Myötähäpeää väärässä paikassa

En tiedä. Jotenkin on vain sellainen fiilis, että ostaessaan palvelua ei pitäisi joutua tuntemaan myötähäpeää. Samaa fiilistä, joka tuli katsellessa tytöltä näyttänyttä unelmien poikamies Hannua. Eikä fiiliksen pidä syntyä varsinkaan palveluntarjoajan käytöksen seurauksena. Näin kuitenkin tänään kävi. En tiedä oliko fiilis oikea vai olenko tunnevammainen kuten eräs nainenkin aikoinaan väitti. Ja siitä on jo aikaa. Yli 2o vuotta. Ja mielensairauksistakin voi kuulemma parantua. Mutta joka tapauksessa myötähäpeä oli fiilis, joka säilyi lähes koko ostotapahtuman ajan aina kuitin kirjoittamiseen asti.

Tänään ostamani palvelu kuului toimialaan henkilökuljetukset. Kyllä, kyseessä oli taksi. Ja palveluntuottajaa edusti taksin kuljettaja. Jo alkumatkasta toinen taksi osui eteemme. Se ajoi hyvin hitaasti. Jarruvalot syttyivät sen ylittäessä raitiovaunukiskoja tai muuta koroketta tiellä. Oma kuljettajani ei tätä ymmärtänyt vaan ajoi ammattikuljettajan varmuudella 5 cm:n päähän edellä menevän auton takapuskuria ja painoi raivoisasti äänimerkkiä.

Sitten saavuttiin liikennevaloihin. Autot pääsivät rinnakkain. Ilmassa oli valtava määrä testosteronia, Mennen -partavettä ja nahkapenkkien tuoksua. Alkoi kahden ammattiautoilijan sananvaihto. "Onks sulla joku ongelma!?!", huusi kuskini. "Joo. On. Mulla on kyydissä erittäin sairas asiakas joka ei kestä tärähdyksiä! Sulla se taitaa olla ongelma!" vastasi toinen kuski. Tässä vaiheessa olisi oman kuljettajani pitänyt tajuta "Väistä. Väistä. Älä jatka...", mutta ei. Ei millään. Oli pakko jatkaa. Kuljettajani huusi takaisin "No senkö takia sä sitten hidastelet ratikkakiskojen kohdalla!!?" Ei kiesus. No kuule varmaan sen takia! Pitäisi sen nyt tyhmemmänkin tajuta. Keskustelu päättyi tähän kun kuljettajani joutui liikahtamaan valojen vaihtuessa vihreiksi.

Kun istun taksin takapenkillä, niin en halua kuulla saatikka osallistua tällaisiin keskusteluihin. Itsekin olen työskennellyt vuosien varrella useissa palveluammateissa eikä kyllä muistu mieleeni vastaavanlaista käytöstä. Ei omalta eikä työkavereiden osalta. Ei edes opiskeluaikoina erään tavaratalon talousosastolla. Koskaan ei tullut huudettua kaverille asiakkaan läsnäollessa "Onko sulla joku ongelma? Miksi sä sen teflon-pannun möit? Eihän se saatana edes ruskista!" Mutta taksikuskit lienevät oma lajinsa. Reliikki 60-70 -luvuilta. Silloin palveluntarjoaja oli kuningas ja asiakas suurimman osan ajasta pahoillaan olemassaolostaan. Silloin ravintolassa siirtyminen pöydästä toiseen ei ollut mahdollista koska se häiritsi tarjoilijoiden työtä. Esimerkkejä lienee monia. Ehkä on siis ihan hyvä, että emme enää elä Neuvostoliitossa...

Sanat sekaisin ja ensivaikutelman tärkeys

Joskus ensi vilkaisu tekstiin tai ensimmäisen kerran kuullut laulun sanat voivat saada merkityksen, joka ei vastannut alkuperäistä tarkoitusta. Jokainen muistaa reilun kymmenen vuoden takaa Fazerin mainoksen, jossa turkulaisen poikabändin solisti lauloi "Kadut kaupungin ovat pitkiä ja suoria. Niin moni tarjoaa pelkkiä huoria..." Vai oliko se kuoria? Merkitys on varsin erilainen riippuen siitä miten laulun kuulee, saatikka ymmärtää.

Tänään aamupäivällä törmäsin vastaavanlaiseen ilmiöön kävellessäni parturin jälkeen pitkin Museokatua. Ohitin Museokadun kansallismuseon puoleisessa päädyssä liikehuoneiston, jossa aikaisemmin sijaitsi Hairstore -niminen liike. Nyt tilalle oli tullut uusi parturiliike. Nopea vilkaisu ikkunaan antoi aivoihin viestin "Prostituutio". Mitä hemmettiä! Tarkempi vilkaisu ikkunaan paljasti uuden liikkeen nimeksi Pro studio. Miten se olikaan: ensivaikutelma on kaikkein tärkein....

Muistui mieleen samantapainen väärinkäsitys vuodelta -92. Istuin bussissa matkalla Helsingin keskustaan. Kyseessä oli syyskuun toinen päivä. Muistan sen hyvin koska se oli ensimmäinen päiväni yliopistolla. Ruoholahden kohdalla, hieman ennen linja-autoaseman tunnelia katseeni kiinnittyi katutasossa olevan pienen huonekaluliikkeen ikkunaan. Siihen oli liimattu iso keltainen mainoskyltti johon oli raapustettu tussilla yläasteen kaupallisten aineiden tunnilla tai markkinointi-instituutissa opetellulla courier-fontilla mainosteksti. Ensimmäisellä vilkaisulla aivoihini piirtyi sana "Runkkupatja -tarjous". Mitä hemmettiä! Vihdoinkin...No, tarkempi katsominen tuotti pettymyksen. Kyseessä olikin "Runkopatja -tarjous". Se ensivaikutelma...

Oli miten oli, niin tuo mainos varjosti akateemista uraani usean vuoden ajan. Mainos pysyi ikkunassa pitkään. Keltainen taustaväri muuttui auringon valossa pikkuhiljaa haaleaksi, mutta yrittäjä uskoi tarjouksen tehoon. Lukuvuodet vaihtuivat, mutta useana syksynä vanha kunnon patjatarjous avasi syyslukukauteni. Neljän vuoden jälkeen tajusin valmistumisellani olevan nyt kaksi tarkoitusta: päästä leivän syrjään kiinni, mutta ennen kaikkea valmistua ennen kuin se saamarin tarjous päättyy. Siinä oli bonusta kerrakseen. Leivän syrjään on ainakin toistaiseksi päästy kiinni, mutta valitettavasti aikaisemmin loppui huonekaluyrittäjän usko mainoksen tehoon kuin professorien kärsivällisyys akateemisiin opintoihini. Sieluun jäi ikuinen haava, mutta kampanjan kestosta päätellen moni helsinkiläisen on vuosien varrella rentoutunut runkkupatjalla.

Kuka pelkää Paulaa?

Seisoin eilen töiden jälkeen pimeässä ja kosteassa syysillassa liikennevaloissa Mannerheimintiellä Kaivopihan kohdalla. Kello oli lähempänä kuutta. Noin kolmenkymmenen metrin päässä katuparkista oli lähdössä tumma katumaasturi. Koska matkaa valoihin oli tuo 30 metriä ajattelin valojen vaihtuessa keltaiseksi, että ei vielä kukaan kyllä enää lähde tuosta yrittämään vanhoilla vihreillä. Valo vaihtui punaiseksi. Sekunnin kuluttua jalankulkijoille vihreäksi. Ja sen jälkeen katumaasturi kiihdytti moottori ulvoen sokeana suojatien yli. Ei vain mennyt tajuntaani! Miten kukaan voi olla noin välinpitämätön. Sen verran ehdin nähdä, että maasturin ratissa istui tumma nainen.

