeana suojatien yli. Ei vain mennyt tajuntaani! Miten kukaan voi olla noin välinpitämätön. Sen verran ehdin nähdä, että maasturin ratissa istui tumma nainen.

Maasturi pääsi valojen jälkeen sadan metrin päässä olevan autoletkan perään. Sinne oli siis kiire. Hyvä että ehti perille. Mikä vahinko olisikaan ollut jos letka olisi ehtinyt karkuun! Koska asia otti sen verran pahasti pattiin, niin painoin rekisterinumeron ylös. Ajattelin purkaa turhautumistani netissä ja mustamaalata kuljettajan. Rekisterinumero oli yksinkertainen ja siten helppo muistaa.

Tänään Facebookissa ystäväni valitteli samasta asiasta. Poliisi oli pysäyttänyt hänet punaisia päin kävelemisestä ja hän pohti kuinka usein poliisi puuttuu autoilijoiden jatkuvaan piittaamattomuuteen liikennevaloja kohtaan. Yhdyin hänen itkuvirteensä ja lähetin terveisiä sille kuljettajalle, jonka rekisterinumeron ilmoitin kommentissani. Ja kas, kas. Ihmisen luontainen uteliaisuus voitti ja pian joku paljasti, että kuljettajalla oli tosiaankin ollut tummat silmät ja ruskea tukka. Kyllä: tuo tumma nainen! Aivan kuten olin mielestäni nähnyt. Auto kuului Paula Koivuniemi Oy:lle! Siis Ilkka Kanervan ex-hoidon firmalle. Olinko tosiaan nähnyt Milla Magian puikoissa?

En tiedä. En ole sata prosenttisen varma siitä, että Suomen Brian Johnson olisi tosiaan ollut puikoissa. Hyvin mahdollista. Joitakin vuosia sitten iloinen maalaispoika Mikko Alatalo halusi lahdata kaikki Suomen hirvet, koska ne ovat hänelle vaaraksi keikkamatkoilla. Nyt joku halunnee tehdä saman helsinkiläisille jalankulkijoille. Motiivi on vielä auki. Paula hei! Se, että polyesteripukuinen Hymyn lukijakunta diggailee kybällä Miss Isoäitiristeilyllä M/S Rosellalla viinapäissään ei tee kenestäkään Jumalaa. Säännöt ne on Levyraadissakin!

Apua aamuvitutukseen

Viimeisten parin viikon aikana jokainen arkiaamu on tuntunut aivan käsittämättömän raskaalta kuin luokanvalvojan muistutuslappu vanhemmille ala-astelaisen repussa. Pää on painanut aamuisin ainakin sata kiloa, vaikka kovalevylle ei ole yön aikana kertynyt kilobittejä yhtään sen enempää kuin illalla nukkumaan mennessä. Ylösnousemus on tuntunut lähes yhtä uskomattomalta kuin 2000 vuotta sitten Juudeassa, mutta ylös on kuitenkin päästy. Väkisin. Sisulla. Itsensä tähän epäinhimilliseen suoritukseen pakottamana. Tämän joka-aamuisen taistelun uuvuttamana olen yrittänyt keksiä ratkaisua ongelmaan. On vain pakko. Seuraavaan lomaan on vielä puolitoista kuukautta.

Kävelin tänään töiden jälkeen Stokkalle. Tuttu kodinkonemyyjä osasi heti auttaa kun kysyin "Tarvitsen sellaisen lampun aamuvitutukseen!". Hän esitteli myymälän sarastuslamppu valikoiman. Ei ollut kovin montaa vaihtoehtoa tarjolla, mutta pari kuitenkin. Päätin ostaa mallin, jossa on iPod -telakkakin valmiina. Nyt voin siis valita millä Dannyn biisillä aamunin aloitan. Mahtavaa!

