Lisää heteroja televisioon!

Näin eilen Marco Bjurströmin kyynelehtivän teeveessä. "Ne on homoja ne miehet jotka itkee!" kuului sanonta lapsuudessani. Ei ihan harhaan mennyt se sanonta. Siinä homo itki toisen homon tanssiesityksen jälkeen parhaaseen katseluaikaan. Tunsin homofobian iskevän kuin miljoonavolttia!

Erehdyin siis katsomaan puolisen tuntia uutta kotimaista tosi-tv -tulokasta Dance'a. En ole tanssiohjelmien ystävä. Eikä minusta sellaista tullut eilisenkään jälkeen. En digannut nuoruudessani Lauantaitansseista enkä viime vuosien kestomenestyjästä Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta. Heikki Hietamiehen aikaan homot eivät kuitenkaan teeveessä jyllänneet vaan lauantai-iltaisin tv-ruudun täyttivät kauhtuneeseen villapuseroon, viininpunaiseen slipoveriin ja polyesterikravattiin pukeutuneet timosoinit annelit ja sirpat käsivarsillaan. Katse oli tuima, selkä suorana eikä tippa tullut Annelin linssiin kuin korkeintaan ohjelman loppuvaiheessa rexonan petettyä heteromiehen kainalokuopassa. Ne oli vanhoja hyviä aikoja ne.

Nykypäivänä tanssiohjelmat, niin kuin muutkin tosi-tv ohjelmat BB:stä Idolsiin ovat täynnä toisenlaisia miehiä. Piukoissa stretcheissä korkealta kimittäviä suurieleisiä tyttöpoikia, joiden luottotiedot ovat kadonneet aamuyön pikkutunteina Los Hombresin baaritiskillä pikavippifirman tulosriville. Jos macho-kulttuurin sanotaan joskus ampuvan yli, niin kyllä se vastakohtakin menee silloin tällöin ihan pikku pikkuriikkisen yli. Tällaista tavallista, itseään jopa arvoliberaalin pitävää kansalaista korkealta puhuvat miehet ahdistavat. Ei se, että minulla olisi mitään homoja vastaan, mutta rajansa kaikella. Ennen kuin joku kanssacityvihreä provosoituu, niin sanottakoon tähän väliin, että kannatan homoille samoja oikeuksia kuin heteroillekin, myös adoptiota, mutta homofobia kun iskee, niin kyllä sitä liberaali heteromieskin ahdistuu.

En kaipaa takaisin Lappeenrannan "Humppa-Heikkiä". Kaipaan sukupuolineutraaliutta paskoihinkin tv-ohjelmiin. Muuta en pyydä. Onko se liikaa vaadittu?

Suomalaisen palloilijan mentaliteetti

Omistan sellaisen. Suurin osa suomalaisista jalkapalloilijoista on ilmeisesti saanut sen äidinmaidossaan tai sitten siihen on valmennettu Helsinki Cupissa ja junnjutreeneissä. Kyseessä on psykologinen tila, johon kuuluu jatkuva spekulointi siitä mitä saattaisi tapahtua "jos" sekä totaalinen uskonpuute. Se tuli todistettua tänäkin viikonloppuna omalta kohdaltani. Kyseessä oli golfkisa seuran mestaruudesta. 2+1 kierrosta. Toinen kierros meni lauantaina erittäin hyvin. Sen ansiosta pääsin cutista jatkoon eli 30:n parhaan joukkoon. Hyvä fiilis ja kaikki valmiina parantamaan sijoitusta sunnuntain finaalikierroksella. Mutta...

Ensimmäiset viisi reikää menivät ihan nappiin. Järki oli mukana, lyönti kulki ja elämä hymyili. Birdie neljännelle reiälle. Viidennellä par 5:lla huono putti ja bogey, mutta ei mikään katastrofi. Edelleen oltiin vain kolme yli parin. Sitten kuudes reikä. Lähestyminen bunkkeriin. Siitä paha kylkiosuma ja pallo outtiin. Rankkari ja lopputuloksena triplabogey. Mieli meni mustaksi ja sitten aloitettiin virheiden tekeminen pääkopassa.

Virhe numero 1. Huonosti menneen reiän jälkeen epäonnistuminen tulisi unohtaa ja keskittyä seuraavaan väylään tai lyöntiin. Negatiivisista fiiliksistä ei ainakaan mitään positiivista seuraa. Helpommin sanottu kuin tehty. Kävellessäni 7. väylän lyöntipaikalle mielessä olivat mm. seuraavat ajatukset: "Miksi en pelannut varman päälle ja lyönyt lyhyemmällä raudalla bunkkerin eteen...Miksi tähtäsin bunkkerista suoraan lipulle enkä helpompaan paikkaan griinin suuntaisesti...."

Virhe numero 2. Jos lyönti ei kulje puukolmosella, niin älä lyö puu-kolmosella. Piti sitten kuitenkin lyödä. Heti epäonnistuneen väylän kuusi jälkeisellä väylällä. Meni syvään heinään. Sieltä paksuun raffiin. Sieltä pari chippiä jne...Taas tripla. Ja tietysti seuraavalle väylälle kävellessä mielessä oli taas mitä tuli tehtyä....

Virhe numero 3. Älä laske tulosta päässäsi tai mieti millaiset tulokset pitää tehdä seuraavilla väylillä, jotta pääsisit johonkin tiettyyn lopputulokseen. ÄLÄ!!! No, tulihan sitä mietittyä sitäkin. Koko loppukierroksen ajan. Ja vähän aikaisemminkin. Pääsinkö kesken kierroksen itse itselleni määrittämään tavoitteeseeni? Mitä luulette? En tod.! Aika kauaksi jäätiin. Jopa pelin edetessä itselleni koko ajan helpommaksi tehdyistä tavoitetuloksista.

Muita tyypillisiä mentaalitason virheitä golfissa ovat mm. seuraavat ajatukset:

• "En ole vielä hukannut yhtään palloa tällä kierroksella."
• "Toi on varma par."
• "Ei tää putti mennyt äskenkään sisään."
• "Jotenkin tuntuu siltä, että tää lyönti ei lähde tästä asennosta, mutta yritetään nyt kuitenkin..."

Ja tällaisten ajatusten parissa vietän kesäisin 90% vapaa-ajastani...

I'm not dead yet!

Kiitos asiallisesta ja suorasta palautteesta, jota olen saanut laiskoteltuani blogini päivittämisessä. Kun inspiraatio katoaa, niin turha yrittää väkisin vääntää. Katsokaa vaikka Tiger Woodsia. Heti kun mies joutui luopumaan inspiraation lähteistään, niin peli takkuilee pahemman kerran. Mihin tiikeri raidoistaan pääsisi? Palaa vaan Tikru radalle, unohda monogamia kun ei sinusta siihen kuitenkaan ole ja keep up the good work!