Maasturi pääsi valojen jälkeen sadan metrin päässä olevan autoletkan perään. Sinne oli siis kiire. Hyvä että ehti perille. Mikä vahinko olisikaan ollut jos letka olisi ehtinyt karkuun! Koska asia otti sen verran pahasti pattiin, niin painoin rekisterinumeron ylös. Ajattelin purkaa turhautumistani netissä ja mustamaalata kuljettajan. Rekisterinumero oli yksinkertainen ja siten helppo muistaa.

Tänään Facebookissa ystäväni valitteli samasta asiasta. Poliisi oli pysäyttänyt hänet punaisia päin kävelemisestä ja hän pohti kuinka usein poliisi puuttuu autoilijoiden jatkuvaan piittaamattomuuteen liikennevaloja kohtaan. Yhdyin hänen itkuvirteensä ja lähetin terveisiä sille kuljettajalle, jonka rekisterinumeron ilmoitin kommentissani. Ja kas, kas. Ihmisen luontainen uteliaisuus voitti ja pian joku paljasti, että kuljettajalla oli tosiaankin ollut tummat silmät ja ruskea tukka. Kyllä: tuo tumma nainen! Aivan kuten olin mielestäni nähnyt. Auto kuului Paula Koivuniemi Oy:lle! Siis Ilkka Kanervan ex-hoidon firmalle. Olinko tosiaan nähnyt Milla Magian puikoissa?

En tiedä. En ole sata prosenttisen varma siitä, että Suomen Brian Johnson olisi tosiaan ollut puikoissa. Hyvin mahdollista. Joitakin vuosia sitten iloinen maalaispoika Mikko Alatalo halusi lahdata kaikki Suomen hirvet, koska ne ovat hänelle vaaraksi keikkamatkoilla. Nyt joku halunnee tehdä saman helsinkiläisille jalankulkijoille. Motiivi on vielä auki. Paula hei! Se, että polyesteripukuinen Hymyn lukijakunta diggailee kybällä Miss Isoäitiristeilyllä M/S Rosellalla viinapäissään ei tee kenestäkään Jumalaa. Säännöt ne on Levyraadissakin!

Apua aamuvitutukseen

Viimeisten parin viikon aikana jokainen arkiaamu on tuntunut aivan käsittämättömän raskaalta kuin luokanvalvojan muistutuslappu vanhemmille ala-astelaisen repussa. Pää on painanut aamuisin ainakin sata kiloa, vaikka kovalevylle ei ole yön aikana kertynyt kilobittejä yhtään sen enempää kuin illalla nukkumaan mennessä. Ylösnousemus on tuntunut lähes yhtä uskomattomalta kuin 2000 vuotta sitten Juudeassa, mutta ylös on kuitenkin päästy. Väkisin. Sisulla. Itsensä tähän epäinhimilliseen suoritukseen pakottamana. Tämän joka-aamuisen taistelun uuvuttamana olen yrittänyt keksiä ratkaisua ongelmaan. On vain pakko. Seuraavaan lomaan on vielä puolitoista kuukautta.

Kävelin tänään töiden jälkeen Stokkalle. Tuttu kodinkonemyyjä osasi heti auttaa kun kysyin "Tarvitsen sellaisen lampun aamuvitutukseen!". Hän esitteli myymälän sarastuslamppu valikoiman. Ei ollut kovin montaa vaihtoehtoa tarjolla, mutta pari kuitenkin. Päätin ostaa mallin, jossa on iPod -telakkakin valmiina. Nyt voin siis valita millä Dannyn biisillä aamunin aloitan. Mahtavaa!

Nyt vain odotellaan. Keskustan Stokkalla olivat haluamani sarastuslamput päässeet loppumaan. Muista tavarataloista kyllä löytyi. Kielsin kuitenkaan tilaamasta Itiksestä tai Jumbosta. En kai mä mitään itähelsinkiläistä tai vantaalaista lamppua halua! Oikeesti! Tampere kuulosti paljon paremmalta vaihtoehdolta. Luovuin kuitenkin periaatteistani ja tyydyin itähelsinkiläiseen vaihtoehtoon nopeamman toimitusajan toivossa. Se tehoaako sarastuslamppu selviää tällä palstalla parin viikon kuluessa.

Lainattua runoutta

Löysin alla olevan runon Kirsi Pihan Hesarissa ylläpitämästä Lukupiiri -blogista. En ole mikään runoihminen, vaikka osallistunkin kerran vuodessa Peace, Love and Understanding -tyyppiseen runoiltaan Vallilassa YK:n päivänä, mutta tässä oli saavillinen viisautta, joten lainasin sitä tänne. Omalta osaltani herää kysymys siitä kuinka paljon enemmän niitä virheitä pitäisi vielä tehdä?

Hetkiä
(Jose Luis Borges)

Jos voisin elää elämäni uudelleen.
Siinä seuraavassa yrittäisin tehdä
enemmän virheitä.
En yrittäisi olla niin täydellinen,
ottaisin paljon rennommin.
Hulluttelisin paljon enemmän
… itse asiassa
ottaisin vain hyvin harvat asiat vakavasti.
Olisin vähemmän hygieeninen.

Ottaisin enemmän riskejä,
matkustelisin enemmän,
tarkkailisin enemmän auringonlaskuja,
kiipeäisin useammille vuorille,
uisin useammissa joissa,
menisin paikkoihin, joissa
en ole koskaan käynyt,
söisin enemmän jäätelöä
ja vähemmän papuja.
Ottaisin enemmän todellisia murheita
ja vähemmän kuviteltuja.

Olen ollut kovin
järkevä ja tuottelias
joka minuutti,
ei niin, etteikö minulla
olisi ollut myös ilon hetkiä.

Mutta jos voisin palata taaksepäin,
yrittäisin löytää vain hyviä hetkiä.

Siltä varalta, että ette tiedä,
elämä koostuu juuri niistä,
ainoastaan hetkistä,
älä kadota tätä hetkeä.

Olin ihminen, joka ei koskaan
mennyt minnekään
ilman kuumemittaria
sateenvarjoa
lämminvesipulloa
tai laskuvarjoa.
jos voisin alkaa alusta,
matkustaisin paljon keveämmin.

Jos voisin alkaa alusta,
kävelisin avojaloin alkukeväästä
loppusyksyyn.

Matkustelisin enemmän
hevosrattailla,
tarkkailisin auringonnousuja,
leikkisin enemmän lasten kanssa.
… jos minulla olisi elämä edessäni.

Mutta kuten näette,
olen 85-vuotias
ja tiedän kuolevani.

Kilometrejä Tukholmaan

Innostuin Heikelän alkuviikon suorituksesta. Niinpä maksoin torstaina 80 euroa ilmottaumisesta Tukholman maratonille, joka juostaan ensi kesäkuun alussa. Sen verran vahva luottamus on omiin kykyihin, että ilmoitin aikaisemmin juostun maratonin ajaksi reilut 4 tuntia. Näin vältän viimeisen matelijoiden lähtöryhmän.

