Let me challenge you!

Lähiruoka on kuulemma in. Oli siis aika kokeilla. En ole bönde, joten ei ollut syytä, eikä mahdollisuutta, lähteä naapuriin hakemaan käsin poimittuja tomaatteja. Tsadissa riittää kun tarkistaa ravitsemusliikkeet 500 metrin säteellä. Lihat ja kasvikunnan edustajat odottavat kiltisti jääkaapissa  pääsyä pannulle ja naapurinpojan lautaselle. Nam!

Suljettuani pois valikoimasta A-oikeudella varustetut lähiöravintolat, joudin toteamaan, että Ruusulankadun Villeta oli remontissa ja Mamma Rosa täynnä. Ei hyvä. Lyon oli über cool farkkukansalle, mutta Kareliasta Manskun ja Rumeberginkadun kulmasta löytyi yllättäen tilaa. Oltuani kymmenen sekuntia sisällä Kareliassa ehdin jo kainosti toivoa, että pöytämme olisi mahdollisimman kaukana kolmen kovaäänisen ja "vittua" joka toiseessa lauseessa huutavien (ja ilmeisesti myös kaipaavien) nelikymppisten menestyjien pöydästä. Mutta, mutta.... Juuri siitä vierestähän se ravintolan ainoa vapaa pöytä sitten löytyi. Yllättäen.

Vieressämme istui kolme myynnin ammattilaisesta. Tai ei. Ei vain myynnin ammattilaista vaan myös johtaminen ja ihmistuntemus oli näiden moniosaajien jokapäiväistä kauraa. Siinä istuessani mietin muutamaan otteeseen omaa ammatinvalintaani. Olenko minäkin tuollainen? (En viitannut moniosaamiseen, vaan myyntiin toim.huom.) "Vitun" huutelun ohessa miehet kävivät läpi suomalaista johtamiskulttuuria, automieltymyksiään (Porscheista puhuttiin, mutta vuoden 2006 A6:lla ajettiin), vertailivat upouusia Nokia Lumioitaan sekä firmojensa henkilöstöpolitiikkaa. Diskurssissa ei tyydytty vain suomen kieleen vaan turvauduttiin myös toiseen kotimaiseen tyyliin "Matti, let me challenge you!!!". Työsopimukset olivat jenkkifirmassa kahdeksansivuisia. Päälle vielä 19 sivua liitteitä. Bisnes oli bisnestä ja kansainvälisyys oli in niin kauan kun kaikki ovat hyvin toimeentulevia valkoihoisia. Potkujakin jaeltiin. "Mun assarilla on hieman erilainen huumorintaju kuin mulla. Pyysin merkkaan kalenteriini maanantaille klo 7.30 'Potkut Rikulle'. Se kysyi miksi noin aikaisin. No siksi, koska mun täytyy ehtiä Tampereelle antamaan potkut yhdelle toiselle kaverille samana päivänä."Rentouttava perjantai-ilta? Ei ehkä, mutta viihdyttävä. Aivan varmasti.

Menestyjien keskustelua epäkohteliaasti viereisessä pöydässä kuunnellessani en voinut välttyä kysymästä itseltäni mistä nämä 80-luvun reliikit oli kaivettu esiin! En heti löytänyt määritelmää vierustovereilleni. Kaivelin vanhoja iltapäivälehtien lööppejä mieleni sopukoista ja lopulta löysin etsimäni. Nämähän ovat niitä juppeja! Juuri niitä 80-luvun menestyjiä. Adlon, Lauri Törhösen Insiders ja avo-Saabi. Keitele&Tommila. KOPpi ja SYPpi. Suuret puheet, pienet teot. Juppeja perkele! Se kavereiden kunniaksi kuitenkin sanottakoon, että spencer -puvut olivat sentään jääneet kotiin. Mutta silti. Jumalauta. Juppeja. Ja eccot jalassa!

Kuinka minusta(kin) tuli latuhomo

Kuulun siihen sukupolveen, joka on kokenut miltä tuntuu hiihtää kouluun. Edellisestä sodasta oli tuossa vaiheessa jo ehtinyt vierähtää tovi. Te ikuista nuoruutta ihannoivat hipsterit voitte siis unohtaa nälvimisen! (Nimim. 40-vuotias hipsteri...)  Kangasalan Vatialan ala-asteella oli talvisin kymmenittäin oppilaiden suksia seinällä rivissä. Järviset, Peltoset ja Karhut muodostivat värikkään, niin värikkään kuin 70-luvun kirjavassa ilmapiirissä voi vain kuvitella, värikollaasin kusenkeltaista betoniseinää vasten. Kun liikuntatunnilla oli hiihtoa, niin ei tuonut isä tai äiti suksitelineet katolla farmari Volvolla pihaan.  Ei tod.! Ja oli niitä karkkia tarjoavia setiä silloinkin. 70-luvulla vallitsivat vielä luonnon lait. Jos matkaa kouluun oli kauheat 2,5 km, niin se joka ei siitä suksilla selvinnyt oli jo matkalla ammattikouluun. Yhtään huonoa muistoa ei noihin koulumatkoihin silti liity. Myöhemmin elämässäni onnistuin kuitenkin kehittämään ristiriitaisen ja kompleksin suhtautumisen maastohiihtoon.

