Mennyt viikko

Inspiraatio kirjoittamiseen on edelleen kateissa. Siitäkin huolimatta että paljon sattuu ja tapahtuu. Myös sellaista, jota ei omien aivojen puolustusmekanismi ennakkosensuroi. Mutta tehdäänpä lyhyt yhteenveto menneestä viikosta. Ennakkosensuroituna.

Jokainen viikko alkaa maanantaista. Ja maanantai on aina maanantai. Satoi tai paistoi. Seuraavaan viikonloppuun on tuhottoman pitkä matka. Tunne on samanlainen kuin 6.8.1990 kun astuin armeijan harmaisiin. Vapaus oli niin lähellä takanapäin, mutta niin kaukana edessä. Onneksi sain viettää menneen viikon maanantaina toimistolla tavallista pitempään erinäisiä kirjallisia töitä toimitellen. Ehkäpä olen tuhlannut kirjallisen inspiraationi lähteet kapitalismin alttarille ahneuttani. Tai sitten en. Töihin liittyvä kirjallinen luovuuteni on pääasiassa harmaata ja verrattavissa lähinnä lakiesitykseen momentti- ja pykäläviidakkoineen. Kun kotiin tulee yhdeksän jälkeen illalla rättiväsyneenä perusvitutuksen kourissa, niin on varsin helppo antautua tuijottamaan pää tyhjänä maanantai-illan Valioliiga -peliä Canalilta. Siinä sitä tuntee kehittyvänsä paitsi penkkiurheilijan, niin myös ihmisenä. Ja kaiken tämän aivokapasiteetin ylikierroksilla käymisen ja lyhyen lepohetken jälkeen oli hieno nukkua kaksi tuntia seuraavan yönä. Taas tuli armeija mieleen. Kun armeijassa viikomloppuvapaalta eli velviltä palattiin sunnuntaina, niin vielä puoli kolmen maissa yöllä kaksi valopilkkua nenän molemmin puolin tuijottivat pimeässä tuvassa yläpetiä ja odottiva nukkumatin saapumista samalla kun niiden omistaja mietti ahkerasti mikä fiilis on aamulla, kun joku tavallinen alikersantti Matti huutaa herätystä kuuden maissa kahden tunnin yöunien jälkeen.

Onneksi loppuviikosta työpäivät lyhenivät lähemmäksi työehtosopimuksissa sovittua. Keskiviikkona olin laittanut kellon herättämään hieman kuuden jälkeen. Tarkoituksena oli seurata jenkkien presidentinvaalien ääntenlaskentaa ja toivo oli korkealla sen suhteen, että kahdeksan vuoden äärikonservatistinen aika päättyy. Ja tyylillä. Neljä vuotta sitten olin erittäin pettynyt kun John Kerry hävisi, mutta ehkä sillä oli tarkoituksensa. Tuskin USA olisi saanut ensimmäistä mustaa presidenttiään vielä. Rodulla ei ole väliä enkä usko kenenkään äänestäneen Obamaa sen takia, että hän on musta pois lukien osa afroamerikkalaisista. Hän oli vain kahdesta ehdokkaasta parempi ja ihmiset olivat kyllästyneet kahdeksaan vuoteen kansalaisoikeuksien ylenkatsomista, mätää hallintoa, turhia sotia ja sosiaalisen vastuuntunnon puutetta. Tosin Jussi Halla-aholla on tähän rotukysymykseen oma näkemyksensä, johon jokainen voi tutustua tässä linkissä. Miksiköhän kaikki hänen mielipiteensä kumpuavat ihmisen alkuperästä? Eikö millään muulla ole merkitystä?

Mutta Obaman voitto, ja tapa jolla se tuli, saivat monet kyynikotkin vakuuttumaan siitä, että ehkä meillä on toivoa paremmasta huomisesta. Ok, Obama on USA:n presidentti ja ajaa USA:n etuja. USA on myös vaikutusvaltaansa menettävä imperiumi. Mutta sillä kuka USA:ta johtaa on edelleen paljon vaikutusta globaalisti. Siksi tätä toivoa ei pidä vähätellä. Mutta niiden ongelmien edessä, jota Obamalla on, niin on pakko lainata monessa lehdessä ollutta vitsiä siitä, että mustalle miehelle on nyt annettu Amerikan paskin duuni.

Huvittavimmat kommentit täällä kotimaassa Obaman voitosta saatiin Nurmijärven suurelta pojalta, joka kutsui demokraattista puoluetta Suomen keskustan sisarpuolueeksi. Seuratessani keskiviikkoaamuna BBC:ltä kuinka vanhan höppänän oloinen politiikan tutkija Gore Vidal analysoi USA:n presidentinvaaleja, niin väistämättä syntyi hyvin ristiriitainen kuva Nurmijärven suuren pojan kommenteista. Gore Vidalin mukaan republikaaninen puolue ei ole sinänsä puolue vaan mielentila ('mindset'). Jotenkin tämä sopii mielestäni myös Suomen keskustaan, joka edustaa arvomaailmaltaan konsevatiivisinta suuntausta Suomessa, puhumattakaan kaiken politisoinnista ja hyvä veli verkostosta.

Viikonloppu meni liian vähällä unella. Se ei lupaa hyvää seuraavaa viikkoa varten, jolloin olen Barcelonassa työmatkalla keskiviikosta lauantaihin. Toimistollakin olisi paljon tekemistä ja yöunet näillä reissuilla ovat joka tapauksessa jääneet aina vähiin. Perjantai-ilta meni rauhallisissa merkeissä ja lauantaina oli pieni baarikierroksen tynkä läntisessä kantakaupungissa akselilla Uudenmaankatu-Annankatu. Ilta alkoi Bar ysistä. Virhe oli jättää oma kierros juomien tarjoamisessa Annankadun A21:een tai yleensä avata siellä suunsa ja ilmoittaa, että taitaa olla minun vuoroni tarjota kierros. Halvimmat drinkit taisivat maksaa noin kymmene euroa. Ilta päättyi karaokebaari Anna K:hon. Kotimatkalla vielä kebab kotini viereisestä Kebab-ravintolasta. Jep, siitä samasta, jossa tarjoilijat haistelevat lounasseteleitä. Laruun verrattuna Kampissa on se hyvä puoli, että iltapalaa on aina tarjolla. Larun Esson sulkemisen jälkeen saarella ei tainnut olla yhtäkään paikkaa, josta olisi saanut huikopalaa iltasella.