Sitten viime päivityksen jälkeen on ehtinyt sattua ja tapahtua. Olisi ollut paljon päivitettävää ja päiviteltävää. Rakas ystäväni Matti Vanhanen on eronnut. Myös pääministerin virasta. Tehnyt sen omalla laadukkaalla tyylillään. Mies osaa hyödyntää nykyteknologiaa. Se kun on keksitty helpottamaan ihmisen elämää. Siksi sähköposti ja teksitviestitkin ovat innovaatioita jotka on keksitty helpottamaan hankalissa tilanteissa elon tiellä.

Mutta se Matista. Allekirjoittanut on tässä viimeisen kolmen kuukauden aikana aloittanut uudessa työssä. Siinä ohessa ehtinyt tehdä muutakin. Viettänyt varsin vauhdikkaan loman. Herännyt kerran ambulanssista (Ei sitten koskaan insuliinia tajuttomalle diabeetikolle. Sokeria, kiitos. Toim.Huom.). Pelannut golfia. Meinannut astua kyyn päälle. Käynyt rockfestareilla, rock-konserteissa ja On the rocksin terassilla. Pelannut lisää golfia siitä kyystä huolimatta. Viettänyt erikoisen tiistai-illan tuntemattomassa porukassa ravintola Lost and Foundissa. Palannut turhautuneena golfkentälle. Viettänyt vieläkin oudomman kebabhetken korttelin kebab-ravintolassa saaden uusia, tuoreemmalla vuosikymmenellä syntyneitä facebook-ystäviä. Nähnyt Hunksit livenä Hämeenlinnan yössä (paska on paskaa vaikka sille antaisikin taiteilijanimen). Pohtinut kirkosta eroamista, koska haluaa julistaa arvoliberaalisuuttaan ja haistattaa paskat kaikille maailman konservatiiveille, jotka yrittävät ohjata ihmisten elämää omista pikkumaisista lähtökohdistaan käsin. Mutta ennen kaikkea nauttinut ja ihmetellyt Helsingin kesää imien helteistä ja viime aikoina hieman savuista kesäilmaa keuhkoihinsa. Mahtavaa!

En lupaa olevani jatkossakaan yhtään sen aktiivisempi blogini päivityksessä, mutta lupaan yrittää. Matti Vanhanen on hiljalleen poistunut julkisuuden valokeilasta, mutta onhan meillä vielä nämä Keskiset, Tukiaiset, Räsäset ja Soinit. Puhumattakaan oman elämän liukastumisista. Eiköhän siitä saada taas jutun juurta aikaiseksi.

Arvostelun yläpuolella

Siinä se meni taas eilen ohi. Jäntevä ja kinterä naapurini Matti-Lisko Hytönen. Mies, joka tienaa leipänsä arvostelemalla muita Iltalehden sivuilla. Petteri Ahomaan ja muutaman muun tapauksessa ihan syystäkin. Terävän kielen ansiosta Matti-Lisko on ilmeisesti muiden yläpuolella. Ainakin omasta mielestään. Ei mikään turhan tiedon lähde. Truth, but nothing but the truth.

En ole Helsingin Kotlettiklubin jäsen mutta ehkä minun pitäisi olla. Ehkä silloin Matti-Lisko yleistä käyttäytymiskoodistoa noudattaen tervehtisi naapureitaan eikä kävelisi vain nännit pystyssä tyhjä katse silmissään ohi. Vain Kotlettiklubin jäsenet, sellaiset kuten Halme ja Abdullah Rantalainen, nauttivat Matti-Liskon arvostusta. Ehkä seura tekee kaltaisekseen. En tiedä. Ihme äijä kuitenkin!

Not in my backyard!

En ole lukenut raamattua. Osia kyllä, pääosin pakotettuna. Jotain on kuitenkin jäänyt mieleen ja muistini toimii paremmin kuin yhä pahemman dementian kourissa painiskelevalla pääministerillämme.

Kymmenen käskyä on tiivis kokoelma yleisesti hyväksyttyjä moraalisääntöjä. Listalta ei muistaakseni löydy kehotusta väistää hapanta. Eikä muistaakseni koko kirjasta. Päinvastoin. Jo ala-asteen uskonnon tunneilta muistan tarinan, jossa Jeesus muutti veden viiniksi, kun iloliemi oli päässyt loppumaan häistä. Ei ollut kieltolakia muinaisessa Juudeassa ei.

Toisin on nyky-Suomessa. Kävin viime viikolla ravintola Torissa syömässä. Ravintola sijaitsee Metodistikirkon kanssa samassa rakennuksessa. Käsittääkseni metodistikirkon laupiaat samarialaiset omistavat herran huoneen ja vuokraavat nurkkia siitä muillekin kuin Jumalan karitsoille. Hyvää maksua vastaan tietenkin. Onhan kirkko erittäin keskeisellä paikalla Helsingin Punavuoressa.

Yleensä melko kansoitetusta ravintola Torista on vaikea saada pöytää arki-iltanakaan. Nyt tilaa kuitenkin oli. Syykin selvisi. Viinilista näytti perin tyhjältä. Itse asiassa sitä ei ollut lainkaan. Listalta löytyi lähinnä Jaffista ja kevyt maitoa. Tarjoilija kertoi naapuripöydän asiakkaille, että ravintolassa ei tarjoilla alkoholia lainkaan. Hämmennys viimeisten vuosien aikana eurooppalaiseen ravintolakulttuuriin tottuneiden asiakkaiden keskuudessa oli käsin kosketeltava. En tiedä, mutta epäilen, että kyseinen päätös ei ole yrittäjän neroleimaus "Porukat hei! Sain viime yönä loistavan idean jolla erotutaan kilpailijoista. Haalitaan tänne lisää jengiä luopumalla alkoholitarjoilusta kokonaan. Jengiä virtaa kuin juutalaisia egyptistä pääsiäisenä ja liikevaihto nousee korkeammalle kuin Baabelin torni." Oma veikkaukseni on se, että herran nöyrimmät palvelijat metodistikirkossaan ovat tulkinneet isoa kirjaa ihan omista lähtökohdistaan käsin ja kieltäneet ravintolalta alkoholitarjoilun. Jotenkin ymmärtäisin sen, että vuokralaisella ei olisi A-oikeuksia, mutta totaalikielto? Parempi kai sitten, että juodaan se pullo ihan itekseen piilossa ja tukahdutetaan muutkin maalliset halut. Katolinen kirkkohan on näyttänyt hyvää esimerkkiä mallin toimivuudesta vuosien varrella.

Kauankohan kyseinen ravintola on pystyssä? Tai kuinka hyvin alkoholiton terassi toimii kesällä? Uskallan epäillä mallin toimivuutta. Oma arvaukseni on, että syksyllä paikalla on jo uusi yrittäjä. Herraa pelkäävä. Tottakai!

Tuhkapilven varjossa

Viihdyin 12 vuotta yhtä mittaa saman työnantajan palveluksessa. Oikeasti viihdyin. Kotimainen finanssilinnake oli erinomainen työnantaja niin teknokuplan puhkeamisen, finanssikriisin kuin hyvien aikojenkin aikana. Mikään ei työntänyt pois. Ei yhtään mikään. Eivät ainakaan ihmiset joiden kanssa olin saanut tehdä töitä. Joidenkin kanssa yli 10 vuotta. Ikävä tulee. Myönnetään.

