Joulutarina

Joulukortit kuuluvat jouluun. Ainakin suurimmalla osalla meistä. Joulukortilla muistetaan niitä tärkeimpiä lähimmäisä ja kortteja myös odotetaan niiltä tärkeilmmiltä. Viikko sitten perjantaina tulin kotiin ja törmäsin valtavaan korttikasaan eteisessäni. Olin otettu. Onko minulla näin paljon ystäviä? Minulla, kerrostaloasukilla, joka ei tunne naapureitaan ja tervehtii heitä ainoastaan silloin kun on unohtanut kännykän ja avaimet kotiin ja joutuu soittamaan naapurin ovikelloa lähimmäisenavun toivossa. Mutta olin kuitenkin otettu. Minut valtasi joulufillis! Vaikka itse olenkin huono lähettämään kortteja, niin täytyy myöntää, että olihan niitä kiva saada. "Jaahas. Katsotaas kukakohan minua on muistanut?" ajattelin ja nappasin korttikasan kouraani. Ensimmäinen ei vaikuttanut tutulta...ei toinenkaan ja...niinpä. Naapurin posti se oli siinö tullut väärään osoitteeseen. Siinä meni joulufiilis ja usko Itellan kykyyn toteuttaa asiakaslupauksensa.

Kiikutin kortit ystävällisesti alakerran rouvalle. En laittanut kasaan mukaan saamaani sähkölaskua. Mieli teki, mutta päätin jättää käytännön pilan johonkin toiseen hetkeen. Ihan joulun kunniaksi. Mutta on sitä muutama kortti minullekin tullut. Yksi lohjalaispariskunnalta, toinen asiakkaalta, kolmas Volvo Autolta, neljäs Ålands Turist och Konferenscenteriltä viime kesän lomamatkan kunniaksi, viides vuokraemännältä ja kuudes ex-vaimon siskolta...kaikki muuten takan päällä eli respect teille kortin lähettäneille!

Mutta joulukorteista viis! Tai ehkä juuri siksi, että yhtään korttia en itsekään tänä vuonna lähettänyt. En edes Volvo Autolle, haluan toivottaa kaikille rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta 2011!

Venaa vähän!

Mikä siinä on, että naisen on niin vaikea toimia aikataulujen puitteissa? Viimeisen 15 vuoden aikana olen viettänyt/tuhlannut melko paljon aikaa autossa jonkun toisen työpaikan, oman tai toisen kodin tai jos jonkin sortin kauneushoitolan/vaatekaupan edessä. "Joo, mä tuun viiden minuutin kuluttua." tulisi oman kokemukseni mukaan tulkita "Vartti menee ainakin, mutta jos et odota, niin et välitä."

Jos sitten yrittää opettaa tai ohjata yhteistä (toisen) ajankäyttöä, niin helposti leimautuu itsekkääksi paskaksi, joka ajattelee vain itseään. Mutta, mutta...vaikka kuinka yritän pinnistellä, niin en yksinkertaisesti muista milloin joku nainen olisi joutunut odottamaan allekirjoittanutta! Oikeasti! Mietin tätä tänäkin viikonloppuna, sattuneesta syystä, mutta en löytänyt muistini sopukoista vastaavanlaista tilannetta. Tiedän, että ulkoisen olemuksen takia meikäläistä ei kannata odottaa, koska varmasti parempaakin löytyy. Ja mitä juttuihin tulee, niin jos genrestä tykkää niin ei se Kummeli -DVD:t paljoa kustanna. Mutta silti: jos jotain sovitaan, niin voitaisiinko siitä pitää kiinni. Tai että kerrottaisiin vaikka totuudenmukaisesti kauanko vielä menee. Ihan vaan sen takia, että on tosi turhauttavaa huutaa vittua, saatanaa ja perkelettä autossa rattia hakaten...

Nyt riitti!

Heräsin viime lauantaina karaokebaarin jälkeiseen aamuun. Olo oli tuhnuinen ja sumuinen, mutta sieluun ei sattunut. Takana oli hauska ja spontaani ilta lappalaisen aborginaalin kanssa. Sielun harmoniaa ei kestänyt montaa tovia. Katsoin itseäni peilistä. Hyi saatana! Naamaltani näytin (vieläkin) nuorekkaalta ulkoministeriltämme. Huolta aiheutti enemmänkin fyysisen olemukseni keskikohdassa jo pitkään käynnissä ollut muodonmuutos. Ei, sukukalleuteni vahvistivat edelleen sen fyysisen tosiasian, että ihminen ei enää kasva murrosiän jälkeen. Mutta lantion yläpuolinen osa oli pahasti päässyt turpoamaan. Ja muuten hoikan kaverin olemuksessa se kieltämättä pistää silmään. Vyölaukku ei vaan ole hyvännäköinen. Ei ostettuna eikä itse rakennettuna.

Meikäläinen on pullahiiri, herkkuperse ja sokerisyöppö. Täysin holtiton makean suhteen. Jos pöydässä on tarjolla pullaa, torttua, kakkua tai keksiä, niin kyllä minä hoidan. Älkää te muut vaivatuko. Turha huolehtia. Kyllä se pöytä saadaan tästä tyhjäksi. Ihan omin voimin. Palaveri palaverin perään sama juttu. Eikä tilannetta ole helpottanut Amica, joka työntää työmaaruokalan jälkiruokatiskiin harva se päivä pannukakkua, pappilan hätävaraa, kermavaahto ja hilloa. Hedelmä ei ole vaihtoehto vaikka jälkiruokatiskin yläpuolella niin lukeekin. Ei ollut ainakaan ennen tuota kylmää lauantaiherätystä.

Mutta nyt on tilanteeseen tullut muutos. Se ei vaatinut kuin kaksi kirjainta. E ja I eli EI. Mikä hemmetti siinä oli aikaisemmin niin vaikeaa. Reilun viikon olen nyt kieltäytynyt jälkiruuasta, kahvipullasta ja jäätelöstä. Eikä ole tehnyt edes tiukkaa. Samaa on yritetty aikaisemminkin. On ostettu Keventäjien jäsenyyttä ja muuta tilpehööriä tiedonvaltatieltä, mutta ennen kaikkea useaan otteeseen on sovittu itsensä kanssa "että tämä on sitten viimeinen pulla ja huomenna aloitan uuden elämän. Kesäksi kuntoon!" Vaikka suullinen sopimus onkin sitova, niin kannattaa kuitenkin aina katsoa millaisen huijarin kanssa niitä sopimuksia tekee...