Armeija-aikana tuvassa haaveiltiin kuksimisesta, mutta pääesikunta oli järjestänyt asiat tsilleensä, että kuksimisen sijasta harrastettiin suksimista. Valkoiset laudat jalassa etsimme Haminan ja Virolahden metsissä maihinnoussutta A2- keltaista. Taistelukosketukset sekä viholliseen että vastakkaiseen sukupuoleen olivat vähissä. Paikallinen sairaanhoito-oppilaitos ei myöskään edesauttanut asiaa. Sisarten hentojen ja valkoisten bileitä kyllä mainostettiin näyttävästi kasarmin ilmoitustaululla. Heti siinä paikallisen nakkikioskiyrittäjän menun vieressä. Kebab oli muuten vielä tuohon aikaan, 90-luvun alussa, melkoinen harvinaisuus makkaraperunamenujen joukossa. Ainoa etninen liha mitä Haminassa oli (kuulemma) tarjolla oli torilla 50 markalla myynnissä ollut "Pilu". Se ei tietääkseni muutamalla markalla päivässä toimeentuleville varusmiehille maistunut, vaan me isänmaalliset asevelvolliset olimme lähinnä kotimaisen lihan perään. Niinpä luimme opiston mainoksien rivien väleistä hormoonien aiheuttaman dysleksian vallassa väärin. Naista sai nimittäin noista bileistä etsiä harmaisiin loma-asuihin pukeutuneiden varusmiesten seasta kuin neulaa heinäsuovasta. Kasarmeilla patoutunutta energiaa purettiin siis suksimiseen, ei kuksimiseen.

Uskallan kuitenkin väittää, että en tuolloinkaan alkanut vihata hiihtämistä. Armeijaa edeltävät kymmenen esipuberteetin vuotta vietin Espoossa. Tuota aikaa leimasivat paitsi ilmastonmuutoksen vaikutuksesta johtuneet leudot talvet, jolloin ei todellakaan hiihdetty, sekä paha akneongelma. Niinpä hiihtäminen jäi kehäteiden ulkopuolella asuvien maalaisjunttien säälittäväksi harrastukseksi. Kun sitten palasin suksien päälle armeijassa, niin myönnän salaa nautttineeni vanhasta tuttavuudestani.

Armeijan jälkeen alkoi sitten todellinen pimeä keskiaika. Ainakin mitä tulee suksimiseen. Eikä valoa tuonut Lahtden 2001 tapahtumat vaan karpaasien pieleen mennyt nesteytys lähinnä pahensi tilannetta. Ajattelin hiihtämisen olevan todellakin junttien touhua, jota ei täällä sivistyksen parissa sitten harrasteta. Ei, ellei sitten halua leimautua maalaisliittolaiseksi tai jyväjemmariksi. Ei tod! Täällä lähdettiin bussilla skimbaamaan ja kreisibailaamaan Himokselle tai sitten ei tehty sitäkään. Itse valitsin jälkimmäisen. En tiedä miksi. En ollut vain järin kiinnostunut alamäkihiihdostakaan tuohon aikaan. Kokematta jäivät siis viinanhuuruiset ja oksennukselle tuoksahtavat opiskelijajärjestön skimbareissut Keski-Suomeen. Itse join mieluummin mieskengät ja valkoiset sukat jalassa turvallisesti Uudella ylioppilastalolla TDK-bileissä (Tiedekuntabileet järjestettiin kerran kuukaudessa kuukauden ensimmäisenä lauantaina tenttilauantain kunniaksi toim.huom.!) Sanomattakin lienee selvää, että suksimisen sijaan myöskään kuksimista ei pahemmin harrastettu. Ja miksi kukaan olisi sitä kanssani harrastanutkaan? Minulla oli korvakoru ja inkakuosinen flanelipaita. Olin 188 cm pitkä, luuni ja nahkani painoivat 75 kiloa, lihakseni korkeintaan kilon. Kärsin edelleen aknesta ja kampaukseni oli villi tuulahdus 30-luvun pappisseminaarista.

Sitten tuli vuosi 2002 ja rikoin polveni eturistisiteen ensimmäisen kerran. Toipumisaika puoli vuotta. En ollut kovin innokas kuntopyöräilijä, joten joku muu liikuntaharrastus piti keksiä toipilasajalle. Ehkä ajatus hiihtämisestä syntyi heti leikkauksen jälkeisinä päivinä kodeiinipäissäni tai sitten siihen vaikutti silloinen lyhytaikainen naispuolinen tuttavuus, joka kannusti hiihtämään. Oli itsekin kuulemma kerran hiihtänyt viikon Ylläksellä vitutukseen. Niinpä hankin perinteisen tyylin sukset fysioterapeuttini luvalla ja aloitin hiihtoharrastuksen uudestaan.