Nyt vain odotellaan. Keskustan Stokkalla olivat haluamani sarastuslamput päässeet loppumaan. Muista tavarataloista kyllä löytyi. Kielsin kuitenkaan tilaamasta Itiksestä tai Jumbosta. En kai mä mitään itähelsinkiläistä tai vantaalaista lamppua halua! Oikeesti! Tampere kuulosti paljon paremmalta vaihtoehdolta. Luovuin kuitenkin periaatteistani ja tyydyin itähelsinkiläiseen vaihtoehtoon nopeamman toimitusajan toivossa. Se tehoaako sarastuslamppu selviää tällä palstalla parin viikon kuluessa.

Lainattua runoutta

Löysin alla olevan runon Kirsi Pihan Hesarissa ylläpitämästä Lukupiiri -blogista. En ole mikään runoihminen, vaikka osallistunkin kerran vuodessa Peace, Love and Understanding -tyyppiseen runoiltaan Vallilassa YK:n päivänä, mutta tässä oli saavillinen viisautta, joten lainasin sitä tänne. Omalta osaltani herää kysymys siitä kuinka paljon enemmän niitä virheitä pitäisi vielä tehdä?

Hetkiä
(Jose Luis Borges)

Jos voisin elää elämäni uudelleen.
Siinä seuraavassa yrittäisin tehdä
enemmän virheitä.
En yrittäisi olla niin täydellinen,
ottaisin paljon rennommin.
Hulluttelisin paljon enemmän
… itse asiassa
ottaisin vain hyvin harvat asiat vakavasti.
Olisin vähemmän hygieeninen.

Ottaisin enemmän riskejä,
matkustelisin enemmän,
tarkkailisin enemmän auringonlaskuja,
kiipeäisin useammille vuorille,
uisin useammissa joissa,
menisin paikkoihin, joissa
en ole koskaan käynyt,
söisin enemmän jäätelöä
ja vähemmän papuja.
Ottaisin enemmän todellisia murheita
ja vähemmän kuviteltuja.

Olen ollut kovin
järkevä ja tuottelias
joka minuutti,
ei niin, etteikö minulla
olisi ollut myös ilon hetkiä.

Mutta jos voisin palata taaksepäin,
yrittäisin löytää vain hyviä hetkiä.

Siltä varalta, että ette tiedä,
elämä koostuu juuri niistä,
ainoastaan hetkistä,
älä kadota tätä hetkeä.

Olin ihminen, joka ei koskaan
mennyt minnekään
ilman kuumemittaria
sateenvarjoa
lämminvesipulloa
tai laskuvarjoa.
jos voisin alkaa alusta,
matkustaisin paljon keveämmin.

Jos voisin alkaa alusta,
kävelisin avojaloin alkukeväästä
loppusyksyyn.

Matkustelisin enemmän
hevosrattailla,
tarkkailisin auringonnousuja,
leikkisin enemmän lasten kanssa.
… jos minulla olisi elämä edessäni.

Mutta kuten näette,
olen 85-vuotias
ja tiedän kuolevani.

Kilometrejä Tukholmaan

Innostuin Heikelän alkuviikon suorituksesta. Niinpä maksoin torstaina 80 euroa ilmottaumisesta Tukholman maratonille, joka juostaan ensi kesäkuun alussa. Sen verran vahva luottamus on omiin kykyihin, että ilmoitin aikaisemmin juostun maratonin ajaksi reilut 4 tuntia. Näin vältän viimeisen matelijoiden lähtöryhmän.

Koska olen mitä olen (lue: välineurheilija), niin nyt on kaupasta hankittu kunnon juoksuvermeet talvea varten. Outfitin kruunaa juoksutrikoot, jotka ovat herättäneet jo paljon keskustelua. Eivätkä kommentit ole olleet pääasiassa positiivisia. Oli miten oli, niin tänään juostu 13 km osoitti, että housut ajoivat asiansa. Jalat pysyivät lämpimänä ja oli muutenkin hyvä fiilis juosta.

