Keräilyeriä odotellessa

Kuulin äsken lyhyen selostuksen kreikkalaisroomalaisen painin MM-kisoista Moskovasta. Tarina oli tuttu. Suurin toivein, mutta vaatimattoman nöyränä kisoihin lähtenyt piirikunnallinen kevyen keskisarjan kaalikorva oli hävinnyt toisen ottelunsa ja odotti nyt mahdollista pääsyä keräilyeriin. Sen sijaan että olisi hoitanut homman kotiin omassa ottelussaan, niin siinä nyt jännittää maton reunalla, että Georgian poika voittaisi kaikki lohkonsa ja piirimestarimme pääsisi keräilyeriin painimaan mitaleista. Jotenkin tässä kiteytyi koko suomalaisen urheilun ja urheilukulttuurin menestyksennälkävuodet.

Suomalaisen urheilukulttuurin nimittää erottaa muista vastaavista, lähinnä menestyneiden maiden kulttuurista juuri se, että joudutaan aina turvautumaan kaverin apuun kun omat eväät on jo syöty. Kun ruotsalainen tai kuka tahansa muu paitsi suomalainen urheilija miettii mitä tarvitsee tehdä voittaakseen, niin suomalainen urheilija miettii kenen täytyy epäonnistua, jotta pääsisin jatkoon. Ja tämä ajattelu alkaa jo ennen ottelun alkua. Se on alkanut jo kotisohvalla kun on seurattu isän ja vaarin kanssa Pentti Salmen selostamaa Itsvestija -turnausta näköradiosta. Urheilijan lisäksi muiden menestymättömyyttä toivoo myös suomalainen penkkiurheilija hodari kädessä, sinapit rinnassa ja 20 vuotta intensiivistä keskioluen kulutusta mahassa. Ja kun suomalaiselle urheilijalla tai joukkueella ei ole enää edes sitä pienen pientä pikkuriikkistä mahdollisuutta menestykseen, niin tämä keskivartalon rakentaja toivoo kuitenkin edelleen, että "Kunhan Ruotsi ei voita! Sitä minä en kestä..."

Ei pidä ihmetellä miksi tällä voitontahdolla ja -nälällä ei ole vähään aikaan voitettu mitään. Ei edes kännyköiden tehtailuissa. Vain pesäpallossa menestys on taattu. Siinä suomalainen voittaa aina! Näissä tunnelmissa huomista Hollanta-Suomi ottelua odotellessa ja samassa lohkossa pelaavan San Marinon menestystä toivoessa....