Reilu viikko takana. Joka päivä olen käynyt vaa'alla. Tulokset eivät näy vielä. Ei vaikka liikuntaankin panostetaan neljä kertaa viikossa. Vatsa on kyllä hieman sekaisin muuttuneesta ruokavaliosta, mutta mitään suurta kiusausta paluusta vanhaan ruokavalioon ei ainakaan toistaiseksi ole ollut. Onhan tässä oltu ilman karkkiakin jo kohta melkein vuosi! Yksi tärkeä insentiivi ja motivaation lähde on, kuten monilla muillakin ikäisilläni miehillä, tarve tulla vielä kerran elämässä hyvään kuntoon. Tosin kuten monista neli-viisikymppisistä näkee, niin joko tavoitteen saavuttamisen jälkeen on alettu odottaa hidasta kuolemaa tai sitten ollaan jatkettu vanhaa rataa. Omalla kohdallani neljänkympin lähestyminen sai aikaan tämän hetkellisen mielenhäiriön. Onneksi sinne on nyt niin sairaan paljon aikaa, että ehtiihän tässä vielä vaikka mitä...

Lapasesta läks!

Perjantai-ilta. Seitsämäksi Bali Haihin Iso-Roballe. Allekirjoittanut ja saamelainen. Vapaa ilta. Molemmilla. Työpäivä saamelaisella lauantaina. Viime viikon perjantain jorma-dinner vielä mielessä ja kipuna ruumiissa. Ehkä lasi viiniä ja ennen Kovaa lakia kymmeneksi kotiin. NO...

Ensiksi paikalle kutsuttiin kiintiöruotsalainen. Juteltiin lempiaiheistamme. Eli väiteltiin homoista. Ei oltu saamelaisen kanssa adoptoimassa ketään, mutta kiintiöruotsalainen halusi asiaa vielä tutkittavan. Jostain kaivoi mamut ja värivammasetkin esiin. Välteltiin kuitenkin mamu-aihetta. Yksi keikka Ruisrockissa meni ohi kesällä toisillemme asiasta vaahdoten. NO...

Bali-Haista siirryttiin vielä yhdelle Safkaan Uudenmaankadulle. Rantaruottalainen lähti melko pian kohti Etelä-Helsinkiä. Otettiin saamelaisen kanssa vielä toiset kiellon päälle. Lähdettiin kotia kohti. Minä Kamppia, saamelainen kohti pohjoista. Etu-Töölöön. Käveltiin Annankatua ja ajateltiin, että jos vielä nyt käytäs yhdellä karaokebaari Anna Koossa. Vapaa ilta ja kaikki. Pieni jono, mutta päätettiin kuitenkin jonottaa. Siis karaokebaariin lähes selvinpäin. Only God knows why! Kysykää Päivi Räsäseltä! Ei hyvä. NO...

Pari pulloa paikan laadukkainta kuohuviiniä (Ballet'a pöytään, toinen vaihtoehto oli Elysee), kiivasta keskustelua homoista ja raamatusta tuiki tuntemattomien 15 vuotta nuorempien oikeustieteen kandien kanssa, vaaleanpunaisia shotteja Myyrmäen verotoimiston tarjoamana, silmätipattomia fisuja parin sentimentaalisen suomalaisisän tarjoamana, ihmisiä kykypuolueen Lapin piiristä ja...ja...

Ei ehtinyt saamenpoika ennen puoltayötä kotiin. Eikä muuten juossut allekirjoittanut suunniteltua lenkkiä lauantaina. Ei tod.!

Taas viattomia kiusataan

Tuomas Kyrön mielensä pahoittajaa lainatakseni: Kyllä minä siitä mieleni pahoitin. Kun umpirehelliset keskustan tytöt on leimattu puliveivareiksi. Paulan mies tukenut kotimaista kaivosteollisuutta. Paulan tuella tai ilman. Hyvällä asialla kuitenkin. Perän Pekkakin sen sanoi, että ei siitä uraniuutisesta kukaan voinut rikastua. Niinhän se on, että jos rikoksesta ei hyödy, niin ei semmosta rikokseksi voi luokitella. Turhaa vouhotusta. Kyllä nyt väärää puuta haukutaan. Kyllä ne oikeat rikolliset on ihan muualla. Pakolaiskeskuksissa ja Stokkan kulmalla pahvikipon kanssa elantoaan ansaitsemansa. Ja samaan aikaan vanhusten asiat on rempallaan eikä suomalainen mies saa naista kun joku ulkomaaneläjä ne korupuheillaan vakuuttaa erinomaisuudestaan. Hyvä että Paula on sentään miehen ittelleen löytänyt. Ja oikein talousneron. Semmosen kurun vai mikä se on. Ja kotimaisen kuin K-kaupan Costa Rica.

Ja sitten on tämä Kiviniemen Mari. Naisimmeinen. Pääministeri. Vasta toinen nainen siinä virassa. Pyyteetön yhdistysihminen henkeen ja vereen. Kansanvallan asialla tukemassa maalaisliiton perinteikästä sivistystyötä. Ja järki-ihmisiä. Antaa tukensa vain semmoselle jonka parhaiten tuntee. Ei sitä niin isoja summia kellekään vieraille anneta. Ei kellekään hyvänpäivän tutulle tai julkkikselle. Vaikka hyvä mieshän se Alatalon Mikkokin on. Sinilasinen, vaan ei -silmäinen. Maalaispoika. Hyviä kepulaisia perinteitä Mari jatkaa. Niitä samoja joita Matti ja Anneli ennen häntä. Ovat niin rehellisiä kuin vain voivat. Siinä hommassa on joutsenmerkki vihreällä pohjalla neliapilan keskellä. Maassa eletään maan tavalla. Niin myös meillä Suomessa.

Käräjäoikeus, hovioikeus, korkeinoikeus, valtakunnanoikeus....

Hauska keskiuusimaalainen leikki. Sarjaa voi jatkaa siihen sopivalla sanalla. Arvaa mikä on seuraava oikeusaste! Voittajalle omenamehua ja keskustan jäsenkirja suoraan kotiin postitettuna.

Keräilyeriä odotellessa

Kuulin äsken lyhyen selostuksen kreikkalaisroomalaisen painin MM-kisoista Moskovasta. Tarina oli tuttu. Suurin toivein, mutta vaatimattoman nöyränä kisoihin lähtenyt piirikunnallinen kevyen keskisarjan kaalikorva oli hävinnyt toisen ottelunsa ja odotti nyt mahdollista pääsyä keräilyeriin. Sen sijaan että olisi hoitanut homman kotiin omassa ottelussaan, niin siinä nyt jännittää maton reunalla, että Georgian poika voittaisi kaikki lohkonsa ja piirimestarimme pääsisi keräilyeriin painimaan mitaleista. Jotenkin tässä kiteytyi koko suomalaisen urheilun ja urheilukulttuurin menestyksennälkävuodet.