Maratonilla on myös toinen tarkoitus. Piti asettaa joku päämäärä, jotta saa ajatukset muualle ja on helpompi unohtaa tiettyjä asioita. Yleensä unohtamiseen käytetään viinaa, mutta olen havainnut sen melko huonoksi lääkkeeksi. Juokseminen sen sijaa sopii tähän tarkoitukseen erinomaisesti. Noudatan tavallaan kevennettyä van Basten -metodologiaa. Hollantilaisen Marco van Bastenin jalkapalloilijan ura päättyi 28-vuotiaana vaikeisiin jalkavammoihin. Uran päättymisestä aiheutuneen vitutuksen van Basten hoiti mallikkaasti. En tiedä kävikö kallonkutistajalla tai terapiassa puhumassa. Tuskin. Sen sijaan turvautui miehiseen metodiin. van Basten harjoitteli ja pelasi golfia niin paljon, että tasoitus tippui nollaan. Ei ihan helppo urakka. Jokainen voi kokeilla. Mutta todennäköisesti vitutuksesta päästiin kuitenkin eroon!

Tukholmaan ei tarvitse lähteä yksin. Mukaan ovat ilmottautuneet Pontso-Pancho, köyhänmiehen Björn Dählie, Etruski ja kannustajiksi mm. Minkki P ja Loimaan Norppa. Tällä tiimillä ei voi hävitä. Eihän...?

Pitkä bisnesviikonloppu...?

Etsin asuntoa Helsingin keskustasta. Ei vaikuta kovin helpolta urakata. Kaksioita ei tunnu olevan pahemmin tarjolla eivätkä kiinteistövälittäjätkään tunnu olevan kovin aktiivisia yksittäisten asuntojen etsijöitä kohtaan. Edessä lienee pitkä ja kivinen tie.

Jotain palveluntarjoajien bisneksen kukoistuksesta kertonee seuraava episodi. Viime keskiviikkona jätin yhteystietoni netissä olleeseen asuntoilmoitukseen kaksiosta Punavuoressa. Kiinteistövälittäjä ottikin kiitettävästi yhteyttä noin puolen tunnin kuluttua kysyäkseen haluaisinko tulla katsomaan asuntoa. Ehdotin loppuviikkoa. Tämä ei valitettavasti sopinut kiinteistövälittäjälle. Ja miksi ei? Siksi, että koko toimisto oli lähdössä torstaina pitkäksi viikonlopuksi Bangkokiin...

Way to go Heikelä! Iso respekti!

Big respect! Iso respekti. Kyllä! Kaveri uhosi monta kuukautta Radio Rockin aamushow'ssa, että juoksee maratonin koska vaan treenaamatta. Piece of cake! Rauha kakulle. Vantaan maraton lokakuussa oli sovittu H-hetkeksi. Ja mussutus jatkui vain. Isosuinen kaveri.

Sitten iski flunssa. Mies ei kävellyt maaliviivalle. Olin varma, että ei ikinä juokse maratonia. Mitä vielä!! Heikelä Arctic Challenge. Työpäivän jälkeen. Venyttelemättä. Mies juoksi eilen yksin Kirkkonummelta Helsinkiin rantaa pitkin lämpötilan ollessa hieman plussan puolella ja etelätuulen tuivertaessa mereltä 9 m/s:ssa. Ja juoksi perille. Pimeässä. Matkaa kertyi vielä kilsa päälle 42,195 km. Viisi tuntia ja 20 minuuttia. Jätkä on kyllä ihan äijä. Ei voi muuta kuin ihailla. Pakko kokeilla itse. Taidanpa huomenna laittaa tiketin kesän Tukholman maratonille vetämään. Ihan vaan periaatteesta. Siitä periaatteesta, että jos toi jätkä sen tekee, niin kyllä mäkin. Vaikka olosuhteet on helpommat, niin yritetään sitten vaikka ainakin tunnin paremmalla ajalla.

Radio Rockin sivuilta voi videoklipeistä seurata Heikelän suorituksen ja mm. espoolaisten työttömien kannustusta "Juokse homo juokse!"

Ikärenkaat näkyivät - mutta vain vyötäröllä!