Mutta: joskus muutos voi tehdä hyvää. Koko pääsiäisen valvoin ja mietin. Ottaako melko haastava tehtävä vastaan. Luopuako tutusta ja turvallisesta. Vetää liina silmille ja laskea muna-asennossa tuntemattomaan. Ahdistus rinnassa oli välillä todella kova. Mutta ahdistus ei kummunnut siitä, että tarjottu tehtävä ei olisi kiinnostava. Sisäinen muutosvastarinta vain oli äärimmäisen kova. Hyvältä työnantajalta on vaikea lähteä, mutta koska maailmassa mikään muu kuin muutos ei ole pysyvää, niin päätin suunnata kohti tuntematonta.

Nyt on edessä reilun kuukauden loma. "Gardening leave" kuten anglosaksisessa maailmassa sanotaan. Tarkoitus oli lähteä aamulla Portugaliin harrastamaan vakavissaan golfia. Islantilainen tulivuori puuttui kuitenkin peliin. Alkuviikosta tehdyllä valinnalla lähteäkö torstaina vai perjantaina oli kauaskantoiset seuraukset. Nyt käkitään ja ihmetellään. Onneksi loma on pitkä ja pienet muutokset ovat mahdollisia. Pieni taloudellisen tappion uhkapilvi roikkuu kuitenkin pään päällä kuin tuhkapilvi Euroopan yllä. Mutta ehkä tätä on mukavampi pohtia maassa kuin 10km:n korkeudessa tuhkapilvessä.

Hokikärpäsen puraisu

Edellinen kerta kun puin päälleni täyden lätkävarustuksen oli noin 23 vuotta sitten. Matinkylän vanhassa jäähallissa, "ladossa", pelattiin koulujenvälistä lätkäturnausta. Nykyään jääkiekkopainotteisella Haukilahden yläasteella/lukiolla ei tuolloin ollut kovin montaa aktiivista jääkiekkoilijaa riveissään. Senpä takia mukaan kelpuutettiin myös kaikki luistelutaitoiset ja jo aktiiviuransa lopettaneet. Kuten allekirjoittanut. Murrosikään liittyy valitettavasti sellainen kiusallinen piirre, että pituuskasvu on melko nopeata ja se mikä sopi edellisenä talvena päälle ei kovin suurella todennäköisyydellä enää sovi seuraavana talvena.

Olin muistaakseni lopettanut jääkiekon edellisenä keväänä. Olin taidoiltani suht hyvä, mutta en mikään superlahjakkuus. Ei vain palo riittänyt treenaamiseen. Kamat olivat vielä tallella ja kun oman koulun joukkue kutsui sinut riveihinsä, niin silloin ei sanottu ei. En muista tarkkaan miten peleissä kävi, mutta muistan sitäkin paremmin sen kuinka katsomosta huuudeltiin jatkuvasti rivouksia ja henkilökohtaisia loukkauksia meikäläiselle. No, olisin kai itsekin syyllistynyt pubertiittini kukoistuksessa huutelemaan kaverille, jonka varusteet olivat liian pienet ja jättivät kiusallisen raon pelihousujen ja -sukkien väliin, jota koristi kashmirkuvioiset blackhorset...

Mutta 23:n vuoden odotus ja trauma jäi taakse keskiviikkona kun luistelin Hartwall Arenan jäälle lainahöyhenissä, mutta tarpeeksi suurissa sellaisissa. Varusteiden päälle jouduin vetämään Jokereiden harjoituspaidan, mutta tämä nöyryytys johtui vain olosuhteista.

Pelaaminen 23:n vuoden tauon jälkeen oli mielenkiintoinen kokemus. Olin toki luistellut ja pelannut ilman kamoja lätkää tällä välillä, mutta varusteet päällä pelaaminen on aivan toista. Puolet energiasta menee siihen, että yrittää hallita jotenkin kroppansa ja pysyä pystyssä. Lisäksi jatkuva luistelu päästä päähän aiheutti ihon huokosissa käsittämättömän tulvan ja vedenpaisumuksen. En muista milloin olisin hikoillut yhtä paljon. Tunnin pelin jälkeen ei luistin enää kulkenut ja maila tarjosi vanhalle miehelle sopivasti tukea kun kentältä valuttiin vaihtoon.

Mutta, mutta: hokikärpänen puraisi. Töniminen, taklaaminen, raastaminen ja roikkuminen. Siinä ohessa kiekko hetkittäin lavassa ja joskus itsekin nokikkain maalivahdin kanssa. Aivan hemmetin raskasta, mutta aivan sairaan mahtavaa. Muistona keskiviikosta vieläkin leukakipeenä maalinedustaklauksen seurauksena. Ehkä kuitenkin ihan hyvä, että se leuka ei murtunut. Olisihan se ollut kieltämättä vienyt jotain tästä paluun synnyttämästä glooriasta...

Leberknödelsuppe ja 12. hääpäivä

Kevään alppimatka on takana. Stantonin ylä- ja alamäet niin vuorilla kuin kylässäkin koettiin viiden hiihtopäivän aikana. Aika oli ajanut KreisiKangaroon ohi, mutta melkein melikymppisillekin riitti apres skitä.

Saksan kielen taito on päässyt viime vuosina ruostumaan. Pahiten sen huomasi kun halusin lounaalla kokeilla paikallista knödel-keittoa. Eli sitä hässäkkää, jossa keskellä nestettä lilluu pyöreä puoliraaka leivos. Ei tullut sitten kuitenkaan mietittyä mitä se leber siinä knödelsuppen edessä tarkoitti. Minulle, joka ala-asteen kolmannella oksensin ruokatunnilla lounaalla tarjotun maksan pellolle, yllätys oli iloinen. Maksalaatikko lihaliemessä ei ihan uponnut. Mutta kaikkea pitää maistaa, niin kuin tillilihapäivänä aina koulussa jankutettiin.

Lauantai-ilta muodostui loman kohokohdaksi. Oli aihetta juhlaan. Aatelisnimen omaava suomenruotsalainen vietti 12. hääpäiväänsä keski-Euroopassa. Samaan aikaan vaimo kirjoitti kitkeriä kommentteja Facebookissa. Ruusut eivät kai sitten täysin korvanneet toisen ihmisen läheisyyttä. Oli miten oli, hemmetin hauska ilta. Apres-skissä Moosewritissä, samppanjaillallinen kolmeen pekkaan hotellissa ja loppuilta Alte Postin yökerhossa. Paluumatkalla yökerhosta ne pirun suomenruotsalaiset herraskansan edustajat antoivat ugrille perinteiseen tyyliin lumipesun. Nelikymppiset äijät! Toudella lapsellista!

Hiihtokausi ei kuitenkaan päättynyt Stantoniin. Huomenna perjantaina edessä hiihtokauden finaali Levillä. Työpaikan perinteinen virkistymisreissu. Kieltämättä viime viikonlopun virkistäytymisen jälkeen tekisi mieli jäädä kotiin, herätä lauantaina myöhään, lukea lehdet, mutta....mutta....lauantaina kreisii bailausta Kittilässä Hullu Poro Areenalla Yön tahtiin. Ei ...tana!