Suomalaisen urheilukulttuurin nimittää erottaa muista vastaavista, lähinnä menestyneiden maiden kulttuurista juuri se, että joudutaan aina turvautumaan kaverin apuun kun omat eväät on jo syöty. Kun ruotsalainen tai kuka tahansa muu paitsi suomalainen urheilija miettii mitä tarvitsee tehdä voittaakseen, niin suomalainen urheilija miettii kenen täytyy epäonnistua, jotta pääsisin jatkoon. Ja tämä ajattelu alkaa jo ennen ottelun alkua. Se on alkanut jo kotisohvalla kun on seurattu isän ja vaarin kanssa Pentti Salmen selostamaa Itsvestija -turnausta näköradiosta. Urheilijan lisäksi muiden menestymättömyyttä toivoo myös suomalainen penkkiurheilija hodari kädessä, sinapit rinnassa ja 20 vuotta intensiivistä keskioluen kulutusta mahassa. Ja kun suomalaiselle urheilijalla tai joukkueella ei ole enää edes sitä pienen pientä pikkuriikkistä mahdollisuutta menestykseen, niin tämä keskivartalon rakentaja toivoo kuitenkin edelleen, että "Kunhan Ruotsi ei voita! Sitä minä en kestä..."

Ei pidä ihmetellä miksi tällä voitontahdolla ja -nälällä ei ole vähään aikaan voitettu mitään. Ei edes kännyköiden tehtailuissa. Vain pesäpallossa menestys on taattu. Siinä suomalainen voittaa aina! Näissä tunnelmissa huomista Hollanta-Suomi ottelua odotellessa ja samassa lohkossa pelaavan San Marinon menestystä toivoessa....

Lisää heteroja televisioon!

Näin eilen Marco Bjurströmin kyynelehtivän teeveessä. "Ne on homoja ne miehet jotka itkee!" kuului sanonta lapsuudessani. Ei ihan harhaan mennyt se sanonta. Siinä homo itki toisen homon tanssiesityksen jälkeen parhaaseen katseluaikaan. Tunsin homofobian iskevän kuin miljoonavolttia!

Erehdyin siis katsomaan puolisen tuntia uutta kotimaista tosi-tv -tulokasta Dance'a. En ole tanssiohjelmien ystävä. Eikä minusta sellaista tullut eilisenkään jälkeen. En digannut nuoruudessani Lauantaitansseista enkä viime vuosien kestomenestyjästä Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta. Heikki Hietamiehen aikaan homot eivät kuitenkaan teeveessä jyllänneet vaan lauantai-iltaisin tv-ruudun täyttivät kauhtuneeseen villapuseroon, viininpunaiseen slipoveriin ja polyesterikravattiin pukeutuneet timosoinit annelit ja sirpat käsivarsillaan. Katse oli tuima, selkä suorana eikä tippa tullut Annelin linssiin kuin korkeintaan ohjelman loppuvaiheessa rexonan petettyä heteromiehen kainalokuopassa. Ne oli vanhoja hyviä aikoja ne.

Nykypäivänä tanssiohjelmat, niin kuin muutkin tosi-tv ohjelmat BB:stä Idolsiin ovat täynnä toisenlaisia miehiä. Piukoissa stretcheissä korkealta kimittäviä suurieleisiä tyttöpoikia, joiden luottotiedot ovat kadonneet aamuyön pikkutunteina Los Hombresin baaritiskillä pikavippifirman tulosriville. Jos macho-kulttuurin sanotaan joskus ampuvan yli, niin kyllä se vastakohtakin menee silloin tällöin ihan pikku pikkuriikkisen yli. Tällaista tavallista, itseään jopa arvoliberaalin pitävää kansalaista korkealta puhuvat miehet ahdistavat. Ei se, että minulla olisi mitään homoja vastaan, mutta rajansa kaikella. Ennen kuin joku kanssacityvihreä provosoituu, niin sanottakoon tähän väliin, että kannatan homoille samoja oikeuksia kuin heteroillekin, myös adoptiota, mutta homofobia kun iskee, niin kyllä sitä liberaali heteromieskin ahdistuu.

En kaipaa takaisin Lappeenrannan "Humppa-Heikkiä". Kaipaan sukupuolineutraaliutta paskoihinkin tv-ohjelmiin. Muuta en pyydä. Onko se liikaa vaadittu?

Suomalaisen palloilijan mentaliteetti

Omistan sellaisen. Suurin osa suomalaisista jalkapalloilijoista on ilmeisesti saanut sen äidinmaidossaan tai sitten siihen on valmennettu Helsinki Cupissa ja junnjutreeneissä. Kyseessä on psykologinen tila, johon kuuluu jatkuva spekulointi siitä mitä saattaisi tapahtua "jos" sekä totaalinen uskonpuute. Se tuli todistettua tänäkin viikonloppuna omalta kohdaltani. Kyseessä oli golfkisa seuran mestaruudesta. 2+1 kierrosta. Toinen kierros meni lauantaina erittäin hyvin. Sen ansiosta pääsin cutista jatkoon eli 30:n parhaan joukkoon. Hyvä fiilis ja kaikki valmiina parantamaan sijoitusta sunnuntain finaalikierroksella. Mutta...

Ensimmäiset viisi reikää menivät ihan nappiin. Järki oli mukana, lyönti kulki ja elämä hymyili. Birdie neljännelle reiälle. Viidennellä par 5:lla huono putti ja bogey, mutta ei mikään katastrofi. Edelleen oltiin vain kolme yli parin. Sitten kuudes reikä. Lähestyminen bunkkeriin. Siitä paha kylkiosuma ja pallo outtiin. Rankkari ja lopputuloksena triplabogey. Mieli meni mustaksi ja sitten aloitettiin virheiden tekeminen pääkopassa.

Virhe numero 1. Huonosti menneen reiän jälkeen epäonnistuminen tulisi unohtaa ja keskittyä seuraavaan väylään tai lyöntiin. Negatiivisista fiiliksistä ei ainakaan mitään positiivista seuraa. Helpommin sanottu kuin tehty. Kävellessäni 7. väylän lyöntipaikalle mielessä olivat mm. seuraavat ajatukset: "Miksi en pelannut varman päälle ja lyönyt lyhyemmällä raudalla bunkkerin eteen...Miksi tähtäsin bunkkerista suoraan lipulle enkä helpompaan paikkaan griinin suuntaisesti...."

