Tiedän olevani subjektiivinen kun puhutaan Bruce Springsteenistä. Eikä minulla ole mitään syytä väittää muuta. Minulle hän on ollut kahdeksankymmentäluvun puolestavälistä sankari, jonka laulut, konsertit ja karisma ovat koskettaneet. Vain Bruce pystyy luomaan sellaisen tunnelman kymmenien tuhansien ihmisten konserteissa kuin eilen koettiin Helsingin Olympiastadionilla. Aina hymyilevä, aito ja spontaani. Ei diivan elkeitä vaan aina läsnä 100%:sti kaikkensa antaen. Monta muutakin artistia keikalla nähneenä voin todeta, että toista vastaavaa ei ole. Ja näitä kaikkia olen fanittanut. Pomo on pomo. Piste.
Eilinen Helsingin keikka on ehkä paras Brucen keikka jota itse olen nähnyt. Hampurin 2005 soolokeikka, jossa Springsteen esiintyi Hartwall Areenan kokoisella areenalla yksin luoden omalla karismallaan ainutlaatuisen tunnelman sekä Tukholman 1999 E-Street Bandin paluukiertueen keikka, ovat lähellä eilistä kokemusta. Mutta...kolme tuntia ja kymmenen minuuttia. 31 biisiä. Kiertueen pisin keikka. Spontaani biisilista...Ei ehkä, vaan kyllä. Eilinen ilta oli paras. Moni keikalla ollut tuskin tajuaa kuinka ainutlaatuisesta kokemuksesta he saivat nauttia. Lukiessani kansainvälisiä Springsteen fanien keskustelupalstoja arviot ovat ylistäviä. Monet Ruotsissa Ullevin kaksi keikkaa nähneet kehuvat Helsingin keikkaa paremmaksi, mikä on aikamoinen kohteliaisuus. Ruotsi, Italia ja Espanja ovat Euroopassa ne maat, joissa Pomo nauttii suurinta suosiotaan. Ehkä Bruce maksoi meille suomalaisille sitä velkaa, jonka on meille jäänyt jätettyään Suomen aina ennen vuotta 2003 väliin kiertueillaan. Ja ehkä se selittää myös osan siitä, miksi osalla yleisöstä kesti niin kauan herätä mukaan leudon kesäillan ainutlaatuiseen tunnelmaan. Alkaen upeasta Nightista ja Out In the Streetistä "O-oou" -huutoineen aina upean ja koskettavan Sandyn kautta todelliseen viimeisen kymmenen biisin kliimaksiin, joka alkoi Born in the U.S.A:sta ja päättyi hihasta vedetyn Santa Claus is coming to Townin kautta rock'n roll klassikkoon Twist and Shout. Viimeisen biisin aikana oli hienoa nähdä kuinka koko bändi nautti stadionin tunnelmasta Brucen pyytäessä yleisöä pienin askelin laulamaan vähän hiljempaa ja lopulta samanlaisin askelin nostamaan ääntään. Kun yleisö kuitenkin väänsi nupit heti kaakkoon oli bändin jäsenten vaikea pidätellä nauruaan. Hieno, hieno tunnelma. Tuskin koetaan Helsingissä toiste. Ei Brucen eikä kenenkään muun toimesta.
Eilinen keikka saattoi olla ehkä myös viimeinen, jolla näen Brucen E Street Bandin kanssa. Jos, niin siihen oli hyvä päättää oma 3.7.1988 Tukholman olympiastadionilta alkanut kiertueurani Bruce Springsteenin ja E Street Bandin kanssa. Yhtäkään hetkeä en vaihtaisi pois alkaen siitä huhtikuisesta Kaivopihalla vietetystä yöstä vuonna 1988 jolloin kädessäni oli koko yön ruutupaperille kirjoitettu jonotusnumero 105 puhumattakaan samalla Tukholman reissulla Fitjan lähiössä vietetystä yöstä. Tai kahteen kertaan ostetuista lentolipuista Hampuriin keikan siirtyessä vuonna 2005 ja hienoista yhteisistä kokemuksista ystävien kanssa näillä keikkareissuilla. Kaikki on ollut vaivan arvoista ja se on antanut enemmän kuin koskaan osasin odottaa. Aina kun Bruce on tullut lavalle, on ollut se sama tunne, kun tapaa ystävänsä pitkästä aikaa. Aina on ollut se tunne elämänilosta, josta Bruce laulaa Badlandsissä "It ain't no sin to be glad you're alive". Ja aina keikan jälkeen on ollut tunne siitä, että kipeät kädet, menetetty ääni ja selkäkivut ovat todiste siitä, että on ollut läsnä jossain ainutlaatuisessa ja koskettavassa näinä kyynisinä ja itsekeskeisinä aikoina, jolloin niin harva asia koskettaa aidosti ihmisen sisintä.