Koska olen mitä olen (lue: välineurheilija), niin nyt on kaupasta hankittu kunnon juoksuvermeet talvea varten. Outfitin kruunaa juoksutrikoot, jotka ovat herättäneet jo paljon keskustelua. Eivätkä kommentit ole olleet pääasiassa positiivisia. Oli miten oli, niin tänään juostu 13 km osoitti, että housut ajoivat asiansa. Jalat pysyivät lämpimänä ja oli muutenkin hyvä fiilis juosta.

Maratonilla on myös toinen tarkoitus. Piti asettaa joku päämäärä, jotta saa ajatukset muualle ja on helpompi unohtaa tiettyjä asioita. Yleensä unohtamiseen käytetään viinaa, mutta olen havainnut sen melko huonoksi lääkkeeksi. Juokseminen sen sijaa sopii tähän tarkoitukseen erinomaisesti. Noudatan tavallaan kevennettyä van Basten -metodologiaa. Hollantilaisen Marco van Bastenin jalkapalloilijan ura päättyi 28-vuotiaana vaikeisiin jalkavammoihin. Uran päättymisestä aiheutuneen vitutuksen van Basten hoiti mallikkaasti. En tiedä kävikö kallonkutistajalla tai terapiassa puhumassa. Tuskin. Sen sijaan turvautui miehiseen metodiin. van Basten harjoitteli ja pelasi golfia niin paljon, että tasoitus tippui nollaan. Ei ihan helppo urakka. Jokainen voi kokeilla. Mutta todennäköisesti vitutuksesta päästiin kuitenkin eroon!

Tukholmaan ei tarvitse lähteä yksin. Mukaan ovat ilmottautuneet Pontso-Pancho, köyhänmiehen Björn Dählie, Etruski ja kannustajiksi mm. Minkki P ja Loimaan Norppa. Tällä tiimillä ei voi hävitä. Eihän...?

Pitkä bisnesviikonloppu...?

Etsin asuntoa Helsingin keskustasta. Ei vaikuta kovin helpolta urakata. Kaksioita ei tunnu olevan pahemmin tarjolla eivätkä kiinteistövälittäjätkään tunnu olevan kovin aktiivisia yksittäisten asuntojen etsijöitä kohtaan. Edessä lienee pitkä ja kivinen tie.

Jotain palveluntarjoajien bisneksen kukoistuksesta kertonee seuraava episodi. Viime keskiviikkona jätin yhteystietoni netissä olleeseen asuntoilmoitukseen kaksiosta Punavuoressa. Kiinteistövälittäjä ottikin kiitettävästi yhteyttä noin puolen tunnin kuluttua kysyäkseen haluaisinko tulla katsomaan asuntoa. Ehdotin loppuviikkoa. Tämä ei valitettavasti sopinut kiinteistövälittäjälle. Ja miksi ei? Siksi, että koko toimisto oli lähdössä torstaina pitkäksi viikonlopuksi Bangkokiin...

Way to go Heikelä! Iso respekti!

Big respect! Iso respekti. Kyllä! Kaveri uhosi monta kuukautta Radio Rockin aamushow'ssa, että juoksee maratonin koska vaan treenaamatta. Piece of cake! Rauha kakulle. Vantaan maraton lokakuussa oli sovittu H-hetkeksi. Ja mussutus jatkui vain. Isosuinen kaveri.

Sitten iski flunssa. Mies ei kävellyt maaliviivalle. Olin varma, että ei ikinä juokse maratonia. Mitä vielä!! Heikelä Arctic Challenge. Työpäivän jälkeen. Venyttelemättä. Mies juoksi eilen yksin Kirkkonummelta Helsinkiin rantaa pitkin lämpötilan ollessa hieman plussan puolella ja etelätuulen tuivertaessa mereltä 9 m/s:ssa. Ja juoksi perille. Pimeässä. Matkaa kertyi vielä kilsa päälle 42,195 km. Viisi tuntia ja 20 minuuttia. Jätkä on kyllä ihan äijä. Ei voi muuta kuin ihailla. Pakko kokeilla itse. Taidanpa huomenna laittaa tiketin kesän Tukholman maratonille vetämään. Ihan vaan periaatteesta. Siitä periaatteesta, että jos toi jätkä sen tekee, niin kyllä mäkin. Vaikka olosuhteet on helpommat, niin yritetään sitten vaikka ainakin tunnin paremmalla ajalla.

Radio Rockin sivuilta voi videoklipeistä seurata Heikelän suorituksen ja mm. espoolaisten työttömien kannustusta "Juokse homo juokse!"

Ikärenkaat näkyivät - mutta vain vyötäröllä!

Takana on Utajärven pojan ja Petterin nelikymppiset. Vauhtia ei ollut aivan yhtä paljon kuin nuoruusvuosina, mutta asenne oli edelleen täysi kymppi. Oheista kuvaa voi verrata edellisen kirjoituksen kuvaan ja yrittää etsiä mikä on muuttunut vajaassa kymmenessä vuodessa? Harvempaa tukkaa lukuunottamatta aika vähän.

Päivä oli pitkä, mutta antoisa. Utajärven poika saapui Kööpenhaminasta hieman ennen kello yhtätoista. Paluumuuttaja käytti ystäviään hyväksi ja raahasi samalla lipulla osan paluumuuton rahdistaan mukanaan. Mikäli ylipainoa olisi ollut muuten kuin omassa kropassa, niin lasku olisi todennäköisesti langennut järjestävälle seuralle. Aivan kuten sen Kalu -lehden kanssa, jonka tilasimme kaverille tuparilahjaksi ja jouduimme itse maksamaan...hä?!? Epäreilua!

Lentokentältä siirryimme Pohjois-Tapanilaan hakemaan toista sankaria. Vessanpesusta yllätetty hieman vajaa nelikymppinen perheenisä ei järkytykseltään saanut kovin montaa sanaa suustaan autossa matkalla sählykentälle. Aluksi luulin, että kaveria vain vitutti, mutta ei: kylmää hikeä ja järkytystä ei saatu heti ravisteltua miehen henkisestä eikä fyysisestä habituksesta. Lopulta hengitys alkoi kulkemaan ja ruumiintoiminnot elvytettyä. Sählykentällä oli muuten monella mahdollisuus nähdä suomenruotsalaisen ystävämme juoksevan ensimmäisen kerran. Kaverin kyyrymyyry osoitti todeksi vanhan lätkäkentiltä tutun neuvon "Pidä pää ylhäällä!". Osumista huolimatta kaveri oli pelin jälkeen yhtä skarppina kuin ennen peliä...

Virkistävän tapposählyn jälkeen ilta jatkui SportsAcademyn saunassa. Juhlan kunniaksi katsottiin pari valioliigan peliä, kehonrakennusta(kun sitä nyt tuli teeveestä - tärkeintähän oli, että teevee oli päällä!) ja syötiin hampurilaisia. Menihän sitä oluttakin. Kossupulloa ei pöydällä näkynyt. Ikä painoi ei vain päivänsankareita vaan myös muita joten pysyttiin miedommissa.