Virhe numero 2. Jos lyönti ei kulje puukolmosella, niin älä lyö puu-kolmosella. Piti sitten kuitenkin lyödä. Heti epäonnistuneen väylän kuusi jälkeisellä väylällä. Meni syvään heinään. Sieltä paksuun raffiin. Sieltä pari chippiä jne...Taas tripla. Ja tietysti seuraavalle väylälle kävellessä mielessä oli taas mitä tuli tehtyä....

Virhe numero 3. Älä laske tulosta päässäsi tai mieti millaiset tulokset pitää tehdä seuraavilla väylillä, jotta pääsisit johonkin tiettyyn lopputulokseen. ÄLÄ!!! No, tulihan sitä mietittyä sitäkin. Koko loppukierroksen ajan. Ja vähän aikaisemminkin. Pääsinkö kesken kierroksen itse itselleni määrittämään tavoitteeseeni? Mitä luulette? En tod.! Aika kauaksi jäätiin. Jopa pelin edetessä itselleni koko ajan helpommaksi tehdyistä tavoitetuloksista.

Muita tyypillisiä mentaalitason virheitä golfissa ovat mm. seuraavat ajatukset:

• "En ole vielä hukannut yhtään palloa tällä kierroksella."
• "Toi on varma par."
• "Ei tää putti mennyt äskenkään sisään."
• "Jotenkin tuntuu siltä, että tää lyönti ei lähde tästä asennosta, mutta yritetään nyt kuitenkin..."

Ja tällaisten ajatusten parissa vietän kesäisin 90% vapaa-ajastani...

I'm not dead yet!

Kiitos asiallisesta ja suorasta palautteesta, jota olen saanut laiskoteltuani blogini päivittämisessä. Kun inspiraatio katoaa, niin turha yrittää väkisin vääntää. Katsokaa vaikka Tiger Woodsia. Heti kun mies joutui luopumaan inspiraation lähteistään, niin peli takkuilee pahemman kerran. Mihin tiikeri raidoistaan pääsisi? Palaa vaan Tikru radalle, unohda monogamia kun ei sinusta siihen kuitenkaan ole ja keep up the good work!

Sitten viime päivityksen jälkeen on ehtinyt sattua ja tapahtua. Olisi ollut paljon päivitettävää ja päiviteltävää. Rakas ystäväni Matti Vanhanen on eronnut. Myös pääministerin virasta. Tehnyt sen omalla laadukkaalla tyylillään. Mies osaa hyödyntää nykyteknologiaa. Se kun on keksitty helpottamaan ihmisen elämää. Siksi sähköposti ja teksitviestitkin ovat innovaatioita jotka on keksitty helpottamaan hankalissa tilanteissa elon tiellä.

Mutta se Matista. Allekirjoittanut on tässä viimeisen kolmen kuukauden aikana aloittanut uudessa työssä. Siinä ohessa ehtinyt tehdä muutakin. Viettänyt varsin vauhdikkaan loman. Herännyt kerran ambulanssista (Ei sitten koskaan insuliinia tajuttomalle diabeetikolle. Sokeria, kiitos. Toim.Huom.). Pelannut golfia. Meinannut astua kyyn päälle. Käynyt rockfestareilla, rock-konserteissa ja On the rocksin terassilla. Pelannut lisää golfia siitä kyystä huolimatta. Viettänyt erikoisen tiistai-illan tuntemattomassa porukassa ravintola Lost and Foundissa. Palannut turhautuneena golfkentälle. Viettänyt vieläkin oudomman kebabhetken korttelin kebab-ravintolassa saaden uusia, tuoreemmalla vuosikymmenellä syntyneitä facebook-ystäviä. Nähnyt Hunksit livenä Hämeenlinnan yössä (paska on paskaa vaikka sille antaisikin taiteilijanimen). Pohtinut kirkosta eroamista, koska haluaa julistaa arvoliberaalisuuttaan ja haistattaa paskat kaikille maailman konservatiiveille, jotka yrittävät ohjata ihmisten elämää omista pikkumaisista lähtökohdistaan käsin. Mutta ennen kaikkea nauttinut ja ihmetellyt Helsingin kesää imien helteistä ja viime aikoina hieman savuista kesäilmaa keuhkoihinsa. Mahtavaa!

En lupaa olevani jatkossakaan yhtään sen aktiivisempi blogini päivityksessä, mutta lupaan yrittää. Matti Vanhanen on hiljalleen poistunut julkisuuden valokeilasta, mutta onhan meillä vielä nämä Keskiset, Tukiaiset, Räsäset ja Soinit. Puhumattakaan oman elämän liukastumisista. Eiköhän siitä saada taas jutun juurta aikaiseksi.

Arvostelun yläpuolella

Siinä se meni taas eilen ohi. Jäntevä ja kinterä naapurini Matti-Lisko Hytönen. Mies, joka tienaa leipänsä arvostelemalla muita Iltalehden sivuilla. Petteri Ahomaan ja muutaman muun tapauksessa ihan syystäkin. Terävän kielen ansiosta Matti-Lisko on ilmeisesti muiden yläpuolella. Ainakin omasta mielestään. Ei mikään turhan tiedon lähde. Truth, but nothing but the truth.

En ole Helsingin Kotlettiklubin jäsen mutta ehkä minun pitäisi olla. Ehkä silloin Matti-Lisko yleistä käyttäytymiskoodistoa noudattaen tervehtisi naapureitaan eikä kävelisi vain nännit pystyssä tyhjä katse silmissään ohi. Vain Kotlettiklubin jäsenet, sellaiset kuten Halme ja Abdullah Rantalainen, nauttivat Matti-Liskon arvostusta. Ehkä seura tekee kaltaisekseen. En tiedä. Ihme äijä kuitenkin!

Not in my backyard!

En ole lukenut raamattua. Osia kyllä, pääosin pakotettuna. Jotain on kuitenkin jäänyt mieleen ja muistini toimii paremmin kuin yhä pahemman dementian kourissa painiskelevalla pääministerillämme.

Kymmenen käskyä on tiivis kokoelma yleisesti hyväksyttyjä moraalisääntöjä. Listalta ei muistaakseni löydy kehotusta väistää hapanta. Eikä muistaakseni koko kirjasta. Päinvastoin. Jo ala-asteen uskonnon tunneilta muistan tarinan, jossa Jeesus muutti veden viiniksi, kun iloliemi oli päässyt loppumaan häistä. Ei ollut kieltolakia muinaisessa Juudeassa ei.

Toisin on nyky-Suomessa. Kävin viime viikolla ravintola Torissa syömässä. Ravintola sijaitsee Metodistikirkon kanssa samassa rakennuksessa. Käsittääkseni metodistikirkon laupiaat samarialaiset omistavat herran huoneen ja vuokraavat nurkkia siitä muillekin kuin Jumalan karitsoille. Hyvää maksua vastaan tietenkin. Onhan kirkko erittäin keskeisellä paikalla Helsingin Punavuoressa.

