Viime perjantai-illan vietin ystäväni nelikymppisissä. Vanhojentanssiparini ja ehkä yksi niistä tärkeimmistä ystävyyssuhteista, joka lapsuudesta on säilynyt. Hänen nelikymppisensä olivat ensimmäiset omassa vuosikerrassani. Seuraavat ovatkin sitten omani. Ensi kesänä. Mutta sinne nyt on ihan sikana aikaa, joten turha siitä on nyt sen enempää meteliä pitää...
Neljäkymmentä on enemmän kuin kolmekymmentä. Niin se vain on. Kolmikymppisenä tuntui siltä, että kaikki on vielä edessä. Ei nelikymppisenä nyt ihan siltä tunnu, että kaikki olisi jo takana, mutta osa ovista on pikku hiljaa sulkeutumassa. Fysiikan laitkin sitä jo edellyttävät. Mutta entisen pääministerin sanoin: So What! Ilmassa ei ollut tippaakaan katkeruutta ajan kulumisesta. Ei todellakaan. On vaikea kuvata kuinka mahtavaa on tavata vanhoja luokka- ja pussikaljakavereita, joista osaa en ollut nähnyt yli kymmeneen vuoteen. Läpi käytiin teinikännit, vanhat ihastukset (tosin niihin ei palattu - ei enää tässä vaiheessa elämänkaarta), yhteenotot vanhempien kanssa ("Auttakaa! Tää mies raiskaa mut!" on eräskin vanhojentanssipari huutanut pankinjohtaja-isänsä hakiessa hänet 17-vuotiaana kaverin kotibileistä), vanhan opettajakunnan kuulumiset ja se, ketkä kaikki ovat kuolleet. Ei jumankauta kukaan! Sellainen onnellinen tilasto-oikku todella havaittiin. Tai ainakaan yhtään vainajaa ei löydetty tai tunnistettu. Joitakin uurteita oli kasvoille tullut, itse kullekin, mutta täytyy kaikella kunnioituksella todeta, että daamit, joita nämä kaikki vanhat kaverini sattuivat olemaan (Siis tässä tilaisuudessa. Ei muuten. Kyllä minäkin vietin ihan normaalin heterolapsuuden leikkimällä autoilla, en nukeilla. Sen verran täsmennettäköön. Toim.Huom.), olivat erittäin nuorekkaita ja hyvin säilyneitä.
Kaiken kaikkiaan nostalginen ilta. Lisää näitä. Tämän takia kannattaa vanheta. Ja ikä on kuitenkin vain numeroita. Vielä(kään) ei ole kiire kasvaa aikuiseksi.
