Vuosi 2011 - blogihiljaisuuden vuosi

On aika tehdä yhteenveto menneestä vuodesta, joka oli tällä palstalla hiljaisuuden aikaa. Usein hiljaisuuteen liitetään itsensä tutkiskelu, etsiskely ja joillekin jopa koskettelu. Tämän blogin kohdalla on kuitenkin kyse vain hiljaisuudesta. Kaikkea muutahan olen vuosien varrella tällä palstalla menestyksekkäästi ja huomionkipeyttäni harjoittanut.

Sen keväisen Vianor -episodin jälkeen onkin ehtinyt sattua yhtä ja toista. Tässä lyhyt yhteenveto.

Huhtikuussa kävin vuoden tauon jälkeen Loimaan Norpan blogissa. On tainnut Norpalla mennä herne kuonoon kun oli poistanut ansiokkaan blogini linkkiluettelostaan. Kostin pitämällä turpani kiinni. Teko, jota hän todennäköisesti suuresti arvosti. Matti Vanhasen siirryttyä perheyritysten liiton johtoon ja syömään kuormasta sain Jytkyn muodossa uuden vapaan yhteiskunnan vihollisen numero yksi. Tiedän, tiedän. Timo Soinista, Jussi Halla-ahosta ja James Perssaaresta olisi riittänyt kirjoitettavaa, mutta päätin pysyä vaiti. Luotan kuitenkin siihen, että tämä Persu-niminen impivaaralainen ajatushautomo tuottaa vielä paljon aiheita tähänkin blogiin pohdittavaksi.

Toukokuussa loppui se kuusitoistavuotinen renkutus Ville Peltosesta. Ilmaveivi sai kaksi merkitystä, joista toinen osoitti taitoa ja toinen heikkoa viinapäätä. Olihan se sykähdyttävää, mutta toisin kuin 16 vuotta aiemmin huomasin en hypännyt ensimmäisenä (enkä tällä kertaa viimeistenkään joukossa) Mantan altaaseen juhlimaan marginaalilajin maailmanmestaruutta. Ikää vaan on tullut lisää. Erityisesti minua ilahdutti maamiesten keskuudessa kytenyt perinteinen hurriviha ja "Kuka pelkää mustaa miestä" -asenne. En tuntenut ylpeyttä suomalaisuudestani juostessani Tukholman katuja toisella maratoonillani maamiehieni huudellessa 6-1 kannustushuutoja 6-1 paidat päällä. Suomalaisittain ajattelin "Voi luoja, mitäköhän noi meistä ajattelee?!".


Kesäkuussa huomasin täyttäväni neljäkymmentä vuotta. En vieläkään pukeutunut sarkapukua muistuttavaan nailoniseen Mr Batistiniin vaan yritin esittää ikäistäni nuorempaa. Menestyksestä en ole niin varma. Juhlin tätä merkkipäivää noin 90 ystäväni kanssa Töölön Soutupaviljongilla. Bileiden loppusaldo: heräsin aamulla uuvahtaneen jorman vierestä omasta sängystäni. Oveni ulkopuolella oli verilammikko muistuttamassa siitä, että toisella kertaa illan aikana ambulanssimiehet todella veivät etruski -ystäväni julkisen terveydenhuollon hoiviin. Sai kaveri verorahoille vastinetta. Ehkä Loimaan Norppa ei ollut havainnut hiljaista kostoani blogisivuillaan. Hänkin saapui paikalle. Tällä kertaa hän antoi myös minulle tilaa. Samaa ei voi sanoa Tahkon bussin paluumatkasta, jossa hän tyypillisesti imee itseensä kaiken ajan, tilan ja energian värikkäillä varsinaissuomalaisilla juomaleikeillään.