Juhlaillallinen oli katettu ravintola Sea Horseen. Sopivasti luksusta tälle porukalle. Illallisen jälkeen suuntasimme Helsingin yöhön. Aikamme ravintola Teatterissa patsasteltuamme halusimme actionia, mutta huomasimme mm. Apollon tunnin pituisen jonon olevan ihan jotain muuta kuin se mitä olimme lähteneet hakemaan. Sama ongelma oli aika monen suositun tanssiravintolan ovella. Päädyimme siis paikkaan, missä ei ollut jonoa. Sehän on yleensä tae rapsakasta ja hilpeän hauskasta meiningistä. Niinpä ravintola Lady Moon toimi loppuillan performanssin näyttämönä...ei hyvin mee! Toinen päivänsankareista opasti pöydässämme olleita kolmea vantaalaista neitoa. Tytöt kertoivat olevansa harvoin Helsingissä jortsuilla eli mihin kannattaisi mennä. "No ei ainakaan tänne!!!" vastasi Lapin kansa. Mutta koska kyse oli ainutlaatuisesta tilaisuudesta pisti ankkalammikon edustaja pöydän koreaksi ja osti todennäköisesti Lady Moonin historian ensimmäisen kerran Dom Perignonia pöytään. Hieno kontrasti!

Ilta oli hauska ja onnistunut. Myös tärkeitä päätöksiä tehtiin. Ensi keväänä Jormien kevätretki palaa ohjelmistoon välivuoden jälkeen. Uusi konsepti on nimeltään Helsinki-Tallinn two nights long. Ei hyvältä näytä, mutta lupaa sitäkin enemmän...

Huomenna mennään taas - ihan niin kuin nuorena!

Kekkosen avioton poika, suuren isänsä kieltävä lappilainen kokoomuspolitrukki, laskeutuu isiensä maan kamaralle lauantaina kello 10.45. Kone Kööpenhaminasta tuo mukanaan 40-vuotiaan ikinuoren käkkärämännyn. "Happy birthday Mr. President" kaikuu varmasti jossain vaiheessa iltaa harrastelijavoimin. Metsäylioppilaiden kuoro ei suostunut laulamaan tervetuliaistoivotusta kuultuaan Utajärven pojan kieltäneen keskustan, isänsä puolueen. Ainoan aatteen, jota kairojen miehet voivat äänestää.
Merirosvo -hatut ja pillit on hankittu. Vastaanottokomitea on valmiina. Kakku on jääkaapissa. Sählykenttä odottaa gladiaattoreita. Mukaan haetaan myös toinen nelikymppinen. Joukossa tyhmyyys tiivistyy. Saunasta voi katsoa Valioliigaa. Jääkaapissa on bissee ja virvokkeita. Illallinen on katettu kymmenelle. Sikalaan. Kakku tarjoillaan kynttilöiden kera. Sitten suunnataan baarimaailmaan. Näillä mennään huomenna. Ihan niin kuin kaksikymppisinä pojankoltiaisina yliopiston kampuksella. Pojat on poikia. Vielä ei ole aika lainata Kalle Päätaloa 75-vuotissyntymäpäivänään:"Naista en enää saa enkä viinaa pysty juomaan. Tässäkö tämä nyt oli? " TÄTÄ DÄÄÄ!

Kuvat tuokiokuvia vuosien varrelta.

Vanhaa rouvaa juhlimassa

Kuten viime vuonna keräännyimme tänäkin vuonna juhlimaan YK:n päivää Vallilaan. Viime vuoden melko täsmällisestä kutsusta huolimatta, saavuimme tuolloin Foguesin kanssa paikalle hieman myöhässä. Vatsat täynnä, koska luetun ymmärtämisemme ei ollut ollut tyydyttävällä tasolla ja olimme käyneet syömässä etukäteen, jotta ei tarvi kipristellä nälässä. Viime vuonna tuliaisina oli laadukasta juotavaa eli pullo joltain jatkoilta jäänyttä rommia ja toinen pullo Vana Tallinnaa. Virheestä viisastuneena saavuin tänä vuonna paikalle ajoissa mukanani pari laadukasta punaviinipulloa. Ja edellisestä ruokalilustakin oli ehtinyt kulua jo tovi. Viime vuonna tunnustin ähkyen syntini ladatessani lautaselle emännän kokkaamaa illallista. Tänä vuonna tähän ei ollut siis tarvetta.

Fogues, jota joku paikalla olija luuli viime vuonna poikaystäväkseni (Ei, se ei johtunut siitä, että olisimme vaihtaneet salaperäisi katseita koko illaan. Syy oli saapumisemme yhdessä illalliselle.), saapui paikalle viimeisenä kutsutuista. Koska Loimaan Norppa on edustaa vastakkaista sukupuolta, joutui Fogues turvatumaan pieneen valkoiseen valheeseen kotona välttääkseen kaikki potentiaaliset mustasukkaisuuskohtaukset. Niinpä mies oli ilmoittanut lähtevänsä kanssani parille kaljalle, koska "Prepellä on nyt vähän vaikeita aikoja ja se haluaa jutella". Siis voi kilinperse! Kiitti vaan! Siis kuinka säälittävältä olemukseni vaikuttaa kun tällaiseen uskottavaan tekosyyhyn turvaudutaan? Ok, olenhan noin kuukauden ajan ollut poikamies, mutta silti. Lopputuloksena tästä selityksestä on se, että meikäläinen saa reppanan maineen ja Fogues modernin empaattisen miehen maineen. Vaimo varmaan kertoo tyttökavereilleen kuinka oma mussukka on niin nykyaikainen ja kaverin tukena hädän hetkellä. Mutta koska pojat on poikia, niin suotakoon tämä Itä-Helsingin Doctor Philille anteeksi.

Osallistuja joukko oli pääosin sama kuin viime vuonna. Joukkoa täydensi yksi yllätysvieras ja yksi ex-tempore jälki-ilmottautunut. Joukko ei ollut koostumukseltaan yhtenäinen, mutta eipä ollut illan juhlittu vanha rouvakaan. Ja nyt en tarkoittanut Loimaan Norppaa...epäyhtenäisestä koostumuksesta huolimatta juttu luisti ja uusia tuttavuuksia luotiin hyvässä hengessä.

Ruoka ei ollut kovin lihaisaa, mutta harvemmimpa vegaaniruoka sellaista on. Punaviinikin maistui, vaikka sitä keräiltiin ruokasuolan avulla talteen ympäri olohuonetta. Ilta päättyi Levyraatiin. Jokainen sai valita YouTubesta biisin ja muut pisteyttivät sen. En muista lopputulosta koska osallistumisasteeni laski jo levyraadin alkuvaiheessa. Kolmannen biisin jälkeen Nukkumatti heitti ruokasuolan sijasta unihiekkaa silmiini.

Ensi vuonna uudestaan. Mutta otetaan ennakkoon. YK:n päivä kun on ensi vuonna sunnuntai.

Valtion rautatiet - USSR live and kicking!

Koin eilen suht' hyvän rock -konsertin Hartwall Areenalla. Olisi ollut mukavaa jos tämä olisi jäänyt päällimmäisenä mieleen illasta, mutta valtion yhtiö varasti show'n. Musen -keikan jälkeen kävelin muutaman muun ihmisen kanssa Pasilan asemalle. Tarkoituksena oli matkustaa 5 minuuttia junalla keskustaan. VR oli fiksusti järjestänyt asemalle erikoisvuoron viemään konserttikansaa keskustaan. Ihan loppuun asti ei tätäkään asiakaslupausta oltu mietitty.

Kiirehdittyäni junaan, joka ilmoitustaulun mukaan oli lähdössä parin minuutin kuluttua, tajusin melko pian, että Valtion rautatiethän eivät ole kaikkein kuuluisin aikataulun mukaisesta liikennöinnistään. No, tällaisessa tapauksessa, jossa suuret ihmismassat ovat liikkeellä, pienet myöhästymiset ovat ymmärrettäviä.