Yleensä melko kansoitetusta ravintola Torista on vaikea saada pöytää arki-iltanakaan. Nyt tilaa kuitenkin oli. Syykin selvisi. Viinilista näytti perin tyhjältä. Itse asiassa sitä ei ollut lainkaan. Listalta löytyi lähinnä Jaffista ja kevyt maitoa. Tarjoilija kertoi naapuripöydän asiakkaille, että ravintolassa ei tarjoilla alkoholia lainkaan. Hämmennys viimeisten vuosien aikana eurooppalaiseen ravintolakulttuuriin tottuneiden asiakkaiden keskuudessa oli käsin kosketeltava. En tiedä, mutta epäilen, että kyseinen päätös ei ole yrittäjän neroleimaus "Porukat hei! Sain viime yönä loistavan idean jolla erotutaan kilpailijoista. Haalitaan tänne lisää jengiä luopumalla alkoholitarjoilusta kokonaan. Jengiä virtaa kuin juutalaisia egyptistä pääsiäisenä ja liikevaihto nousee korkeammalle kuin Baabelin torni." Oma veikkaukseni on se, että herran nöyrimmät palvelijat metodistikirkossaan ovat tulkinneet isoa kirjaa ihan omista lähtökohdistaan käsin ja kieltäneet ravintolalta alkoholitarjoilun. Jotenkin ymmärtäisin sen, että vuokralaisella ei olisi A-oikeuksia, mutta totaalikielto? Parempi kai sitten, että juodaan se pullo ihan itekseen piilossa ja tukahdutetaan muutkin maalliset halut. Katolinen kirkkohan on näyttänyt hyvää esimerkkiä mallin toimivuudesta vuosien varrella.

Kauankohan kyseinen ravintola on pystyssä? Tai kuinka hyvin alkoholiton terassi toimii kesällä? Uskallan epäillä mallin toimivuutta. Oma arvaukseni on, että syksyllä paikalla on jo uusi yrittäjä. Herraa pelkäävä. Tottakai!

Tuhkapilven varjossa

Viihdyin 12 vuotta yhtä mittaa saman työnantajan palveluksessa. Oikeasti viihdyin. Kotimainen finanssilinnake oli erinomainen työnantaja niin teknokuplan puhkeamisen, finanssikriisin kuin hyvien aikojenkin aikana. Mikään ei työntänyt pois. Ei yhtään mikään. Eivät ainakaan ihmiset joiden kanssa olin saanut tehdä töitä. Joidenkin kanssa yli 10 vuotta. Ikävä tulee. Myönnetään.

Mutta: joskus muutos voi tehdä hyvää. Koko pääsiäisen valvoin ja mietin. Ottaako melko haastava tehtävä vastaan. Luopuako tutusta ja turvallisesta. Vetää liina silmille ja laskea muna-asennossa tuntemattomaan. Ahdistus rinnassa oli välillä todella kova. Mutta ahdistus ei kummunnut siitä, että tarjottu tehtävä ei olisi kiinnostava. Sisäinen muutosvastarinta vain oli äärimmäisen kova. Hyvältä työnantajalta on vaikea lähteä, mutta koska maailmassa mikään muu kuin muutos ei ole pysyvää, niin päätin suunnata kohti tuntematonta.

Nyt on edessä reilun kuukauden loma. "Gardening leave" kuten anglosaksisessa maailmassa sanotaan. Tarkoitus oli lähteä aamulla Portugaliin harrastamaan vakavissaan golfia. Islantilainen tulivuori puuttui kuitenkin peliin. Alkuviikosta tehdyllä valinnalla lähteäkö torstaina vai perjantaina oli kauaskantoiset seuraukset. Nyt käkitään ja ihmetellään. Onneksi loma on pitkä ja pienet muutokset ovat mahdollisia. Pieni taloudellisen tappion uhkapilvi roikkuu kuitenkin pään päällä kuin tuhkapilvi Euroopan yllä. Mutta ehkä tätä on mukavampi pohtia maassa kuin 10km:n korkeudessa tuhkapilvessä.

Hokikärpäsen puraisu

Edellinen kerta kun puin päälleni täyden lätkävarustuksen oli noin 23 vuotta sitten. Matinkylän vanhassa jäähallissa, "ladossa", pelattiin koulujenvälistä lätkäturnausta. Nykyään jääkiekkopainotteisella Haukilahden yläasteella/lukiolla ei tuolloin ollut kovin montaa aktiivista jääkiekkoilijaa riveissään. Senpä takia mukaan kelpuutettiin myös kaikki luistelutaitoiset ja jo aktiiviuransa lopettaneet. Kuten allekirjoittanut. Murrosikään liittyy valitettavasti sellainen kiusallinen piirre, että pituuskasvu on melko nopeata ja se mikä sopi edellisenä talvena päälle ei kovin suurella todennäköisyydellä enää sovi seuraavana talvena.

Olin muistaakseni lopettanut jääkiekon edellisenä keväänä. Olin taidoiltani suht hyvä, mutta en mikään superlahjakkuus. Ei vain palo riittänyt treenaamiseen. Kamat olivat vielä tallella ja kun oman koulun joukkue kutsui sinut riveihinsä, niin silloin ei sanottu ei. En muista tarkkaan miten peleissä kävi, mutta muistan sitäkin paremmin sen kuinka katsomosta huuudeltiin jatkuvasti rivouksia ja henkilökohtaisia loukkauksia meikäläiselle. No, olisin kai itsekin syyllistynyt pubertiittini kukoistuksessa huutelemaan kaverille, jonka varusteet olivat liian pienet ja jättivät kiusallisen raon pelihousujen ja -sukkien väliin, jota koristi kashmirkuvioiset blackhorset...

Mutta 23:n vuoden odotus ja trauma jäi taakse keskiviikkona kun luistelin Hartwall Arenan jäälle lainahöyhenissä, mutta tarpeeksi suurissa sellaisissa. Varusteiden päälle jouduin vetämään Jokereiden harjoituspaidan, mutta tämä nöyryytys johtui vain olosuhteista.

Pelaaminen 23:n vuoden tauon jälkeen oli mielenkiintoinen kokemus. Olin toki luistellut ja pelannut ilman kamoja lätkää tällä välillä, mutta varusteet päällä pelaaminen on aivan toista. Puolet energiasta menee siihen, että yrittää hallita jotenkin kroppansa ja pysyä pystyssä. Lisäksi jatkuva luistelu päästä päähän aiheutti ihon huokosissa käsittämättömän tulvan ja vedenpaisumuksen. En muista milloin olisin hikoillut yhtä paljon. Tunnin pelin jälkeen ei luistin enää kulkenut ja maila tarjosi vanhalle miehelle sopivasti tukea kun kentältä valuttiin vaihtoon.