Perinteistä ehdin sivakoida muutaman kerran talvessa aina viime talveen asti. En ollut kovin innostunut siitä, mutta olihan se ihan virkistävää puuhaa jos kelit sallivat. Viime talvena annoin vihdoin anteeksi Mikalle, Jarille ja Kari-Pekalle. Lahden vuoden 2001 rikokset olivat vanhentuneita ja oli aika katsoa eteenpäin. Olen kuitenkin vain ihminen eikä anteeksiantoni ollut sataprosenttinen. Sen verran hyvältä nimittäin tuntui viime kesänä golfkentälllä kun karpaasi-Jari hukkasi autonavaimensa kentälle. Vahingonilo on aidointa iloa. Siihen ei sisälly tippaakaan kateutta. Sen verran kokonaisvaltainen anteeksiantoni silti oli, että päätin hankkia uudet sukset. Koska olen välineurheilija henkeen ja vereen, oli aika siirtyä luisteluhiihdon iloiseen maailmaan uudessa slimmissä hiihtoasussa.

Viime talvi meni vielä opetellessa. Tekniikan alkeet olivat tiedossa, mutta implementointi oli vaatimatonta. Tasaisella meni mukavasti, mutta ylämäet olivat helvettiä. En ollut ihan varma oliko tämä sittenkään minua varten. Ylämäet vaan vituttivat niin paljon, että...että... HAVUJA PERKELE! Sitten joku vinkkasi, että älä yritä kiivetä mäen päälle niin nopeasti kuin pääset vaan kuuntele hengitystäsi ja kas, kas...tänä talvena Ylläksellä "Sen yhden jonka nimeä ei saa mainita" -nousu toi vapahduksen. Vajaan kahdensadan metrin vertikaalinen nousu meni melko kevyesti rauhallisesti lykkien ja olin myyty. Kun lähdin Ylläkselle muutama viikko sitten, olin vielä urbaani 40-vuotias hipsteri. Tuon nousun jälkeen olin vihdoinkin saavuttanut jotain mitä olin yrittänyt vältellä pitkään. Minusta oli tullut keski-ikäinen ja "I'm just lovin' it!". Veri veti ladulle ja sanoin jopa ei shottien höyrystämälle kutsulle lähteä Kalleen. Suuntasin mieluummin nauttimaan lopputalven viimeisistä hangista Paloheinään. Olin saavuttanut evoluution seuraavan askeleen. Olin nyt keski-ikäinen latujuntti joka tervehtii Lapissa ladulla vastaantulijoita iloisesti hymyillen ja kuksimisen sijasta (lisäksi) haaveilee myös suksimisesta. Nyt ainoa asia joka askarruttaa tällä kehityksen tiellä on se, mikä on evoluution seuraava askel. Tuleeko vielä ennen vaippoja, heikentynyttä virtsasuihkua ja syöttökaukaloa jotain vai oliko tämä nyt tässä? Oli miten oli, niin minä ainakin suksin niin kaun kuin lunta ja virtaa vielä riittää! Niin kuin kunnon latuhomon pitääkin.

Turvallisuusuhka?

Pena Perussuomalaisen eli Hakkaraisen Penan toimintaa seuratessa tuntee itsenäsä vanhaksi. Kaveri kreisibailaa aamu kuuteen arki-iltaan epämääräisen motoristikerhon tiloissa ja menee seiskaksi töihin. Touhun tiimellyksessä yrittää vielä päästä pukille. Kun ei säälistä pääse, turvautuu euroihin. Koska kyseessä on Penan mielestä leikkiraha, ei kyse voi olla seksin ostamisesta. Todella vauhdikasta toimintaa viisikymppiseltä kansanedustajalta. Mitäköhän Penan meno oli silloin, kun hän ei vielä ollut raitis?

Pena Perussuomalainen on kuitenkin kunnon protestantti. Oli ensimmäinen sairauspäivä palkaton tai palkallinen, niin luterilaiseen maailmankatsomukseen uskovana töihin on mentävä vaikka henki lähtisi. Niinpä Pena asteli aamuseiskalta suoraan moottoripyöräkerhon bakkanaaleista työpaikalleen ratkomaan Euroopan velkakriisiä. 

Mutta tekevälle sattuu. Työmiehen työkalupakki oli jäänyt moottoripyöräkerhon tiloihin. Ikävää. Turvallisuusuhka? Joidenkin mielestä kyllä. Itse en olisi kovin huolissani. Salkusta tuskin löytyi Erotikan maailmaa, Seiskaa, Jallu-pulloa ja puoliksi syötyä HK:n Sinistä kummallisempaa evidenssiä älyllisestä elämästä. Ei siis tarvetta kutsua Supon sinivuokkoja paikalle tai julistaa kansallista hätätilaa. Tuon paketin kanssa Pena on varmasti turvassa.