Hokikärpäsen puraisu

Edellinen kerta kun puin päälleni täyden lätkävarustuksen oli noin 23 vuotta sitten. Matinkylän vanhassa jäähallissa, "ladossa", pelattiin koulujenvälistä lätkäturnausta. Nykyään jääkiekkopainotteisella Haukilahden yläasteella/lukiolla ei tuolloin ollut kovin montaa aktiivista jääkiekkoilijaa riveissään. Senpä takia mukaan kelpuutettiin myös kaikki luistelutaitoiset ja jo aktiiviuransa lopettaneet. Kuten allekirjoittanut. Murrosikään liittyy valitettavasti sellainen kiusallinen piirre, että pituuskasvu on melko nopeata ja se mikä sopi edellisenä talvena päälle ei kovin suurella todennäköisyydellä enää sovi seuraavana talvena.

Olin muistaakseni lopettanut jääkiekon edellisenä keväänä. Olin taidoiltani suht hyvä, mutta en mikään superlahjakkuus. Ei vain palo riittänyt treenaamiseen. Kamat olivat vielä tallella ja kun oman koulun joukkue kutsui sinut riveihinsä, niin silloin ei sanottu ei. En muista tarkkaan miten peleissä kävi, mutta muistan sitäkin paremmin sen kuinka katsomosta huuudeltiin jatkuvasti rivouksia ja henkilökohtaisia loukkauksia meikäläiselle. No, olisin kai itsekin syyllistynyt pubertiittini kukoistuksessa huutelemaan kaverille, jonka varusteet olivat liian pienet ja jättivät kiusallisen raon pelihousujen ja -sukkien väliin, jota koristi kashmirkuvioiset blackhorset...

Mutta 23:n vuoden odotus ja trauma jäi taakse keskiviikkona kun luistelin Hartwall Arenan jäälle lainahöyhenissä, mutta tarpeeksi suurissa sellaisissa. Varusteiden päälle jouduin vetämään Jokereiden harjoituspaidan, mutta tämä nöyryytys johtui vain olosuhteista.

Pelaaminen 23:n vuoden tauon jälkeen oli mielenkiintoinen kokemus. Olin toki luistellut ja pelannut ilman kamoja lätkää tällä välillä, mutta varusteet päällä pelaaminen on aivan toista. Puolet energiasta menee siihen, että yrittää hallita jotenkin kroppansa ja pysyä pystyssä. Lisäksi jatkuva luistelu päästä päähän aiheutti ihon huokosissa käsittämättömän tulvan ja vedenpaisumuksen. En muista milloin olisin hikoillut yhtä paljon. Tunnin pelin jälkeen ei luistin enää kulkenut ja maila tarjosi vanhalle miehelle sopivasti tukea kun kentältä valuttiin vaihtoon.

Mutta, mutta: hokikärpänen puraisi. Töniminen, taklaaminen, raastaminen ja roikkuminen. Siinä ohessa kiekko hetkittäin lavassa ja joskus itsekin nokikkain maalivahdin kanssa. Aivan hemmetin raskasta, mutta aivan sairaan mahtavaa. Muistona keskiviikosta vieläkin leukakipeenä maalinedustaklauksen seurauksena. Ehkä kuitenkin ihan hyvä, että se leuka ei murtunut. Olisihan se ollut kieltämättä vienyt jotain tästä paluun synnyttämästä glooriasta...