Takana on Utajärven pojan ja Petterin nelikymppiset. Vauhtia ei ollut aivan yhtä paljon kuin nuoruusvuosina, mutta asenne oli edelleen täysi kymppi. Oheista kuvaa voi verrata edellisen kirjoituksen kuvaan ja yrittää etsiä mikä on muuttunut vajaassa kymmenessä vuodessa? Harvempaa tukkaa lukuunottamatta aika vähän.

Päivä oli pitkä, mutta antoisa. Utajärven poika saapui Kööpenhaminasta hieman ennen kello yhtätoista. Paluumuuttaja käytti ystäviään hyväksi ja raahasi samalla lipulla osan paluumuuton rahdistaan mukanaan. Mikäli ylipainoa olisi ollut muuten kuin omassa kropassa, niin lasku olisi todennäköisesti langennut järjestävälle seuralle. Aivan kuten sen Kalu -lehden kanssa, jonka tilasimme kaverille tuparilahjaksi ja jouduimme itse maksamaan...hä?!? Epäreilua!

Lentokentältä siirryimme Pohjois-Tapanilaan hakemaan toista sankaria. Vessanpesusta yllätetty hieman vajaa nelikymppinen perheenisä ei järkytykseltään saanut kovin montaa sanaa suustaan autossa matkalla sählykentälle. Aluksi luulin, että kaveria vain vitutti, mutta ei: kylmää hikeä ja järkytystä ei saatu heti ravisteltua miehen henkisestä eikä fyysisestä habituksesta. Lopulta hengitys alkoi kulkemaan ja ruumiintoiminnot elvytettyä. Sählykentällä oli muuten monella mahdollisuus nähdä suomenruotsalaisen ystävämme juoksevan ensimmäisen kerran. Kaverin kyyrymyyry osoitti todeksi vanhan lätkäkentiltä tutun neuvon "Pidä pää ylhäällä!". Osumista huolimatta kaveri oli pelin jälkeen yhtä skarppina kuin ennen peliä...

Virkistävän tapposählyn jälkeen ilta jatkui SportsAcademyn saunassa. Juhlan kunniaksi katsottiin pari valioliigan peliä, kehonrakennusta(kun sitä nyt tuli teeveestä - tärkeintähän oli, että teevee oli päällä!) ja syötiin hampurilaisia. Menihän sitä oluttakin. Kossupulloa ei pöydällä näkynyt. Ikä painoi ei vain päivänsankareita vaan myös muita joten pysyttiin miedommissa.

Juhlaillallinen oli katettu ravintola Sea Horseen. Sopivasti luksusta tälle porukalle. Illallisen jälkeen suuntasimme Helsingin yöhön. Aikamme ravintola Teatterissa patsasteltuamme halusimme actionia, mutta huomasimme mm. Apollon tunnin pituisen jonon olevan ihan jotain muuta kuin se mitä olimme lähteneet hakemaan. Sama ongelma oli aika monen suositun tanssiravintolan ovella. Päädyimme siis paikkaan, missä ei ollut jonoa. Sehän on yleensä tae rapsakasta ja hilpeän hauskasta meiningistä. Niinpä ravintola Lady Moon toimi loppuillan performanssin näyttämönä...ei hyvin mee! Toinen päivänsankareista opasti pöydässämme olleita kolmea vantaalaista neitoa. Tytöt kertoivat olevansa harvoin Helsingissä jortsuilla eli mihin kannattaisi mennä. "No ei ainakaan tänne!!!" vastasi Lapin kansa. Mutta koska kyse oli ainutlaatuisesta tilaisuudesta pisti ankkalammikon edustaja pöydän koreaksi ja osti todennäköisesti Lady Moonin historian ensimmäisen kerran Dom Perignonia pöytään. Hieno kontrasti!

Ilta oli hauska ja onnistunut. Myös tärkeitä päätöksiä tehtiin. Ensi keväänä Jormien kevätretki palaa ohjelmistoon välivuoden jälkeen. Uusi konsepti on nimeltään Helsinki-Tallinn two nights long. Ei hyvältä näytä, mutta lupaa sitäkin enemmän...