Eilinen Helsingin keikka on ehkä paras Brucen keikka jota itse olen nähnyt. Hampurin 2005 soolokeikka, jossa Springsteen esiintyi Hartwall Areenan kokoisella areenalla yksin luoden omalla karismallaan ainutlaatuisen tunnelman sekä Tukholman 1999 E-Street Bandin paluukiertueen keikka, ovat lähellä eilistä kokemusta. Mutta...kolme tuntia ja kymmenen minuuttia. 31 biisiä. Kiertueen pisin keikka. Spontaani biisilista...Ei ehkä, vaan kyllä. Eilinen ilta oli paras. Moni keikalla ollut tuskin tajuaa kuinka ainutlaatuisesta kokemuksesta he saivat nauttia. Lukiessani kansainvälisiä Springsteen fanien keskustelupalstoja arviot ovat ylistäviä. Monet Ruotsissa Ullevin kaksi keikkaa nähneet kehuvat Helsingin keikkaa paremmaksi, mikä on aikamoinen kohteliaisuus. Ruotsi, Italia ja Espanja ovat Euroopassa ne maat, joissa Pomo nauttii suurinta suosiotaan. Ehkä Bruce maksoi meille suomalaisille sitä velkaa, jonka on meille jäänyt jätettyään Suomen aina ennen vuotta 2003 väliin kiertueillaan. Ja ehkä se selittää myös osan siitä, miksi osalla yleisöstä kesti niin kauan herätä mukaan leudon kesäillan ainutlaatuiseen tunnelmaan. Alkaen upeasta Nightista ja Out In the Streetistä "O-oou" -huutoineen aina upean ja koskettavan Sandyn kautta todelliseen viimeisen kymmenen biisin kliimaksiin, joka alkoi Born in the U.S.A:sta ja päättyi hihasta vedetyn Santa Claus is coming to Townin kautta rock'n roll klassikkoon Twist and Shout. Viimeisen biisin aikana oli hienoa nähdä kuinka koko bändi nautti stadionin tunnelmasta Brucen pyytäessä yleisöä pienin askelin laulamaan vähän hiljempaa ja lopulta samanlaisin askelin nostamaan ääntään. Kun yleisö kuitenkin väänsi nupit heti kaakkoon oli bändin jäsenten vaikea pidätellä nauruaan. Hieno, hieno tunnelma. Tuskin koetaan Helsingissä toiste. Ei Brucen eikä kenenkään muun toimesta.
Eilinen keikka saattoi olla ehkä myös viimeinen, jolla näen Brucen E Street Bandin kanssa. Jos, niin siihen oli hyvä päättää oma 3.7.1988 Tukholman olympiastadionilta alkanut kiertueurani Bruce Springsteenin ja E Street Bandin kanssa. Yhtäkään hetkeä en vaihtaisi pois alkaen siitä huhtikuisesta Kaivopihalla vietetystä yöstä vuonna 1988 jolloin kädessäni oli koko yön ruutupaperille kirjoitettu jonotusnumero 105 puhumattakaan samalla Tukholman reissulla Fitjan lähiössä vietetystä yöstä. Tai kahteen kertaan ostetuista lentolipuista Hampuriin keikan siirtyessä vuonna 2005 ja hienoista yhteisistä kokemuksista ystävien kanssa näillä keikkareissuilla. Kaikki on ollut vaivan arvoista ja se on antanut enemmän kuin koskaan osasin odottaa. Aina kun Bruce on tullut lavalle, on ollut se sama tunne, kun tapaa ystävänsä pitkästä aikaa. Aina on ollut se tunne elämänilosta, josta Bruce laulaa Badlandsissä "It ain't no sin to be glad you're alive". Ja aina keikan jälkeen on ollut tunne siitä, että kipeät kädet, menetetty ääni ja selkäkivut ovat todiste siitä, että on ollut läsnä jossain ainutlaatuisessa ja koskettavassa näinä kyynisinä ja itsekeskeisinä aikoina, jolloin niin harva asia koskettaa aidosti ihmisen sisintä.
"The highway's jammed with broken heroes on a last chance power drive
Everybody's out on the run tonight
but there's no place left to hide
Together Wendy we'll live with the sadness
I'll love you with all the madness in my soul
Someday girl I don't know whenwe're gonna get to that place
Where we really want to go
and we'll walk in the sun
But till then tramps like us
baby we were born to run"
(Bruce Springsteen: Born to Run)
Everybody's out on the run tonight
but there's no place left to hide
Together Wendy we'll live with the sadness
I'll love you with all the madness in my soul
Someday girl I don't know whenwe're gonna get to that place
Where we really want to go
and we'll walk in the sun
But till then tramps like us
baby we were born to run"
(Bruce Springsteen: Born to Run)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti