Suomen jalkapallomaajoukkue tuhersi maalittoman 0-0 tasapelin Belgiaa vastaan eilen Brysselissä. Paikkoja oli, mutta kaksi maalia hylättiin paitsiona, toinen virheellisesti. Lisäksi pallo kävi vastustajan maaliviivalla, mutta kun ei niin ei. Ei auta itku markkinoilla.
Katsoin pelin Helsingin keskustassa ravintola Old Bakersissa kummipoikani isän, asiakkaani ja ystäväni kanssa. He kaikki olivat siis samassa persoonassa. Samalla muistelin, että viimeksi kun olin Paakarissa niin taisi olla vuosi 1997. Silloin illan edetässä heiluttelimme varpajaisporukalla kalleimpiamme tanssilattialla ja itse päädyin jonnekin Käpylään yöksi (99%:sti minulla oli tapana mennä kotiini Töölöön. Mikä lienee varsin normaalisuoritus tämänkaltaisella naamalla ja jutuilla varustetulta mieshenkilöltä - mediaania siis!). Muistan vieläkin elävästi, että kyseisen ekonomin huone oli täynnä omia kuvia (itsekunnioitus on tietty tärkeää mutta rajansa kaikelle toim.huom.) ja hekuman hetkellä minun olisi kuulemma pitänyt sanoa, tai siis huutaa "Jess!" sen sijaan että totesin "Jassoo, että semmosta...". Välttelin kyseistä mimmiä pari seuraavaa vuotta Helsingin yössä kunnes eräs kaverini, joka tiesi hänet jostain, "ystävällisesti" tokaisi Kallessa "Mutta hei! Tehän kuulemma tunnette toisenne...!" Mutta se joka menneitä muistelee, niin sitä tikulla silmään. Eikä se, että pääsin/jouduin jonkun kainaloon todellakaan johtunut siitä testosteronin sävyttämästä itsensäpaljastamisesta Paakarissa. Siinä kisassa tuskin olisin edes palkintopalleille puhumattakaan palkintosioista päässyt. Mutta kiva että naiset arvostaa sisäistä kauneutta ja älyä....
Mutta palataan EM-karsintaan. Kaksi peliä ja kaksi voittoa. Sillä ollaan kisoissa. Ainoa "mutta" on se, että MM-nelonen Portugali pitäisi kaataa vieraissa. Mutta niin kauan kuin on toivoa, niin ei saa luovuttaa. Oltaisiinkohan tämä jo vuosien varrella opittu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti