Lisää heteroja televisioon!

Näin eilen Marco Bjurströmin kyynelehtivän teeveessä. "Ne on homoja ne miehet jotka itkee!" kuului sanonta lapsuudessani. Ei ihan harhaan mennyt se sanonta. Siinä homo itki toisen homon tanssiesityksen jälkeen parhaaseen katseluaikaan. Tunsin homofobian iskevän kuin miljoonavolttia!

Erehdyin siis katsomaan puolisen tuntia uutta kotimaista tosi-tv -tulokasta Dance'a. En ole tanssiohjelmien ystävä. Eikä minusta sellaista tullut eilisenkään jälkeen. En digannut nuoruudessani Lauantaitansseista enkä viime vuosien kestomenestyjästä Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta. Heikki Hietamiehen aikaan homot eivät kuitenkaan teeveessä jyllänneet vaan lauantai-iltaisin tv-ruudun täyttivät kauhtuneeseen villapuseroon, viininpunaiseen slipoveriin ja polyesterikravattiin pukeutuneet timosoinit annelit ja sirpat käsivarsillaan. Katse oli tuima, selkä suorana eikä tippa tullut Annelin linssiin kuin korkeintaan ohjelman loppuvaiheessa rexonan petettyä heteromiehen kainalokuopassa. Ne oli vanhoja hyviä aikoja ne.

Nykypäivänä tanssiohjelmat, niin kuin muutkin tosi-tv ohjelmat BB:stä Idolsiin ovat täynnä toisenlaisia miehiä. Piukoissa stretcheissä korkealta kimittäviä suurieleisiä tyttöpoikia, joiden luottotiedot ovat kadonneet aamuyön pikkutunteina Los Hombresin baaritiskillä pikavippifirman tulosriville. Jos macho-kulttuurin sanotaan joskus ampuvan yli, niin kyllä se vastakohtakin menee silloin tällöin ihan pikku pikkuriikkisen yli. Tällaista tavallista, itseään jopa arvoliberaalin pitävää kansalaista korkealta puhuvat miehet ahdistavat. Ei se, että minulla olisi mitään homoja vastaan, mutta rajansa kaikella. Ennen kuin joku kanssacityvihreä provosoituu, niin sanottakoon tähän väliin, että kannatan homoille samoja oikeuksia kuin heteroillekin, myös adoptiota, mutta homofobia kun iskee, niin kyllä sitä liberaali heteromieskin ahdistuu.

En kaipaa takaisin Lappeenrannan "Humppa-Heikkiä". Kaipaan sukupuolineutraaliutta paskoihinkin tv-ohjelmiin. Muuta en pyydä. Onko se liikaa vaadittu?

Suomalaisen palloilijan mentaliteetti

Omistan sellaisen. Suurin osa suomalaisista jalkapalloilijoista on ilmeisesti saanut sen äidinmaidossaan tai sitten siihen on valmennettu Helsinki Cupissa ja junnjutreeneissä. Kyseessä on psykologinen tila, johon kuuluu jatkuva spekulointi siitä mitä saattaisi tapahtua "jos" sekä totaalinen uskonpuute. Se tuli todistettua tänäkin viikonloppuna omalta kohdaltani. Kyseessä oli golfkisa seuran mestaruudesta. 2+1 kierrosta. Toinen kierros meni lauantaina erittäin hyvin. Sen ansiosta pääsin cutista jatkoon eli 30:n parhaan joukkoon. Hyvä fiilis ja kaikki valmiina parantamaan sijoitusta sunnuntain finaalikierroksella. Mutta...

Ensimmäiset viisi reikää menivät ihan nappiin. Järki oli mukana, lyönti kulki ja elämä hymyili. Birdie neljännelle reiälle. Viidennellä par 5:lla huono putti ja bogey, mutta ei mikään katastrofi. Edelleen oltiin vain kolme yli parin. Sitten kuudes reikä. Lähestyminen bunkkeriin. Siitä paha kylkiosuma ja pallo outtiin. Rankkari ja lopputuloksena triplabogey. Mieli meni mustaksi ja sitten aloitettiin virheiden tekeminen pääkopassa.

Virhe numero 1. Huonosti menneen reiän jälkeen epäonnistuminen tulisi unohtaa ja keskittyä seuraavaan väylään tai lyöntiin. Negatiivisista fiiliksistä ei ainakaan mitään positiivista seuraa. Helpommin sanottu kuin tehty. Kävellessäni 7. väylän lyöntipaikalle mielessä olivat mm. seuraavat ajatukset: "Miksi en pelannut varman päälle ja lyönyt lyhyemmällä raudalla bunkkerin eteen...Miksi tähtäsin bunkkerista suoraan lipulle enkä helpompaan paikkaan griinin suuntaisesti...."