Mutta, mutta: hokikärpänen puraisi. Töniminen, taklaaminen, raastaminen ja roikkuminen. Siinä ohessa kiekko hetkittäin lavassa ja joskus itsekin nokikkain maalivahdin kanssa. Aivan hemmetin raskasta, mutta aivan sairaan mahtavaa. Muistona keskiviikosta vieläkin leukakipeenä maalinedustaklauksen seurauksena. Ehkä kuitenkin ihan hyvä, että se leuka ei murtunut. Olisihan se ollut kieltämättä vienyt jotain tästä paluun synnyttämästä glooriasta...

Leberknödelsuppe ja 12. hääpäivä

Kevään alppimatka on takana. Stantonin ylä- ja alamäet niin vuorilla kuin kylässäkin koettiin viiden hiihtopäivän aikana. Aika oli ajanut KreisiKangaroon ohi, mutta melkein melikymppisillekin riitti apres skitä.

Saksan kielen taito on päässyt viime vuosina ruostumaan. Pahiten sen huomasi kun halusin lounaalla kokeilla paikallista knödel-keittoa. Eli sitä hässäkkää, jossa keskellä nestettä lilluu pyöreä puoliraaka leivos. Ei tullut sitten kuitenkaan mietittyä mitä se leber siinä knödelsuppen edessä tarkoitti. Minulle, joka ala-asteen kolmannella oksensin ruokatunnilla lounaalla tarjotun maksan pellolle, yllätys oli iloinen. Maksalaatikko lihaliemessä ei ihan uponnut. Mutta kaikkea pitää maistaa, niin kuin tillilihapäivänä aina koulussa jankutettiin.

Lauantai-ilta muodostui loman kohokohdaksi. Oli aihetta juhlaan. Aatelisnimen omaava suomenruotsalainen vietti 12. hääpäiväänsä keski-Euroopassa. Samaan aikaan vaimo kirjoitti kitkeriä kommentteja Facebookissa. Ruusut eivät kai sitten täysin korvanneet toisen ihmisen läheisyyttä. Oli miten oli, hemmetin hauska ilta. Apres-skissä Moosewritissä, samppanjaillallinen kolmeen pekkaan hotellissa ja loppuilta Alte Postin yökerhossa. Paluumatkalla yökerhosta ne pirun suomenruotsalaiset herraskansan edustajat antoivat ugrille perinteiseen tyyliin lumipesun. Nelikymppiset äijät! Toudella lapsellista!

Hiihtokausi ei kuitenkaan päättynyt Stantoniin. Huomenna perjantaina edessä hiihtokauden finaali Levillä. Työpaikan perinteinen virkistymisreissu. Kieltämättä viime viikonlopun virkistäytymisen jälkeen tekisi mieli jäädä kotiin, herätä lauantaina myöhään, lukea lehdet, mutta....mutta....lauantaina kreisii bailausta Kittilässä Hullu Poro Areenalla Yön tahtiin. Ei ...tana!

Kevättä Hellsingissä

Maan on vielä valkoinen kaupungissakin. Ainoa vihertävä Kampissa oli viikonlopuna jäljiltä jonkun onnettoman ravintola-asiakkaan pinaatit Dante's Highlightsin edessä. Sää on kuitenkin lämpenemään päin ja tätä menoa golfaamaan päästään ennen juhannusta. Linnut eivät vielä laula, mutta uskaltaisin väittää, että Helsingin keskustassa on kevättä ilmassa.

Lauantai-iltana matkalla illalliselle taivaalta tippui harvakseltaan jotain. Säiden lämmetessä lunta ei enää tule samaan tahtiin kuin ennen, mutta jäätävä tihkua sitäkin enemmän. Ja aika rakeista. Onneksi seurassani oli hieman hitaammin askeltava kanssaihminen. Muuten olisi osunut. Ja uponnut. Annankadulla Motelletin kohdalla toisella puolella tietä kuulin yläilmoista varoittavan äänen. Jokin matkusti viistoa peltikattoa pitkin kohti katua ja varoitti pian päättyvästä olemassaolostaan. Pysähdyin ja seurasin muutaman kymmenen kiloa jäätä tippuvan metrin päähän katuun. Hengissä ollaan, mutta läheltä piti. Kevät se siellä teki tuloaan.

Selvittyäni hengissä lauantai-illasta kevät rankaisi sunnuntainakin. Malminkadulla muutaman metrin päässä paikallisesta gourmet juottolasta, ravintola Vanhasta ketusta, Volvoni makasi jäisellä kadun pinnalla. Pakkashanki oli sulanut sohjoksi ja jääksi. Pyörät pyörivät mutta ruotsalaisen metalliteollisuuden viimeinen lippulaiva ei liikahtanut minnekään. Ei eteen eikä taakse. Vanhan ketun kanta-asiakkaat seurasivat myötätuntoisesti muutaman metrin päässä nortti huulessa ja pyhäpäivän puolitoista promillea verenkierrossa, mutta eivät tehneet elettäkään auttaakseen. Ei tullut työntöapua. Ei tod.! Pelkäsivät kai rattijuopumussyytettä. Hätävarjelun liioittelua sanon minä! Ei sinänsä että olisin apua pyytänyt, mutta itse aika moneen kertaan tänäkin talvena miestä mäessä auttaneena suoraan sanoen kyrsi. Teki mieli liittyä kokoomukseen ja julistaa niille juopoille vähän kyky puolueen sanomaa. "Kiitos vaan avusta! Tiedättekö kuinka paljon mä autan teitä joka fakin päivä kun haette Kelan tiskiltä päivän juomakupongit?"

Jäi antipatiat huutamatta, mutta niin jäi Volvokin kadunvarteen. Olkoon siellä paska! Vietän autotonta päivääni nyt ja huomenna. Luonto kiittää luonnonystävää!

Lapin poika järjesti - ja homma lähti lapasesta!

Ruokamyrkytys, perusluminen talvi eikä lähestyvä keski-ikäkään estänyt perjantain kokoontumisajoja. Parlamentaariselle virkauralle maailmalta palannut Kekkosen Lapin tuliainen oli varannut pöydän Kolmesta Kruunusta Helsingin Krunikasta. Kortteliravintola tarjosi erinomaiset puitteet alkuillalle. Keskustelun taso oli korkea, teemat vaihtelevia ja äänensävyt rapeita. Naiset, lätkä, toisten vanhojen epäonnistumisten muistelu ja pahan puhumien poissaolevista sekä heidän puolisoistaan. Mainiota diskurssia väitän minä! Välillä kohotettiin malja juhlallisesti huudahtaen:"Hyvät herrat! Upseerien malja! Pancho, sinä saat istua!" (Korpraaleja kun ei ainakaan muualla kuin Kolmannen valtakunnan Saksassa luettu kuuluvaksi päällystöön, vaikka Pancho jaksoi tästä historian lehdestä meitä reservin upseereita muistuttaakin.)