Kevättä Hellsingissä

Maan on vielä valkoinen kaupungissakin. Ainoa vihertävä Kampissa oli viikonlopuna jäljiltä jonkun onnettoman ravintola-asiakkaan pinaatit Dante's Highlightsin edessä. Sää on kuitenkin lämpenemään päin ja tätä menoa golfaamaan päästään ennen juhannusta. Linnut eivät vielä laula, mutta uskaltaisin väittää, että Helsingin keskustassa on kevättä ilmassa.

Lauantai-iltana matkalla illalliselle taivaalta tippui harvakseltaan jotain. Säiden lämmetessä lunta ei enää tule samaan tahtiin kuin ennen, mutta jäätävä tihkua sitäkin enemmän. Ja aika rakeista. Onneksi seurassani oli hieman hitaammin askeltava kanssaihminen. Muuten olisi osunut. Ja uponnut. Annankadulla Motelletin kohdalla toisella puolella tietä kuulin yläilmoista varoittavan äänen. Jokin matkusti viistoa peltikattoa pitkin kohti katua ja varoitti pian päättyvästä olemassaolostaan. Pysähdyin ja seurasin muutaman kymmenen kiloa jäätä tippuvan metrin päähän katuun. Hengissä ollaan, mutta läheltä piti. Kevät se siellä teki tuloaan.

Selvittyäni hengissä lauantai-illasta kevät rankaisi sunnuntainakin. Malminkadulla muutaman metrin päässä paikallisesta gourmet juottolasta, ravintola Vanhasta ketusta, Volvoni makasi jäisellä kadun pinnalla. Pakkashanki oli sulanut sohjoksi ja jääksi. Pyörät pyörivät mutta ruotsalaisen metalliteollisuuden viimeinen lippulaiva ei liikahtanut minnekään. Ei eteen eikä taakse. Vanhan ketun kanta-asiakkaat seurasivat myötätuntoisesti muutaman metrin päässä nortti huulessa ja pyhäpäivän puolitoista promillea verenkierrossa, mutta eivät tehneet elettäkään auttaakseen. Ei tullut työntöapua. Ei tod.! Pelkäsivät kai rattijuopumussyytettä. Hätävarjelun liioittelua sanon minä! Ei sinänsä että olisin apua pyytänyt, mutta itse aika moneen kertaan tänäkin talvena miestä mäessä auttaneena suoraan sanoen kyrsi. Teki mieli liittyä kokoomukseen ja julistaa niille juopoille vähän kyky puolueen sanomaa. "Kiitos vaan avusta! Tiedättekö kuinka paljon mä autan teitä joka fakin päivä kun haette Kelan tiskiltä päivän juomakupongit?"

Jäi antipatiat huutamatta, mutta niin jäi Volvokin kadunvarteen. Olkoon siellä paska! Vietän autotonta päivääni nyt ja huomenna. Luonto kiittää luonnonystävää!

Lapin poika järjesti - ja homma lähti lapasesta!

Ruokamyrkytys, perusluminen talvi eikä lähestyvä keski-ikäkään estänyt perjantain kokoontumisajoja. Parlamentaariselle virkauralle maailmalta palannut Kekkosen Lapin tuliainen oli varannut pöydän Kolmesta Kruunusta Helsingin Krunikasta. Kortteliravintola tarjosi erinomaiset puitteet alkuillalle. Keskustelun taso oli korkea, teemat vaihtelevia ja äänensävyt rapeita. Naiset, lätkä, toisten vanhojen epäonnistumisten muistelu ja pahan puhumien poissaolevista sekä heidän puolisoistaan. Mainiota diskurssia väitän minä! Välillä kohotettiin malja juhlallisesti huudahtaen:"Hyvät herrat! Upseerien malja! Pancho, sinä saat istua!" (Korpraaleja kun ei ainakaan muualla kuin Kolmannen valtakunnan Saksassa luettu kuuluvaksi päällystöön, vaikka Pancho jaksoi tästä historian lehdestä meitä reservin upseereita muistuttaakin.)

Tro Kronorista matka jatkui Anna Koohon. Karaokebaarissa tunsimme itsemme edes hetken aikaa nuoriksi. Sen verran varttunutta väkeä oli perjantai-iltana liikenteessä. Mielestäni alter egoni ei ole vähään aikaan ollut pahemmin framilla, mutta jostain syystä Stubb -kommentteja on taas alkanut kuulumaan yössä vaeltelevien keskuudesta. Ehkä tämä orastava kevät, joka jo ulos katsoessa valtaa mielen ja sydämen, saa sisäänpäin kääntyneet ugritkin luomaan kontaktia ventovieraiden kanssa. Myönnettävä kuitenkin on se, että koin hieman kiusalliseksi nuoren Ilveksen-miehen tunkeilun ja jääräpäisyyden saada tavallinen rivikansalainen esittäytymään hänen tyttöystävälleen. Hävetti. Sekä minua että kaverin tyttöystävää. "No moi vaan...Prepe...semmottii...jaahas. Jokohan se mun Pimeyden tango on listalla seuraavana..." ja häveliäs kädenpuristus. Kaikkee ne Ilveksen miehet keksiikin mutta eivät sitä miten liigan pohjalta noustaan ylös.

Ilta päättyi Apolloon. Tai ei kaikille. Kampissa juotiin sitten vielä Ranskan tuliaisia aamuviideltä. Ei ole tämän ikäisten miesten hommaa enää ei aamuöiset kuohuvat. Ensi viikonloppuna sitten levätään ennen alppireissua. Ihan varmasti!

Tässäkö tämä nyt sitten oli

On ollut aika hiljaista tämänkin blogin sivuilla. Siihen on syynsä. Ja hyvät sellaiset. Unet ovat jääneet vähiin, kun makuuhuoneessa on rampannut kaikenkarvaista porukkaa öisin. Sunnuntaina tuli kastelukannumies, maanantaina mykkä huutaja. Tiistai oli yhtä taistelua ja keskiviikkonakin edellisen viikonvaihteen laineet löivät silmäluomiin raskaalla kädellä. Keskiviikkoiltana oli pakko palata Iijoki -sarjan luojan, tuhansilla sivuilla aina niin mielenkiintoista kainuulaista arkea kuvanneen ja kirjallisuuskriitikoita kiusanneen Kalle Päätalon elämän ainutkertaisuutta pohtivaan lauseeseen. Se kuvasti omaa viikonloppunani ja sen jälkeistä olotilaa melko hyvin. Mestarikirjailija-Kalle tokaisi 75-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi: "Viinaa ei enää pysty juomaan, eikä naistakaan saa. Tässäkö tämä nyt oli?" Niinpä...