Virhe numero 2. Jos lyönti ei kulje puukolmosella, niin älä lyö puu-kolmosella. Piti sitten kuitenkin lyödä. Heti epäonnistuneen väylän kuusi jälkeisellä väylällä. Meni syvään heinään. Sieltä paksuun raffiin. Sieltä pari chippiä jne...Taas tripla. Ja tietysti seuraavalle väylälle kävellessä mielessä oli taas mitä tuli tehtyä....

Virhe numero 3. Älä laske tulosta päässäsi tai mieti millaiset tulokset pitää tehdä seuraavilla väylillä, jotta pääsisit johonkin tiettyyn lopputulokseen. ÄLÄ!!! No, tulihan sitä mietittyä sitäkin. Koko loppukierroksen ajan. Ja vähän aikaisemminkin. Pääsinkö kesken kierroksen itse itselleni määrittämään tavoitteeseeni? Mitä luulette? En tod.! Aika kauaksi jäätiin. Jopa pelin edetessä itselleni koko ajan helpommaksi tehdyistä tavoitetuloksista.

Muita tyypillisiä mentaalitason virheitä golfissa ovat mm. seuraavat ajatukset:

• "En ole vielä hukannut yhtään palloa tällä kierroksella."
• "Toi on varma par."
• "Ei tää putti mennyt äskenkään sisään."
• "Jotenkin tuntuu siltä, että tää lyönti ei lähde tästä asennosta, mutta yritetään nyt kuitenkin..."

Ja tällaisten ajatusten parissa vietän kesäisin 90% vapaa-ajastani...

I'm not dead yet!

Kiitos asiallisesta ja suorasta palautteesta, jota olen saanut laiskoteltuani blogini päivittämisessä. Kun inspiraatio katoaa, niin turha yrittää väkisin vääntää. Katsokaa vaikka Tiger Woodsia. Heti kun mies joutui luopumaan inspiraation lähteistään, niin peli takkuilee pahemman kerran. Mihin tiikeri raidoistaan pääsisi? Palaa vaan Tikru radalle, unohda monogamia kun ei sinusta siihen kuitenkaan ole ja keep up the good work!

Sitten viime päivityksen jälkeen on ehtinyt sattua ja tapahtua. Olisi ollut paljon päivitettävää ja päiviteltävää. Rakas ystäväni Matti Vanhanen on eronnut. Myös pääministerin virasta. Tehnyt sen omalla laadukkaalla tyylillään. Mies osaa hyödyntää nykyteknologiaa. Se kun on keksitty helpottamaan ihmisen elämää. Siksi sähköposti ja teksitviestitkin ovat innovaatioita jotka on keksitty helpottamaan hankalissa tilanteissa elon tiellä.

Mutta se Matista. Allekirjoittanut on tässä viimeisen kolmen kuukauden aikana aloittanut uudessa työssä. Siinä ohessa ehtinyt tehdä muutakin. Viettänyt varsin vauhdikkaan loman. Herännyt kerran ambulanssista (Ei sitten koskaan insuliinia tajuttomalle diabeetikolle. Sokeria, kiitos. Toim.Huom.). Pelannut golfia. Meinannut astua kyyn päälle. Käynyt rockfestareilla, rock-konserteissa ja On the rocksin terassilla. Pelannut lisää golfia siitä kyystä huolimatta. Viettänyt erikoisen tiistai-illan tuntemattomassa porukassa ravintola Lost and Foundissa. Palannut turhautuneena golfkentälle. Viettänyt vieläkin oudomman kebabhetken korttelin kebab-ravintolassa saaden uusia, tuoreemmalla vuosikymmenellä syntyneitä facebook-ystäviä. Nähnyt Hunksit livenä Hämeenlinnan yössä (paska on paskaa vaikka sille antaisikin taiteilijanimen). Pohtinut kirkosta eroamista, koska haluaa julistaa arvoliberaalisuuttaan ja haistattaa paskat kaikille maailman konservatiiveille, jotka yrittävät ohjata ihmisten elämää omista pikkumaisista lähtökohdistaan käsin. Mutta ennen kaikkea nauttinut ja ihmetellyt Helsingin kesää imien helteistä ja viime aikoina hieman savuista kesäilmaa keuhkoihinsa. Mahtavaa!

En lupaa olevani jatkossakaan yhtään sen aktiivisempi blogini päivityksessä, mutta lupaan yrittää. Matti Vanhanen on hiljalleen poistunut julkisuuden valokeilasta, mutta onhan meillä vielä nämä Keskiset, Tukiaiset, Räsäset ja Soinit. Puhumattakaan oman elämän liukastumisista. Eiköhän siitä saada taas jutun juurta aikaiseksi.