Minuutit kuluivat ja juna kökötti asemalla. Ainoa viihdyke oli junan konduktööri, joka kuulutti kahden minuutin välein monotonisella äänellään väkeä tiivistämään, jotta kaikki mahtuvat mukaan. Siinä sitä oltiin kuin sillit purkissa. Happi alkoi loppua ja eräs junassa ollut naismatkustaja alkoi voida pahoin. Kaikessa viisaudessaan junan kuljettaja oli sulkenut junan ovet sitä mukaa kun juna täyttyi. Näin tämä pahoinvoiva matkustaja ei päässyt ulos vaunusta. Ja paniikki alkoi kasvaa.

Apu oli kuitenkin lähellä. Maassa, joka käytännössä keksi puhelimen, tai no ainakin tekstiviestin, ihmisten välinen kommunikointi on tehty helpoksi. Joku löysi junasta sisäpuhelimen, jolla saatiin yhteys konduktööriin. Sitten seurasi seuraavanlainen keskustelu.

- Anteeksi. Saisiko oven auki. Mulla on paha olo ja pakko päästä täältä pois.
- Mikä juttu tää on!? Mistä sä löysit tän puhelimen? Mitä pelleilyä tää on? SULJE SE PUHELIN! EI SINULLA OLE OIKEUTTA KÄYTTÄÄ HENKILÖKUNNAN PUHELINTA! Juna lähtee juuri. Ei niitä ovia aukaista!!!

Siis...Mitä vittua, totesi aika moni vaunussa. Yleinen kapinamieliala tuota valtion omaisuutta suojelevaa virkamiestä kohtaa alkoi pikku hiljaa herätä. Linjat saatiin kuitenkin uudestaan auki, siis teknisesti, ja konduktööri luuriin päähän.

- Anteeksi. Oikeesti. Mun on pakko päästä ulos täältä. On todella huono olo.
- Kuule saat kohta selitellä tota vartijoille.
- Eiiii-i...avaa nyt se ovi!
- Juna lähtee juuri. Ei niitä ovia voi nyt aukaista. Lopettakaa se pelleily!

Jaa-a. Valtion virkamies se siinä palveli veronmaksajaa vanhaan kunnon neuvostoliittolaiseen tyyliin. Mitäköhän kaveri olisi tuumannut, jos junassa olisi syttynyt tulipalo? Seurauksena olisi todennäköisesti ollut vain syyte virkavallan häiritsemisestä sille, joka otti junan puhelimen luvatta käyttöön. Lopulta tuli kaikkia matkustajia helpottanut väsyneen kuuloinen viesti konduktööriltä.

- No niiin. Joku on vetänyt hätäjarrusta. (Et kiitti vaan jätkät hei.... toim.huom.) Juna ei lähde liikkeelle. Kaikki ulos junasta.

Kun Suomi menetti johdon Unkarille Olympiastadionilla vuonna 1997 MM-karsintaottelun lisäajalla oman maalin seurauksena kuulin kuinka 40 000 ihmistä huusi samaan aikaan spontaanisti "VOI VITTU!". Samaa spontaanisuutta löytyi eilen illalla raideliikenteen käyttäjiltä Pasilan asemalla kello 23.45. Kieltämättä tunsin sisimmässäni lynkkausmielialan valtaavan alaa. Niin varmaan moni muukin. Ja kun Pasilasta ei puolen yön aikaan kovin paljon julkistaliikennettä kulje oli edessä talsiminen kohti kotia. Nordenskiöldinkadun hallin kohdalla sain taksin, mutta olisihan se ollut ihan kiva matkustaa junalla. Semmoinen kun oli nyt järjestettykin. Ehkä ensi kerralla pari pienempää junaa ja uudenlainen palvelukulttuuri. Vai mitä VR?

Espoolainen älykkö sananvapautta käyttämässä

Kävin eilen katsomassa "modernia" jääkiekkoa Espoon Barona Arenalla yhdessä veljeni ja hänen viisi ja seitsemän vuotiaiden poikein kanssa. Kahden ensimmäisen erän nolla nolla nyhjäys muuttui kolmannessa erässä oman pään virheiden värittämäksi maali-iloitteluksi. Paikalla olleet noin 3 000 katsojaa eivät saaneet aikaan lauantai-illan huumaa edes pelin tässä vaiheessa. Onneksi paikalla oli yksi suomalainen perusjuntti, jonka kielenkäyttöön kuului tasa-arvon nimissä toistella joka toisessa lauseessa naisen ja joka toisessa lauseessa miehen sukuelimen nimeä vahvoja mielipiteitään värittämään.

Periaatteessa minusta on ok, jos se "VITTU" sieltä joskus livahtaa pelin tiimellyksessä. Siitäkin huolimatta, että paikalla on pikkuväkeä. Peliin saa ja kuuluukin eläytyä. Ja oppivat ne pikkuiset ne "vitut" viimeistään koulussa tai kotona kuunnellessaan vanhempiensa riitaa saunaillan päätteeksi. Se, mikä ei kuitenkaan mene meikäläiselle jakeluun, on tuomarin tai vastustajan vitun homottelut ja tappotuomiot. Varsinkaan täysi-ikäisten miesten suusta.

Eilisen illan kruunasi se, kun spontaanisti veljeni kanssa tuuletimme Tapparan tasoitusmaalia. Tässä vaiheessa takana istuvalta kaverilta läikkyi yli. Hänen mielestään tilannetta edelsi selkeä tuomarivirhe (tietenkin!). Bluesin paitaan, mustiin pillifarkkuihin ja maihinnousukenkiin pukeutunut noin 45-vuotias siilitukka käytti perusoikeuksiinsa kuuluvaa sananvapautta huutamalla maalin jälkeen seuraavan kannustushuudon "Vitun kusipäät. Vittu saatana! Ettekö te vitun mulkut pärjää ilman tuomarin apua. Vittu teidät pitäis saatana tappaa kaikki....Vittu lapsista alkaen!"

Jep, jep, jep. En tiedä kenelle kannustushuuto oli loppujen lopuksi tarkoitettu, mutta aikuisten oikeesti tuollaista ei huudella kun paikalla on pikkulapsia. Ja vaikka paikalla ei olisi yhtään lasta, siis huutajan lisäksi, niin kannattaisi ehkä edes hetken miettiä mitä suustaan päästää.

Kepu ei petä koskaan

Väitetään, että kepu pettää aina. Miten niin? Kun miehet syrjäkyliltä pistävät tuulemaan, niin siihen voi aina luottaa, että tulosta syntyy. Se on jämti se!

Katsokaa nyt vaikka kepun ensimmäistä perintöprinssiä Kaikkosen Anttia. Kun Antti tarttuu toimeen, niin perästä kuuluu. Siihen voi aina luottaa. Ensin mies zättää vahingossa...mikä hemmetti sen nimi olikaan...näitä BB-, Unelmien poikamies ja Idols-Sofioita tulee nykyään joka tuutista...no, jonkun pornahtavan C-luokan julkkiksen kanssa. Sitten paljastuu, että Antti oli keksinyt hyvän ehdokkaan, jota tukea ihan tolleen niinku yleishyödyllisessä hengessä. Siis itsensä. Ja lopulta samassa kepulaisessa yleishyödyllisessä hengessä Kanki pitää kymmenkunta taloyhtiön hallituksen kokousta viiden minuutin välein ja kuittaa vähän ekstraa yhden siivoojan palkan verran. Siitäkin huolimatta, että jäljet on siivottu useaan otteeseen aika amatöörimäisesti. Paskaa kun tuntuu löytyvän koko ajan joka nurkasta.

Tämän tragico comican kruunasi viime perjantaina MTV3:n Totuuden hetki ohjelma, jossa espoolainen kuljetusalan yrittäjä, reilu satakiloinen Marko Hento kertoi fantasioineensa siitä kuinka haluaisi ohjata taksimiehen varmoin ottein kankensa Kankeen... Jess!!! Vahingon ilo on paras ilo. Myönnetään.

Mistä näitä senttejä oikein riittää?

Kysyiköhän kukaan Nova Groupilta lahjuk...siis lahjoituksen saanut poliitikko tätä tärkeää kysymystä? Toisaalta miksi olisi pitänyt? Ei sitä lahjuk...siis lahjan perään kysellä. Lahja on aina pyytetön. Se otetaan nöyränä vastaan ja ollaan kiitollisia lahjoittajan jalomielisyydestä. Ex-ulkoministerin taannoiset tekstiviestit ei niin eroottiselle tanssijalle ovat aika pientä siihen verrattuna mitä hän on puuhastellut, saatikka sen jälkeen valehdellut tekemisistään Novan liikemiesten kanssa. Eikä sovi unohtaa Iken legendaarista lausetta siitä, miten hän käytti syntymäpäivien järjestämisestä ylijääneet rahat hyvän tekeväisyyteen. "Aika suuri summa yksityishenkilöltä" ,totesi Ike ylpeänä taannoin lehtihaastattelussa. Sairauden oireet viittaavat pahasti Turun tautiin.

Kovasti ihmetyttää myös kansanedustaja Tiuran samaan aikaan iskenyt rahapula, äkillinen kyvyttömyys käyttää luottokorttia tai se, että lähimpien ystävien puhelinnumerot olivat kadonneet kännykästä. Tai ehkä asia olikin nimenomaan niin, että se lähimmän ystävän puhelinnumero sieltä kännykästä sittenkin löytyi. Saattaa tietenkin olla myös niin, että rouva Tiuraa vaivasi vain pikkumaisuus ja turhamaisuus. Eihän se ole kiva maksaa omista rahoista yllättävää 852 euron ylimääräistä menoerää. Eihän? Joskus ehkä kannattaisi miettiä missä säästää.

Kaikki muut paitsi vihreät, kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset, ovat ja rypevät aika syvällä. Eikä sieltä kuopasta päästä pois vain hurskastelemalla siitä kuinka on toimittu laillisesti, osoittamalla ylimielistä asennetta tai muuttamalla jatkuvasti lausuntoja. Jossain päin maailmaa tätä kutsutaan valehteluksi. Suomessa se tunnetaan huonona muistina. Itse uskon vakaasti, että tästö noidankehästä päästään aikaisintaan seuraavissa eduskuntavaaleissa. Joko normaaleissa tai sitten ennenaikaisissa. Järjestelmän uskottavuuden ja demokratian kannalta toivottavasti joku ottaa itseään mahdollisimman pian niskasta kiinni ja viheltää pelin poikki. Muuten oma demokratiamme ei kohta paljon eroa niin kovin arvostetusta Italian demokratiasta.

Työperäisestä maahanmuutosta

Aina välillä puhutaan siitä kuinka Suomeen pitäisi saada osaajia maahanmuuttajina. Työperäista maahanmuuttoa. Todellisia ammattilaisia. Kyllä. Kannatan ajatusta.

Katsoin eilen Liechtenstein-Suomi trillerin ja kaipasin niitä osaavia maahanmuuttajia. Mietin miksi Sadikin perhe Bosniasta lähtiessään valitsi Suomen ja Ibrahamovitsin perhe samasta suunnasta tullessaan Ruotsin? Toisen sukupolven ruotsalainen tekee nyt maaleja liukuhihnalta sinikeltaisille. Samaan aikaan toisen sukupolven suomalainen ei osu edes avopaikasta Liechtensteinia vastaan. Hyvin ovat molemmat sopeutuneet uuteen kulttuuriympäristöön eli revi siitä Halla-aho. Eikä sovi unohtaa sitä, että Eremenko Jr. iski viimeisellä minuutilla tolppaan. Jos se ei ole suomalaista niin mikä.

Kiesistä ja Koljatista

En aio osallistua tähän keskusteluun Esko Kiesin kommenteista tämän enempää. Mutta sanotaan nyt pari asiaa. Kaverin mielipiteet olivat "hieman vanhoollisia" ja eihän ne varmaan hyvää tehneet Audin brändimielikuvalle. Toisaalta, jos 90% Audin omistajista on miehiä, niin...voisiko kyseessä kuitenkin olla markkinointikikka? Meillä miehillä kun tuppaavat nuo alkukantaiset vaistot olevan herkemmin pinnassa kuin naisilla. Nyt Audista tuli hetkessä tosi urosten auto ja ne 10% naisista, jotka Audilla ajavat, todennäköisesti unohtavat asian ajan kuluessa. Plus kiillottihan Audi maineensa kun Esko Kiesi "erosi" ja pyysi anteeksi. Ja tuskin Esko Kiesillekään kävi huonosti. Mies on jo 59-vuotias ja Suomessahan jäädään eläkkeelle about tämän ikäisenä.

Koen kuitenkin kohtalonyhteyttä Esko Kiesin kanssa. Itsekin esiinnyin erään naistenlehden sivuilla jokin aika sitten. Ja se oli muuten sitten viimeinen kerta! Aika paljon tuli palautetetta (suomeksi vittuilua) ja pääasiassa miehiltä. Mikä miehiä oikein vaivaa? Vaikuttaa siltä, että joka heebe lukee naistenlehtiä hyvinkin insentiivisesti...Mihin ovat kadonneet TM, VM ja EM ostoslistalta lottokupongin jättöreissulla?

Ja lopuksi pari sanaa Koljatista. Jep. Oli pakko ostaa. Satiiri Matti Vanhasesta kiinnostaa. Myönnetään. Hesarin kirjallisuuskriitikko Antti Majanderin arvostelu meni mielestäni jeesustelun puolelle. Olen nyt lukenut kirjan alun. Kohuttu ote Pekkarisen tupeesta on päähenkilön kuvitteellista mietiskelyä. Eikä pilkkaa Pekkarisen "fyysistä puutetta" kohtaan sinänsä. Mutta jos lukee kuin piru raamattua, niin aika monesta kirjoituksesta voi tässä maailmassa loukkaantua. Niin kuin ne keskustavaikuttajat, jotka aamun Hesarissa kommentoivat kirjaa. Hoh hoijaa...

Matti Vanhasen kommentit kirjasta vaikuttivat valmiiksi mietityiltä. Spontaanisuus ei sovi harmaalle miehelle. Ja kun Matti Vanhanen mainitsee kiinnostuksensa kohteeksi "asiakysymykset" (HS, Kuukausiliite syyskuu 2009, s.41) niin olen entistä vakuuttuneempi siitä, että oikeasti Mattia vituttaa. Taas kerran. Mutta Nurmijärvellä, jonne maailman pahuus ei yllä ja jossa kaikki näyttää ulospäin hyvältä, ei taida olla tapana näyttää oikeita tunteita.

Numero 16

Moni on ehkä ihmetellyt mistä blogiosoitteeni numero 16 tulee. Sille on looginen selitys. Tai itse asiassa kaksi loogista selitystä. Ainakin viime viikonlopun jälkeen.