Takaisin hankeen

Taas on palattu hankeen. En palannut parempana golfaajana tai edes parempana ihmisenä. Kaksi viikkoa Afrikan eteläkärjessä jätti jälkensä ihoon, sieluun ja lompakkoon. Pysyvistä vaurioista tuskin voidaan puhua, mutta aina sitä oppii uutta. Niin muista kuin itsestäänkin. Ikää oli tullut molemmille. Niin isälle kuin pojallekin. Jälkimmäiselle vielä suhteellisesti enemmän. Isommilta konflikteilta vältyttiin. Mitä nyt välillä ohjattiin autoa pelkääjän paikalta, opetettiin golfetikettiä, opetettiin navigaattorin käyttöä ja ihmeteltiin toistemme säheltämistä. Kaiken kaikkiaan Etelä-Afrikka, näin suppeanakin kokemuksena, oli mielenkiintoinen elämys. Hyväntoivonniemet ja Pöytävuoret tuli nähtyä, mutta pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että kaikki maailman korkeat maanmuodostukset ja näkymät merelle ovat toistensa kaltaisia. Viime kesänä Korsikalla saaren eteläkärki Bonifacio ei hirvittävästi eronnut Hyväntoivonniemestä. Samanlaisia jyrkänteitä on maailman merien reunat täynnä. Siis muualla kuin Pohjanmaalla.

Jyrkänteitä nähtiin myös golfkentällä. Lähinnä pelillisiä. Ja niiltä tultiin lujaa alas. Ei ollut suoja-aitoja tai varoituskylttejä. Paras esimerkki löytyi Stellenboschin läheltä. Pelasin matkamme lopussa De Zalzen kentällä tasaisen alle 90:n lyönnin kierroksen. Kuudes kierros reissulla. Olinkin jo odottanut milloin Piltzin muokkaama svingi alkaa toimia. Yleensä tällaiset muutokset svingissä tai mailavalikoimassa ottavat sen viisi kierrosta ennen kuin lyönti alkaa jollain tavalla sujua. No, seuraavana päivänä Devon Valleyn kentällä ensimmäisellä ysillä edellisen päivän hyvä aura tuntui vielä svingissä, mutta sitten 11. väylällä tapahtui jotain. Kaikki mitä olin golfissa vuosien varrella oppinut unohtui ja pelasin viimeiset 8 väylää 63:een lyöntiin...hävetti. Ja vitutti. Toiseksi viimeisellä väylällä osuin melkein Helmutia (kaverin nimi oli tosiaan Helmut. He was Zerman!) pallolla joka kimposi 100 metriä taaksepäin osuttuaan edessä olevan teeboksin lyöntipaikan merkkiin. En lähtenyt hakemaan palloa edellisen väylän viheriöltä jonne se päätyi...Mutta kaikesta golfkentällä koetusta huolimatta ei tilanne svingini osalta ole noin huono kuin edellä mainitut kokemukset antavat ymmärtää. Svingiremontti on vielä kesken, joten ei arvostella keskeneräistä. Jatketaan siis hiomista.


Maisemia suuremman vaikutuksen jätti se ristiriitaisuus mikä maasta välittyi. Apartheid päättyi yli 15 vuotta sitten, mutta musta keskiluokka on edelleen lukumääräisesti hyvin pieni. Mustasta kansanosasta huokui toisaalta ylpeys niiden osalta, jotka olivat päässeet parempiin hommiin hotelleihin, ravintoloihin tai matkaoppaiksi. Vastapainona heille olivat ne mustat, jotka tekivät hanttihommia tai eivät tehneet hommia lainkaan. Istuivat moottoritien penkalla päivät pitkät tai kumartelivat golfkentällä lantin toivossa. Alistuneisuus, nöyristely ja heikko itsetunto tuntuivat skandinaavista vieraalta. Täällä kun naisille ja homoillekin on annettu erinäinen määrä vapauksia!

Yksi golfarin mielestä mielenkiintoisimmista tarinoista kuultiin ensimmäisen golfkierroksen aikana paikallisten juutalaisten kentällä. Vaikkei minua suurena sionismin ystävänä tunnetakaan, niin paikalliselle juutalaisyhteisölle kunniaksi suotakoon se, että se oli suurin etninenryhmä valkoisia, joka aikoinaan vastusti apartheidia. Kierroksellamme King Davidin golfkentällä oli mukana caddiena reilu nelikymppinen musta kaveri nimeltään Rokie. Kierroksen aikana kaveri näytti muutaman kerran miten hänen mielestään palloa tulisi lyödä. Vaikka oma peli menikin tämän pron ohjatessa loppuvaiheessa aivan sekaisin, niin en voinut kuin ihailla sitä kuinka taitava kaveri oli. Kahdestasadasta metristä Rokie löi pallon väylältä kiertäen oikealla olevan metsikön greenin läheisyyteen. Aivan kuten kertoi tekevänsä. Draiverilla. Ei ollut ollut videokameroita tai peilejä apuna silloin kun tämä bushmanni oli opetellut golfia. Apartheidin aikaan golf oli valkoisten laji, kuten Tiger Woods on hyvin myöhemmin todeksi osoittanut. Jos värillinen jäi kiinni golfmailan kanssa, niin poliisi takavarikoi sen ja hakkasi. Rokie sai mailoja golfkentällä caddienä olleelta sedältään, joka silloin tällöin salakuljetti kentältä löytyneitä mailoja townshipiin. Niillä hän sitten harjoitteli. Apunaan oma varjonsa, jolla hioi svingiään.

Ensimmäisen kerran Rokie pääsi pelaamaan golfia 16 vuotta sitten eli apartheidin päättymisen aikoihin. Kyseessä oli eri kenttien caddieille järjestetty kisa. Ensimmäisellä kierroksella hän teki yhden eaglen (kaksi alle parin) ja yhden albatrossin (kolme alla parin). Aika hyvin kaverilta, joka ei värinsä vuoksi saanut pitää golfmailaa kädessään saatikka harjoitella. Oletin, että nyt aikojen muututtua Rokie pelaa melko paljon. Oletus oli väärä. Hän kertoi, että yleensä hän ei pelaa yhtään täyttä kierrosta vuodessa. Ei ole varaa eikä klubilla (niin puolethan niistä juutalaisista kuitenkin kannatti apartheidia) caddiet saa pelata. Että semmoista. Itse olisin moiseen tilanteeseen aika turhautunut.

Kotiinpaluu sujui ongelmitta. Normaalit ylösvedot laskun yhteydessä jumbolla, mutta matkatavarat tulivat perille ajallaan. Luottotappioksi jouduin kirjaamaan yhden kappaleen iPod Toucheja. Kannatti ostaa se passipussi, tunkea sinne kaikki ylimääräinen arvokas, säilyttää sitä koko reissun tallelokerossa, poistaa pussista viimeisenä päivänä passit ja luottokortit ja jättää pussi sisältöineen (se iPod...) vuokra-auton kuljettajanpuoleisessa ovessa olevaan taskuun. Olisi ehkä sittenkin kannattanut luottaa enemmän eteläafrikkalaiseen rehellisyyteen kuin omaan hataraan muistiinsa.

Zulu, Zulu ei oo pulu. Vaan hän on afrikkalainen.