Tro Kronorista matka jatkui Anna Koohon. Karaokebaarissa tunsimme itsemme edes hetken aikaa nuoriksi. Sen verran varttunutta väkeä oli perjantai-iltana liikenteessä. Mielestäni alter egoni ei ole vähään aikaan ollut pahemmin framilla, mutta jostain syystä Stubb -kommentteja on taas alkanut kuulumaan yössä vaeltelevien keskuudesta. Ehkä tämä orastava kevät, joka jo ulos katsoessa valtaa mielen ja sydämen, saa sisäänpäin kääntyneet ugritkin luomaan kontaktia ventovieraiden kanssa. Myönnettävä kuitenkin on se, että koin hieman kiusalliseksi nuoren Ilveksen-miehen tunkeilun ja jääräpäisyyden saada tavallinen rivikansalainen esittäytymään hänen tyttöystävälleen. Hävetti. Sekä minua että kaverin tyttöystävää. "No moi vaan...Prepe...semmottii...jaahas. Jokohan se mun Pimeyden tango on listalla seuraavana..." ja häveliäs kädenpuristus. Kaikkee ne Ilveksen miehet keksiikin mutta eivät sitä miten liigan pohjalta noustaan ylös.

Ilta päättyi Apolloon. Tai ei kaikille. Kampissa juotiin sitten vielä Ranskan tuliaisia aamuviideltä. Ei ole tämän ikäisten miesten hommaa enää ei aamuöiset kuohuvat. Ensi viikonloppuna sitten levätään ennen alppireissua. Ihan varmasti!

Tässäkö tämä nyt sitten oli

On ollut aika hiljaista tämänkin blogin sivuilla. Siihen on syynsä. Ja hyvät sellaiset. Unet ovat jääneet vähiin, kun makuuhuoneessa on rampannut kaikenkarvaista porukkaa öisin. Sunnuntaina tuli kastelukannumies, maanantaina mykkä huutaja. Tiistai oli yhtä taistelua ja keskiviikkonakin edellisen viikonvaihteen laineet löivät silmäluomiin raskaalla kädellä. Keskiviikkoiltana oli pakko palata Iijoki -sarjan luojan, tuhansilla sivuilla aina niin mielenkiintoista kainuulaista arkea kuvanneen ja kirjallisuuskriitikoita kiusanneen Kalle Päätalon elämän ainutkertaisuutta pohtivaan lauseeseen. Se kuvasti omaa viikonloppunani ja sen jälkeistä olotilaa melko hyvin. Mestarikirjailija-Kalle tokaisi 75-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi: "Viinaa ei enää pysty juomaan, eikä naistakaan saa. Tässäkö tämä nyt oli?" Niinpä...

Takaisin hankeen

Taas on palattu hankeen. En palannut parempana golfaajana tai edes parempana ihmisenä. Kaksi viikkoa Afrikan eteläkärjessä jätti jälkensä ihoon, sieluun ja lompakkoon. Pysyvistä vaurioista tuskin voidaan puhua, mutta aina sitä oppii uutta. Niin muista kuin itsestäänkin. Ikää oli tullut molemmille. Niin isälle kuin pojallekin. Jälkimmäiselle vielä suhteellisesti enemmän. Isommilta konflikteilta vältyttiin. Mitä nyt välillä ohjattiin autoa pelkääjän paikalta, opetettiin golfetikettiä, opetettiin navigaattorin käyttöä ja ihmeteltiin toistemme säheltämistä. Kaiken kaikkiaan Etelä-Afrikka, näin suppeanakin kokemuksena, oli mielenkiintoinen elämys. Hyväntoivonniemet ja Pöytävuoret tuli nähtyä, mutta pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että kaikki maailman korkeat maanmuodostukset ja näkymät merelle ovat toistensa kaltaisia. Viime kesänä Korsikalla saaren eteläkärki Bonifacio ei hirvittävästi eronnut Hyväntoivonniemestä. Samanlaisia jyrkänteitä on maailman merien reunat täynnä. Siis muualla kuin Pohjanmaalla.

Jyrkänteitä nähtiin myös golfkentällä. Lähinnä pelillisiä. Ja niiltä tultiin lujaa alas. Ei ollut suoja-aitoja tai varoituskylttejä. Paras esimerkki löytyi Stellenboschin läheltä. Pelasin matkamme lopussa De Zalzen kentällä tasaisen alle 90:n lyönnin kierroksen. Kuudes kierros reissulla. Olinkin jo odottanut milloin Piltzin muokkaama svingi alkaa toimia. Yleensä tällaiset muutokset svingissä tai mailavalikoimassa ottavat sen viisi kierrosta ennen kuin lyönti alkaa jollain tavalla sujua. No, seuraavana päivänä Devon Valleyn kentällä ensimmäisellä ysillä edellisen päivän hyvä aura tuntui vielä svingissä, mutta sitten 11. väylällä tapahtui jotain. Kaikki mitä olin golfissa vuosien varrella oppinut unohtui ja pelasin viimeiset 8 väylää 63:een lyöntiin...hävetti. Ja vitutti. Toiseksi viimeisellä väylällä osuin melkein Helmutia (kaverin nimi oli tosiaan Helmut. He was Zerman!) pallolla joka kimposi 100 metriä taaksepäin osuttuaan edessä olevan teeboksin lyöntipaikan merkkiin. En lähtenyt hakemaan palloa edellisen väylän viheriöltä jonne se päätyi...Mutta kaikesta golfkentällä koetusta huolimatta ei tilanne svingini osalta ole noin huono kuin edellä mainitut kokemukset antavat ymmärtää. Svingiremontti on vielä kesken, joten ei arvostella keskeneräistä. Jatketaan siis hiomista.


Maisemia suuremman vaikutuksen jätti se ristiriitaisuus mikä maasta välittyi. Apartheid päättyi yli 15 vuotta sitten, mutta musta keskiluokka on edelleen lukumääräisesti hyvin pieni. Mustasta kansanosasta huokui toisaalta ylpeys niiden osalta, jotka olivat päässeet parempiin hommiin hotelleihin, ravintoloihin tai matkaoppaiksi. Vastapainona heille olivat ne mustat, jotka tekivät hanttihommia tai eivät tehneet hommia lainkaan. Istuivat moottoritien penkalla päivät pitkät tai kumartelivat golfkentällä lantin toivossa. Alistuneisuus, nöyristely ja heikko itsetunto tuntuivat skandinaavista vieraalta. Täällä kun naisille ja homoillekin on annettu erinäinen määrä vapauksia!

Yksi golfarin mielestä mielenkiintoisimmista tarinoista kuultiin ensimmäisen golfkierroksen aikana paikallisten juutalaisten kentällä. Vaikkei minua suurena sionismin ystävänä tunnetakaan, niin paikalliselle juutalaisyhteisölle kunniaksi suotakoon se, että se oli suurin etninenryhmä valkoisia, joka aikoinaan vastusti apartheidia. Kierroksellamme King Davidin golfkentällä oli mukana caddiena reilu nelikymppinen musta kaveri nimeltään Rokie. Kierroksen aikana kaveri näytti muutaman kerran miten hänen mielestään palloa tulisi lyödä. Vaikka oma peli menikin tämän pron ohjatessa loppuvaiheessa aivan sekaisin, niin en voinut kuin ihailla sitä kuinka taitava kaveri oli. Kahdestasadasta metristä Rokie löi pallon väylältä kiertäen oikealla olevan metsikön greenin läheisyyteen. Aivan kuten kertoi tekevänsä. Draiverilla. Ei ollut ollut videokameroita tai peilejä apuna silloin kun tämä bushmanni oli opetellut golfia. Apartheidin aikaan golf oli valkoisten laji, kuten Tiger Woods on hyvin myöhemmin todeksi osoittanut. Jos värillinen jäi kiinni golfmailan kanssa, niin poliisi takavarikoi sen ja hakkasi. Rokie sai mailoja golfkentällä caddienä olleelta sedältään, joka silloin tällöin salakuljetti kentältä löytyneitä mailoja townshipiin. Niillä hän sitten harjoitteli. Apunaan oma varjonsa, jolla hioi svingiään.

Ensimmäisen kerran Rokie pääsi pelaamaan golfia 16 vuotta sitten eli apartheidin päättymisen aikoihin. Kyseessä oli eri kenttien caddieille järjestetty kisa. Ensimmäisellä kierroksella hän teki yhden eaglen (kaksi alle parin) ja yhden albatrossin (kolme alla parin). Aika hyvin kaverilta, joka ei värinsä vuoksi saanut pitää golfmailaa kädessään saatikka harjoitella. Oletin, että nyt aikojen muututtua Rokie pelaa melko paljon. Oletus oli väärä. Hän kertoi, että yleensä hän ei pelaa yhtään täyttä kierrosta vuodessa. Ei ole varaa eikä klubilla (niin puolethan niistä juutalaisista kuitenkin kannatti apartheidia) caddiet saa pelata. Että semmoista. Itse olisin moiseen tilanteeseen aika turhautunut.

Kotiinpaluu sujui ongelmitta. Normaalit ylösvedot laskun yhteydessä jumbolla, mutta matkatavarat tulivat perille ajallaan. Luottotappioksi jouduin kirjaamaan yhden kappaleen iPod Toucheja. Kannatti ostaa se passipussi, tunkea sinne kaikki ylimääräinen arvokas, säilyttää sitä koko reissun tallelokerossa, poistaa pussista viimeisenä päivänä passit ja luottokortit ja jättää pussi sisältöineen (se iPod...) vuokra-auton kuljettajanpuoleisessa ovessa olevaan taskuun. Olisi ehkä sittenkin kannattanut luottaa enemmän eteläafrikkalaiseen rehellisyyteen kuin omaan hataraan muistiinsa.

Zulu, Zulu ei oo pulu. Vaan hän on afrikkalainen.

Takana melko rankka vuosi. Monessakin suhteessa. Jack Bauer ei vieläkään saanut vetäytyä viettämään ansaittuja eläkepäiviä. Työ jatkuu tämän vuoden puolelle eikä vapaan maailman puolustaminen ole helppoa. Ei todellakaan. Kotimaassa Lauri Tähkä jyräsi levylistoilla ja Finlandia -palkinnon voitti 400 -sivuinen tiiliskivi uunin muuraamisesta. Menneenä vuonna saimme herkutella myös ajatuksella Lenita Airiston ja Vesku Loirin keskinäisestä piehtaroinnista ruumiin nesteissään ja Jari Sarasvuon ihastumisesta suomalaiseen maastohiihtäjään. Eikä omaa oloa helpottanut todellakaan serkkupojan, jukkisristeilyisäntä Petri Lehtisen, levytyssessioiden tuotokset. Ja tapahtuipa sitä omankin elämän saralla yhtä jos toista rassaavaa ja vähemmän rassaavaa.

Mutta onneksi on loma jota odottaa. Vuoden 2010 ensimmäisenä arkipäivänä suuntaan nokan kohti Etelä-Afrikkaa ja Kapkaupunkia. Tarkoituksena on testata Mika Piltzin golfoppeja kahdeksalla kentällä Kapkaupungin ympäristössä. Lisäksi mukaan lähtee kamera ja pari uutta objektiivia. Sekä tietysti marraskuussa eläkkeelle jäänyt faija. Oikeastaan aika hienoa, että voi vielä tässä iässä (vaikka näytän kakskasilta, niin olen kolmekasi) tehdä tällaisen reissun faijansa kanssa. Vajaan parin viikon reissua olisi voinut toki venyttää vielä muutamalla päivällä, koska vuodenvaihteen ympärillä näitä vapaapäiviä on, mutta jonkun oli aivan pakko vetää hikilankuilla keskellä kaamosta 30:n asteen pakkasessa Yllästunturia viikon verran ympäri. Ihan kiva kuitenkin, että kaikki harrastukset eivät ole samoja....

Huomenna on edessä siis pitkä lento. Yritän suhtautua positiivisesti 18.5 tunnin pituiseen matkaan ja olen varannut mukaan useamman kirjan. Lentokoneessa kun ei paljon tekemistä ole, niin tuleepahan ainakin luettua. Parhaillaan kesken on John Irvingin uusin Last Night in Twisted River. Suosittelen, vaikka olenkin vasta kirjan puolessavälissä. Elämänmakuista tekstiä. Surullista, muotta toiveikasta. Tyypillistä Irvingiä karhuineen ja painimisineen. Matkakohteen takia myös Andre Brinkin Terroriteko pakataan mukaan.

Vaikka inteweb onkin saavuttanut myös Afrikan mantereen eteläkärjen, niin ihan irtioton kannalta saattaa olla, että tätä blogia ei pariin viikkoon päivitetä. Siitä huolimatta hyvää alkanutta vuotta kaikille!