Pikkupoikana isäni vei minut katsomaan jääkiekkomaaottelua Suomi-Tsekkoslovakia Hakametsän kiekkopyhäkköön. Tämän ottelun on täytynyt olla joskus 70 -luvun lopulla. Oman muistikuvani mukaan Tapparan ykkössentteri Pertti Koivulahti pelasi joukkueen kapteenina ja teki tuossa ottelussa maalin heti keskiympyrän aloituksesta. Mistään tilastoista tuota erikoista maalia ei löydy, mutta olen aivan varma että näin kuitenkin kävi. Anyway: aloin heti fanittamaan Koivulahtea eli Komua. Taitava sentteri pelasi numerolla 16. Myöhemmin saman pelinumeron peri mm. Novosibirskin Karhu Alexander "Sasha" Barkov. Tapparan taitava venäläinen sentteri. Numero 16 on siis edustanut minulle luontaista pelisilmää, juonikkuutta, vahvaa teknistä taitoa ja johtajuutta. Aina viime lauantaihun asti.

Viime viikonloppuna pelasin golfseurani mestaruuskisoissa. Peli oli alkanut viime aikoina sujua ja lähdin suht luottavaisin mielin kentälle. Tavoitteena oli päästä 30 parhaan joukkoon eli selvittää cut ja pelata viimeisellä kierroksella sunnuntaina. Jos pystyisin pitämään oman tasoni, niin kasilla alkavat kierrostulokset riittäisivät tavoitteeni saavuttamiseen. Ennen kierrosta löin rangella korillisen palloja. Draiviini oli jostain tullut melko vahva fade eli suomeksi slaissi. Pienestä fadesta ei ole niin väliä, mutta slaissi on slaissi. Turha sitä on kaunistella. Joskus sen kanssa voi elää. Joskus ei.

Ensimmäinen väylä on par 5. Olen pelannut sen tyypillisesti bogeyyn eli yhden yli parin. Joskus pariin ja joskus tuplabogeyn. Melko tasaisesti siis. Väylä ei ole aivan helppo ykkösväyläksi, mutta kuten äsken kerroin olen selvinnyt siitä pääasiassa kuivin jaloin. Mutta entä nyt? Hukattuani kaksi palloa heti avauksessa väylän oikean reunan outiin ja kolmannen sivuvesiesteeseen, pääsin pois teeboksista lyömään seitsämättä lyöntiäni sivuvesiesteen vierestä. Jatkoin samaa rataa ja vetäisin sadan metrin päässä olevaan vesiesteeseen. Dropin jälkeen vedin palloni raffiin, josta sitä ei koskaan löytynyt. Jotta nöyryytys olisi ollut täydellinen niin hukattuani palloni juoksin 150 metriä takaisin äskeiselle lyöntipaikalle koska en ollut lyönyt varapalloa. Lopulta pääsin griinille käytyäni vielä kerran hiekkaesteessä. Hukattuani viisi palloa ja viimeisetkin ylpeyden rippeet raapustettiin korttiini ensimmäisen väylän tulokseksi 16!

Huolimatta katastrofaalisesta ensimmäisestä väylästä pelasin ensimmäisen kierroksen 17 muuta reikää 80 lyöntiin. Aika hyvä itsensä kokoaminen sanoisin. Siitä huolimatta numero 16 sai aivan uuden merkityksen viime lauantain jälkeen. Eikä se välttämättä enää edusta luontaista pelisilmää, juonikkuutta, vahvaa teknistä taitoa ja johtajuutta...

Keski-Euroopan kiertue - 3xSpringsteen, müncheniläisiä nudisteja, reisevagina ja Euroopan tylsin pääkaupunki

Blogin päivittäminen lomalla ei ole oikein ottanut onnistuakseen. Huomasin kirjoittavani romaanin pituista eeposta loman tapahtumista. Koska se ei ollut tarkoitus, niin pätkin hieman tarinaa. Silläkin uhalla, että vain ensimmäinen osa tulee julkaistua jos kirjoituskramppi taas iskee.

Loman ensimmäinen etappi heinäkuun alkupäivinä suuntautui Saksaan ja Itävaltaan. Kolme Springsteenin keikkaa neljän päivän sisällä Münchenissä, Frankfurtissa ja Wienissä olivat kaiken vaivan ja rahan arvoinen kokemus. Varsinkin kun jokaisella keikalla settilistasta noin puolet oli muuttunut edelliseen keikkaan verrattuna. Kiertue alkoi Münchenistä, jonne saavuin aikaisin ensimmäisen lomapäiväni aamuna. Matkalla lentokentältä keskustaan tutustuin pariin vieläkin hurahtaneempaan kiertäjään. Takana pojilla oli molemmilla reilut 40 keikkaa. Itselläni on vielä kahdenkymmenen keikan rajapyykki ylittämättä.

Ennen keikkaa tutustuimme pitkin päivää paikalliseen olutkulttuuriin. Joukkueeseemme kuului lisäkseni etruski ja jo vuosia Münchenissä asunut Perniön oma poika Jussi. Kiinteänä ravintona Biergarteneissa nautimme pääasiassa brezeleitä ja bratwurstia. Sää oli mitä mainioin pienestä ukkosen uhasta huolimatta. Olutta kului ja konserttitunnelmaan päästiin jo reilusti ennen keikan alkua.

Paikallinen oppaamme tutustutti meidät Müncheniin ja kruunasi opastetun kierroksemme Englantilaiseen puistoon. Oli veret seisauttava hetki kun me alastomuuteen tottuneet suomalaiset tajusimme olevamme puistossa"väärällä puolella jokea" yhdessä X-asennossa aurinkoa ottavien pääasiassa miespuolisten nudistien kanssa. Homofobia iski pohjoisen poikiin ja etruski totesikin kassinsa lävistäneen nudistin havaittuaan "Että nyt vittu äkkiä helvettiin täältä!" Poistumiseen kului kuitenkin kotvanen, koska siltoja joen yli oli rakennettu noin puolen kilometrin välein.

Toinen Münchenin erikoisuus oli miesten vessan kondomiautomaateissa myytävät travel pussyt eli Reisevaginat, kuten paikalliset niitä kutsuvat. Arvelimme kyseessä olevan jonkinlaisen puhallettavan muovista tehdyn keinotekoisen naisen sukuelimen, mutta paikalliset oppaat kertoivat meille kyseessä olevan huomattavasti yksinkertaisemman kapistuksen. Pienessä pahvirasiassa myytiin minigrip -pussia, jonka suuaukon voi sulkea/kiristää narulla. Kysymys kuuluukin: jos Reisevaginaan joutuu turvautumaan, niin kumpaa pettää enemmän: itseään vai puolisoaan? Ja nautinnon hinta? Vain 3 euroa. Yritimme ostaa. Tuliaisiksi tietty. Ei kai nyt itselle. Ei tietenkään. Mutta ilmeisesti tämä muovinen hellyyskapistus on kesän hittituote. Automaatti ei syöltänyt ulos saksalaisen insinööritaidon viimeisintä taidonnäytettä mutta rahat se kuitenkin vei.

Münchenistä matka jatkui Frankfurtiin. Hellettä oli lähemmäs 30 astetta ja mikäpä sen mukavampaa kuin viettää kaunis kesäpäivä yhdessä Euroopan "kauneimmista" metropoleista. Frankfurtissa matkaseura vaihtui Björn Dählieksi. Frankfurt ei tarjonnut mitään ylimääräisiä yllätyksiä baijerilaiseen tapaan. Paitsi ehkä hieman yllättäen tunnelmaltaan loistavan keikan.