Takana melko rankka vuosi. Monessakin suhteessa. Jack Bauer ei vieläkään saanut vetäytyä viettämään ansaittuja eläkepäiviä. Työ jatkuu tämän vuoden puolelle eikä vapaan maailman puolustaminen ole helppoa. Ei todellakaan. Kotimaassa Lauri Tähkä jyräsi levylistoilla ja Finlandia -palkinnon voitti 400 -sivuinen tiiliskivi uunin muuraamisesta. Menneenä vuonna saimme herkutella myös ajatuksella Lenita Airiston ja Vesku Loirin keskinäisestä piehtaroinnista ruumiin nesteissään ja Jari Sarasvuon ihastumisesta suomalaiseen maastohiihtäjään. Eikä omaa oloa helpottanut todellakaan serkkupojan, jukkisristeilyisäntä Petri Lehtisen, levytyssessioiden tuotokset. Ja tapahtuipa sitä omankin elämän saralla yhtä jos toista rassaavaa ja vähemmän rassaavaa.

Mutta onneksi on loma jota odottaa. Vuoden 2010 ensimmäisenä arkipäivänä suuntaan nokan kohti Etelä-Afrikkaa ja Kapkaupunkia. Tarkoituksena on testata Mika Piltzin golfoppeja kahdeksalla kentällä Kapkaupungin ympäristössä. Lisäksi mukaan lähtee kamera ja pari uutta objektiivia. Sekä tietysti marraskuussa eläkkeelle jäänyt faija. Oikeastaan aika hienoa, että voi vielä tässä iässä (vaikka näytän kakskasilta, niin olen kolmekasi) tehdä tällaisen reissun faijansa kanssa. Vajaan parin viikon reissua olisi voinut toki venyttää vielä muutamalla päivällä, koska vuodenvaihteen ympärillä näitä vapaapäiviä on, mutta jonkun oli aivan pakko vetää hikilankuilla keskellä kaamosta 30:n asteen pakkasessa Yllästunturia viikon verran ympäri. Ihan kiva kuitenkin, että kaikki harrastukset eivät ole samoja....

Huomenna on edessä siis pitkä lento. Yritän suhtautua positiivisesti 18.5 tunnin pituiseen matkaan ja olen varannut mukaan useamman kirjan. Lentokoneessa kun ei paljon tekemistä ole, niin tuleepahan ainakin luettua. Parhaillaan kesken on John Irvingin uusin Last Night in Twisted River. Suosittelen, vaikka olenkin vasta kirjan puolessavälissä. Elämänmakuista tekstiä. Surullista, muotta toiveikasta. Tyypillistä Irvingiä karhuineen ja painimisineen. Matkakohteen takia myös Andre Brinkin Terroriteko pakataan mukaan.

Vaikka inteweb onkin saavuttanut myös Afrikan mantereen eteläkärjen, niin ihan irtioton kannalta saattaa olla, että tätä blogia ei pariin viikkoon päivitetä. Siitä huolimatta hyvää alkanutta vuotta kaikille!

Ahdasmielisyys ei parane Vanhasen liikavarpaita leikkaamalla

On se kumma, että nurkkakuntaisuutta, ahdasmielisyyttä ja kapeakatseisuutta korjataan nykyään jalkaleikkauksilla. Kaikkeen se lääketiede pystyy. Tai sitten ei! Kun katsoo kepun ehdokaslistaa Suomen seuraavaksi pääministeriksi, niin ei paljon lohduta. Oma antipatiani Matti Vanhasta kohtaan ei ole ollut antipatiaa Mattia kohtaan henkilönä, vaan kaikkea sitä mitä hän edustaa. Nyt tilalle on tarjolla samanlaisia tanttoja ja toopeja, kevätkylvöstä ja harmaasta väristä tautiset vibat saavia menneen maailman reliikkejä. Kaivoipa joku vanhan Paavo Väyrysenkin jostain Tehtaankadun lähetystön uumenista mukaan peliin. Sanokaa minun sanoneen: Ei tämä tästä paremmaksi muutu.

Täten lupaan ja vannon jatkavani omaa henkilökohtaista ristiretkeäni sitä takapajuisuutta, suvaitsemattomuutta ja oman edun tavoittelua vastaan, jota Suomen Keskusta edustaa. Nimittäkää kylähulluksi maakuntien vihreää väriä palvovan juntit. Minulle kaupunkilaiselle ette parempaa kunnianosoitusta voi suoda!

Komposiittia vai kehitysapua?

Viisi. Niitä on yhteensä viisi. Suurin osa vielä alle kouluikäisiä. Nuorin vasta syö ja paskantaa. Vanhin laskee yhteen ja lukee. Kaikki tärkeitä taitoija elämän polulla. Nuo neljä kun osaa, niin voi päästä vaikka rahoitusalalle töihin sitten isona.

Mutta tuleehan se joulu kalliiksi kun on viisi kummilasta. Viime viikolla tehdessäni listaa kenelle on vielä lahja ostamatta, alkoi ahdistaa. Rahan menoa ei voi estää. Kun nyt kummilapsia hemmotellaan niin mistä säästetään. Ehkä tänä vuonna ei ole varaa ostaa namibialaiselle Zulu-pojalle lammasta tai hondurasilaiselle Zara-tytölle koulukirjoja. Onhan ne pärjänneet tähänkin asti hyvin ilman...Kyllä sitä joutuu oikeasti laskutikkua käyttämään, kun kaiken huippuna yksi viisivuotias miehen alku haluaa lahjaksi komposiitti-lätkämailan. Isänsä mukaan kolmellakympillä saa. Kummisedän empiiristen havaintojen perusteella ei alle satasella lähde. Ei ainakaan Helsingin keskustasta. Ja Helsingin periferioiden ostoshelvetteihin Jumboon, Selloon tai Omppunhan meikäläinen ei astu. Ei jouluna, saatikka sitten muulloin.

Mutta ehkä joustan ja lahjoitan perinteiset nyytit myös kehitysmaiden lapsille. Ja joustankin. Komposiitilla tuetaan kotimaista mailanvalmistusta, tai jopa kiinalaista, ja toisenlaisella lahjalla köyhän maan lasta opin polulla. Jos on varaa lähteä tammikuussa golfaamaan Etelä-Afrikkaan vajaaksi kahdeksi viikoksi, niin kyllä jostain pitää raapaista ne massit kaivoon, kuokkaan ja koulukirjoihin. Ihan vaan periaatteesta. Myönnetään.

Bastukvällen ja vauvakuumetta

Nå joo-o! Olin jälleen liikenteessä suomenruotsalaisten ystävieni kanssa. Kalle, Hjalle ja Pelle Svensson! Kåkå kaarti koolla. En tiedä mistä syystä olen alkanut viettää aikaani Ankkalammella aikaisempaa enemmän. Joko yritän alitajuntaisesti hivuttautua parempiin piireihin, olen tyytyväinen ilmaisiin saunakaljoihin ja lätkämatseihin tai sitten he ovat kiintiöhin tottuneina vain päättäneet tarjota joukossaan yhden kiintiöugrin paikan.

Ilta piti sisällään sählyn, saunan ja stadin yön. Koska kukaan herroista ei loukkaantunut sählyä höntsätessä niin saunaan Vantaan puolelle siirtymiseen ei tarvittu ambulanssia. Yllättäen tässä seurassa saunalle saavuttiin Jaguarilla....Saunalla toiminta oli etnisestä taustasta riippumatonta: virvokkeita, perunalastuja, pitsaa ja pornoa kännykän ruudulla. Nelikymppiset pojat lempiharrastuksensa parissa...Johtuiko mobiilipornosta vai mistä, mutta eräskin jo yli vanhemman puoleinen herra tunnusti kärsivänsä vauvakuumeesta. Todennäköisesti erinomainen one liner vaikka taisi jäädä käyttämättä lauantaina.

Iloisesta Vantaasta tie vei keskustassa Apolloon, jossa osa vastakkaisen sukupuolen edustajista oli melko hyökkäävällä päällä. Yhtä saatiin hätyytellä piiloviesteillä ja lopulta melko selkeälläkin suomen kielellä. Tajusi poistua läikyteltyään punaviiniä uudelle paidalleni. "Voi eiii....anteeks' hirveesti...miten mä voin korvata ton....? Onks toi Calvin Kleinin paita...?" Ei saatana! Juu ei! Kaiken kruunasi se, että jostain se oli kaivanut koko nimeni, sähköpostiosoitteeni ja lähetellyt yöllä anteeksipyyntöviestit sekö tarjonnun lahjakorttia korvaukseksi...siis....siis....Siis mitä v....a! Epäilin, että siihen lahjakorttiin kuului muutakin kuin paidan pesua...Tämän tyrkyn poistuttua kuvioista tarratui kostyymiin uusi takiainen. Tavallaan oli lohduttavaa, että itse ei tarvinnut turvautua mihinkään one linereihin, mutta perseen heilutuksella höystetty korvaan kuiskattu "Mmm....pidätkö enemmän isosta perseestä vai isoista tisseistä?" veti kyllä sanattomaksi.

Myötähäpeää väärässä paikassa

En tiedä. Jotenkin on vain sellainen fiilis, että ostaessaan palvelua ei pitäisi joutua tuntemaan myötähäpeää. Samaa fiilistä, joka tuli katsellessa tytöltä näyttänyttä unelmien poikamies Hannua. Eikä fiiliksen pidä syntyä varsinkaan palveluntarjoajan käytöksen seurauksena. Näin kuitenkin tänään kävi. En tiedä oliko fiilis oikea vai olenko tunnevammainen kuten eräs nainenkin aikoinaan väitti. Ja siitä on jo aikaa. Yli 2o vuotta. Ja mielensairauksistakin voi kuulemma parantua. Mutta joka tapauksessa myötähäpeä oli fiilis, joka säilyi lähes koko ostotapahtuman ajan aina kuitin kirjoittamiseen asti.

Tänään ostamani palvelu kuului toimialaan henkilökuljetukset. Kyllä, kyseessä oli taksi. Ja palveluntuottajaa edusti taksin kuljettaja. Jo alkumatkasta toinen taksi osui eteemme. Se ajoi hyvin hitaasti. Jarruvalot syttyivät sen ylittäessä raitiovaunukiskoja tai muuta koroketta tiellä. Oma kuljettajani ei tätä ymmärtänyt vaan ajoi ammattikuljettajan varmuudella 5 cm:n päähän edellä menevän auton takapuskuria ja painoi raivoisasti äänimerkkiä.

Sitten saavuttiin liikennevaloihin. Autot pääsivät rinnakkain. Ilmassa oli valtava määrä testosteronia, Mennen -partavettä ja nahkapenkkien tuoksua. Alkoi kahden ammattiautoilijan sananvaihto. "Onks sulla joku ongelma!?!", huusi kuskini. "Joo. On. Mulla on kyydissä erittäin sairas asiakas joka ei kestä tärähdyksiä! Sulla se taitaa olla ongelma!" vastasi toinen kuski. Tässä vaiheessa olisi oman kuljettajani pitänyt tajuta "Väistä. Väistä. Älä jatka...", mutta ei. Ei millään. Oli pakko jatkaa. Kuljettajani huusi takaisin "No senkö takia sä sitten hidastelet ratikkakiskojen kohdalla!!?" Ei kiesus. No kuule varmaan sen takia! Pitäisi sen nyt tyhmemmänkin tajuta. Keskustelu päättyi tähän kun kuljettajani joutui liikahtamaan valojen vaihtuessa vihreiksi.

Kun istun taksin takapenkillä, niin en halua kuulla saatikka osallistua tällaisiin keskusteluihin. Itsekin olen työskennellyt vuosien varrella useissa palveluammateissa eikä kyllä muistu mieleeni vastaavanlaista käytöstä. Ei omalta eikä työkavereiden osalta. Ei edes opiskeluaikoina erään tavaratalon talousosastolla. Koskaan ei tullut huudettua kaverille asiakkaan läsnäollessa "Onko sulla joku ongelma? Miksi sä sen teflon-pannun möit? Eihän se saatana edes ruskista!" Mutta taksikuskit lienevät oma lajinsa. Reliikki 60-70 -luvuilta. Silloin palveluntarjoaja oli kuningas ja asiakas suurimman osan ajasta pahoillaan olemassaolostaan. Silloin ravintolassa siirtyminen pöydästä toiseen ei ollut mahdollista koska se häiritsi tarjoilijoiden työtä. Esimerkkejä lienee monia. Ehkä on siis ihan hyvä, että emme enää elä Neuvostoliitossa...

Sanat sekaisin ja ensivaikutelman tärkeys

Joskus ensi vilkaisu tekstiin tai ensimmäisen kerran kuullut laulun sanat voivat saada merkityksen, joka ei vastannut alkuperäistä tarkoitusta. Jokainen muistaa reilun kymmenen vuoden takaa Fazerin mainoksen, jossa turkulaisen poikabändin solisti lauloi "Kadut kaupungin ovat pitkiä ja suoria. Niin moni tarjoaa pelkkiä huoria..." Vai oliko se kuoria? Merkitys on varsin erilainen riippuen siitä miten laulun kuulee, saatikka ymmärtää.

Tänään aamupäivällä törmäsin vastaavanlaiseen ilmiöön kävellessäni parturin jälkeen pitkin Museokatua. Ohitin Museokadun kansallismuseon puoleisessa päädyssä liikehuoneiston, jossa aikaisemmin sijaitsi Hairstore -niminen liike. Nyt tilalle oli tullut uusi parturiliike. Nopea vilkaisu ikkunaan antoi aivoihin viestin "Prostituutio". Mitä hemmettiä! Tarkempi vilkaisu ikkunaan paljasti uuden liikkeen nimeksi Pro studio. Miten se olikaan: ensivaikutelma on kaikkein tärkein....

Muistui mieleen samantapainen väärinkäsitys vuodelta -92. Istuin bussissa matkalla Helsingin keskustaan. Kyseessä oli syyskuun toinen päivä. Muistan sen hyvin koska se oli ensimmäinen päiväni yliopistolla. Ruoholahden kohdalla, hieman ennen linja-autoaseman tunnelia katseeni kiinnittyi katutasossa olevan pienen huonekaluliikkeen ikkunaan. Siihen oli liimattu iso keltainen mainoskyltti johon oli raapustettu tussilla yläasteen kaupallisten aineiden tunnilla tai markkinointi-instituutissa opetellulla courier-fontilla mainosteksti. Ensimmäisellä vilkaisulla aivoihini piirtyi sana "Runkkupatja -tarjous". Mitä hemmettiä! Vihdoinkin...No, tarkempi katsominen tuotti pettymyksen. Kyseessä olikin "Runkopatja -tarjous". Se ensivaikutelma...

Oli miten oli, niin tuo mainos varjosti akateemista uraani usean vuoden ajan. Mainos pysyi ikkunassa pitkään. Keltainen taustaväri muuttui auringon valossa pikkuhiljaa haaleaksi, mutta yrittäjä uskoi tarjouksen tehoon. Lukuvuodet vaihtuivat, mutta useana syksynä vanha kunnon patjatarjous avasi syyslukukauteni. Neljän vuoden jälkeen tajusin valmistumisellani olevan nyt kaksi tarkoitusta: päästä leivän syrjään kiinni, mutta ennen kaikkea valmistua ennen kuin se saamarin tarjous päättyy. Siinä oli bonusta kerrakseen. Leivän syrjään on ainakin toistaiseksi päästy kiinni, mutta valitettavasti aikaisemmin loppui huonekaluyrittäjän usko mainoksen tehoon kuin professorien kärsivällisyys akateemisiin opintoihini. Sieluun jäi ikuinen haava, mutta kampanjan kestosta päätellen moni helsinkiläisen on vuosien varrella rentoutunut runkkupatjalla.

Kuka pelkää Paulaa?

Seisoin eilen töiden jälkeen pimeässä ja kosteassa syysillassa liikennevaloissa Mannerheimintiellä Kaivopihan kohdalla. Kello oli lähempänä kuutta. Noin kolmenkymmenen metrin päässä katuparkista oli lähdössä tumma katumaasturi. Koska matkaa valoihin oli tuo 30 metriä ajattelin valojen vaihtuessa keltaiseksi, että ei vielä kukaan kyllä enää lähde tuosta yrittämään vanhoilla vihreillä. Valo vaihtui punaiseksi. Sekunnin kuluttua jalankulkijoille vihreäksi. Ja sen jälkeen katumaasturi kiihdytti moottori ulvoen sokeana suojatien yli. Ei vain mennyt tajuntaani! Miten kukaan voi olla noin välinpitämätön. Sen verran ehdin nähdä, että maasturin ratissa istui tumma nainen.

Maasturi pääsi valojen jälkeen sadan metrin päässä olevan autoletkan perään. Sinne oli siis kiire. Hyvä että ehti perille. Mikä vahinko olisikaan ollut jos letka olisi ehtinyt karkuun! Koska asia otti sen verran pahasti pattiin, niin painoin rekisterinumeron ylös. Ajattelin purkaa turhautumistani netissä ja mustamaalata kuljettajan. Rekisterinumero oli yksinkertainen ja siten helppo muistaa.

Tänään Facebookissa ystäväni valitteli samasta asiasta. Poliisi oli pysäyttänyt hänet punaisia päin kävelemisestä ja hän pohti kuinka usein poliisi puuttuu autoilijoiden jatkuvaan piittaamattomuuteen liikennevaloja kohtaan. Yhdyin hänen itkuvirteensä ja lähetin terveisiä sille kuljettajalle, jonka rekisterinumeron ilmoitin kommentissani. Ja kas, kas. Ihmisen luontainen uteliaisuus voitti ja pian joku paljasti, että kuljettajalla oli tosiaankin ollut tummat silmät ja ruskea tukka. Kyllä: tuo tumma nainen! Aivan kuten olin mielestäni nähnyt. Auto kuului Paula Koivuniemi Oy:lle! Siis Ilkka Kanervan ex-hoidon firmalle. Olinko tosiaan nähnyt Milla Magian puikoissa?

En tiedä. En ole sata prosenttisen varma siitä, että Suomen Brian Johnson olisi tosiaan ollut puikoissa. Hyvin mahdollista. Joitakin vuosia sitten iloinen maalaispoika Mikko Alatalo halusi lahdata kaikki Suomen hirvet, koska ne ovat hänelle vaaraksi keikkamatkoilla. Nyt joku halunnee tehdä saman helsinkiläisille jalankulkijoille. Motiivi on vielä auki. Paula hei! Se, että polyesteripukuinen Hymyn lukijakunta diggailee kybällä Miss Isoäitiristeilyllä M/S Rosellalla viinapäissään ei tee kenestäkään Jumalaa. Säännöt ne on Levyraadissakin!

Apua aamuvitutukseen

Viimeisten parin viikon aikana jokainen arkiaamu on tuntunut aivan käsittämättömän raskaalta kuin luokanvalvojan muistutuslappu vanhemmille ala-astelaisen repussa. Pää on painanut aamuisin ainakin sata kiloa, vaikka kovalevylle ei ole yön aikana kertynyt kilobittejä yhtään sen enempää kuin illalla nukkumaan mennessä. Ylösnousemus on tuntunut lähes yhtä uskomattomalta kuin 2000 vuotta sitten Juudeassa, mutta ylös on kuitenkin päästy. Väkisin. Sisulla. Itsensä tähän epäinhimilliseen suoritukseen pakottamana. Tämän joka-aamuisen taistelun uuvuttamana olen yrittänyt keksiä ratkaisua ongelmaan. On vain pakko. Seuraavaan lomaan on vielä puolitoista kuukautta.

Kävelin tänään töiden jälkeen Stokkalle. Tuttu kodinkonemyyjä osasi heti auttaa kun kysyin "Tarvitsen sellaisen lampun aamuvitutukseen!". Hän esitteli myymälän sarastuslamppu valikoiman. Ei ollut kovin montaa vaihtoehtoa tarjolla, mutta pari kuitenkin. Päätin ostaa mallin, jossa on iPod -telakkakin valmiina. Nyt voin siis valita millä Dannyn biisillä aamunin aloitan. Mahtavaa!

Nyt vain odotellaan. Keskustan Stokkalla olivat haluamani sarastuslamput päässeet loppumaan. Muista tavarataloista kyllä löytyi. Kielsin kuitenkaan tilaamasta Itiksestä tai Jumbosta. En kai mä mitään itähelsinkiläistä tai vantaalaista lamppua halua! Oikeesti! Tampere kuulosti paljon paremmalta vaihtoehdolta. Luovuin kuitenkin periaatteistani ja tyydyin itähelsinkiläiseen vaihtoehtoon nopeamman toimitusajan toivossa. Se tehoaako sarastuslamppu selviää tällä palstalla parin viikon kuluessa.