Frankfurtista suuntasimme hiihtäjäpojan kanssa Wieniin. Edessä olisi välipäivä ja leppoisa viikonloppu eurooppalaisessa kulttuurikaupungissa. Koska en ollut aikaisemmin Wienissä käynyt odotukseni olivat suht' korkealla paikan tarjonnan suhteen. Habsburgit, Sacher-torttu, Espanjalainen ratsastuskoulu...schön! Ok, en siis odottanut värikästä kaupunkikulttuuria tai riehakasta iltaelämää. Mutta silti...mitä sitten sain? Ensimmäisenä päivänä pride-festivaalin. Aivan kuten viime vuonna Pariisissakin ollessani siellä Springsteenin keikalla. Esitetyistä väitteistä huolimatta tämä oli puhdas sattuma enkä tänäkään vuonna osallistunut siihen vanhoilla sinivaaleanpunaisilla pyöräilyshortseillani. Kyllä, tällaiset olen joskus omistanut. Muuten Wien ei sitten oikein tarjonnutkaan yhtään mitään. Lauantaina tosin vietimme hauskan illan muiden suomalaisten fanien kanssa olutta juoden ja schnitzeleitä syöden. Sunnuntaina koko kaupunki olikin sitten kiinni. Perin tylsää. Mutta eipä itävaltalaisia koskaan ole kovin hauskaksi kansaksi moitittukaan.

Mutta ehkä olisi pitänyt jo aikaisemmasta elämänkokemuksestani ymmärtää, että itävaltalaiset eivät ole maailman hauskin kansa. Tutustuin nimittäin erääseen itävaltalaiseen vuonna 1995 ollessani kesätöissä Englannissa. Tuo rusettia käyttänyt ja amisviikset omistanut, silloin 23-vuotias pikkuvanha kauppatieteilijä ei herättänyt hirvittävän paljon positiivisia fiiliksiä. Huumorintajumme eivät vain yksinkertaisesti kohdanneet. Ja koska ne eivät kohdanneet, niin lopetettuani viikkoa aikasemmin työt jätin majapaikkanamme pitämään työnantajamme omistamaan asuntoon sille Ernst Vettorille skandinaavisen tervehdyksen.

Talossa, jossa asuimme, kävi siivooja joka tiistai. Noin 50-vuotias nainen. Edellinen kämppikseni Hans från Sverige oli jättänyt minulle läksiäislahjaksi pornolehden koska elämämme Milton Keynesissä oli melko yksinäistä. Ja koska tiesin, että tällä Horstilla on vielä yksinäisempää kuin minulla tai Hansilla oli ollut, niin ystävällisesti piilotin pornolehden hänen patjansa alle siivouspäivän kunniaksi. Ei olla hirveen paljon yhteyttä pidelty sen jälkeen.

Mutta palataan itse lomaan. Kolme keikkaa neljän päivän sisällä. Verta, hikeä ja ehkä vähän kyyneleitäkin. Hieno kokemus. Osoitus taas siitä, että elämässä pitää tehdä sellaisia asioita jotka ovat itselle tärkeitä. Siitäkin huolimatta, että ne saattavat joskus jopa itsestäkin tuntua hieman ylimitotetuilta ja sopimattomilta lähes nelikymppiselle miehelle. Mutta hei: "It ain't no sin to be glad you're alive!"

Nokka kohti etelää

Pahoitteluni. Melko hiljaista on ollut blogirintamalla jo kolmatta viikkoa. Yritetty toki on, mutta inspiraation lisäksi aika on ollut niukka resurssi koko kesäkuun. Ei edes Matti Vanhasen viimeiset ole innoittaneet kirjoittamaan. Se on varma merkki ylirasituksesta ja loman tarpeesta. Koska menneitä ei kannata muistella niin jätän kertomatta Sipoon saaristossa vietetyn juhannusjuhlan kohokohdan eli sen kun palava bensakanisteri kädessä yllätti käden omistaneen juristin. Kertomatta jäävät myös harvalukuiset golfkierrokset ja vielä harvalukuisemmat terassikierrokset. Suuntaan katseen eteenpäin. Kohti kesälomaa.

Huomenna Luftwaffen kone nousee Helsinki-Vantaalta kohti Müncheniä kello 6.55. Uskon nauttivani saksalaisen aamiaisen noin 20 minuuttia nousun jälkeen karvaisten lentoemojen tarjoamana. Lupaus välipalasta tai aamupalasta on kirjoitettu lippuun, joten uskon ja luotan saksalaisten jörjestelykykyyn myös tässä asiassa. Loman neljä ensimmäistä päivää menevät Springsteenin konserteissa Münchenissä, Frankfurtissa ja Wienissä, jossa vietän toudella roumanttisen viikonlopuna Björn Dählien näköisen ystäväni kanssa. Ei, kyseessä ei ole norjalaisen mieshiihtäjän näköinen tyttö vaan ihan perussuomalainen Mr. Syksy (joku vastakkaisen sukupuolen edustaja kehui noin 15 vuotta sitten Mummotunnelissa kaverille, että "toi sun villapaitas on jotenkin tosi syksyinen" ja ei muuta kuin leima ottaan välittömästi! Koko loppuelämäksi.)

Germaanisella kielialueella vietetyn loman alun jälkeen suuntaan kohti Nizzaa ja Monacoa. Tarkoitus on elbata. Nizzasta suuntaamme Korsikalle, jossa vietetään vajaa viikko. Mukana Anthony Beevorin Normandian maihinnousu, Kurt Vonnegutia ja Jon Nesbota. Paluu Suomeen on vasta kahden viikon kuluttua, joten uskon pääseväni lomatunnelmaan melko vaivatta. Loman alussa on tosin uhkana muutama töihin liittyvä puhelu. Mutta uskon selviäväni niistä hengissä.

Matkavarustus on siis kirjallisen materiaalin lisäksi melko ohut. Farkkujakin on vain yhdet. Olisin ehkä ottanut mukaan toisetkin. Ne uudet Tukholmasta ostetut. Mutta kohtalo puuttui peliin. Tyttöystävän keski-Venäjällä for time being asustava sukulaismies päätti salakuljettaa farkkuja vanhaan neuvostomatkailutyyliin rajan tuolle puolen. Ehkä hän vei myös Valintatalon kasseja. Tiedä häntä. Joka tapauksessa itse etsin paristakin kämpästä ja autosta noita farkkuja useaan otteeseen. Ei ihminen yleensä farkkuja hukkaa, ajattelin. Uskalsin varovasti epäillä farkkujen joutuneen keski-Venäjälle, mutta syylliseksi epäilty suhtautui näihin epäilyihin melko nuivasti. Kunnes...kas vain. Kaveri ihmetteli kun oudon näköisistä farkuista tipahti Volvon avain. Jumankauta! Oli niitä vara-avaimiakin etsitty kissojen ja koirien kanssa reilun viikon ajan! Ei tullut mieleenkään, että ne olisivat matkanneet rakkaaseen itään. No hjuva että ljöytjyivät. Ja ymmärränhän toki, että moni nuorempi mies haluaa kopioida pettämätöntä tyyliäni, mutta "Kyll mää sen ymmärrän ett tykkää näteist flikoist, mut et rakastaa rätei ja lumpui?!?"