Heinäkuu oli lomakuu. Golf vei niin aikani, maineeni, mielenterveyteni kuin itsekunnioitukseni rippeetkin.  Parisuhdekin oli koetuksella. Sitä paikkailtiin Lofooteilla. Upea paikka. Jos haluaa kokea valaita, komeita maisemia ja kuolemanpelkoa samassa paketissa niin sinne! (Ja vähän golfiakin). En jaksanut edelleenkään innostua kansallislajeistamme pesäpallosta tai eukon kannosta. Tuurin kyläkaupassakaan en käynyt. Koska olin lomalla ehdin piipahtamaan Loimaan Norpan blogissa. Linkki blogisivuilleni loisti edelleen poissaolollaan...

Elokuu oli kaupallisen blogittamisen neitsyyden menetys kuukausi. Vanha sairaus iski taas. En ollut parantunut huomionkipeydestäni. Kipu oli raastavaa. Lääkkeeksi viestintäjohtajamme määräsi kaupallista blogikirjoitusta 3-4 kertaa vuodessa. Sitä ne konttorintytöt ja IT-hemmot lukevat ennen päivän ensimmäistä asiakastapaamista tai järjestelmäpäivitystä. Kirjoitin positiivisuudesta. Olisin voinut kirjoittaa velkakriisistä, osakkeiden arvostuksesta, rahastojen menestyksestä, mutta uskoin tuntevani valitsemani aiheen vieläkin paremmin. Moni on eri mieltä. Stubbia lainatakseni: VMP EVVK. Ja siitä se ajatus positiivisuudesta sitten lähti.

Syyskuussa kävin ehkä yhdellä Euroopan hienoimmista golfkentistä. Joku ruotsalainen urpo oli rakentanut Bro Hofin linnan maille 40 MEUR:lla aivan k-ä-s-i-t-t-ö-m-ä-n makeen golfkentän, joka tekee 250 000 EUR tappiota joka kuukausi. No, miljönäärin rahat on miljönäärin rahoja. Vain golfari voi ymmärtää mistä on kyse kun neljäskin putti menee metrikaupalla pitkäksi kivikovilla griineillä.

Lokakuussa odottelin eteläsuomalaisen talven alkua. Stadilainen ei koskaan väsy odottamaan paskan tippumista taivaalta pimeimmän syksyn keskellä. Jouduin pettymään ja odottamaan aina joulukuuhun asti. Pettymys oli käsin kosketeltava. Jorma-Dinner taisi olla lokakuussa. Hieno kokemus, josta ei paljon puhuta sisäpiirin ulkopuolella. Yksi(toista) drinkki liikaa ja iltaa, josta kukaan ei muista mitään, muistellaan vielä neljänkymmenen vuoden kuluttua vaipat jalassa palvelukodissa.

Marraskuussa koin mitä tanskalainen vieraanvaraisuus on. Saavuin kollegani viisikymppisen rouvashenkilön kanssa kööpenhaminalaiseen ravintolaan tunnin etuajassa suoraan lentokentältä. Paikka oli keskellä metsää harvalukuisten katulamppujen valaisemassa ympäristössä. Ilman lämpötila oli plus viisi ja ilman kosteus ihan riittävä. Ravintola hovimestari, noin kolmekymppinen maailmaa nähnyt naishenkilö ilmoitti, että ravintola aukeaa tunnin kuluttua ja meidän pitää odottaa siihen asti ulkona. WTF! Siinä sitten näytin tempperamenttini parhaimmat puolet toisella kotimaisella, mutta ei auttanut. Ulos lennettiin ennen kuin oltiin yhtäkään lasia kumottu. Paikallinen esimieheni soitti ravintolaan selvittääkseen asiaa. Hovi hätääntyi, mutta liian myöhään. Olimme kadonneet samoilemaan hevoasenpaskaa väistellen tanskalaiseen pyökkimetsään. Siinä vaiheessa ilmoitin tilaisuuden järjestäneelle isännällemme "You know Henrik. There are certain principles and we Finns are very well known for obeying the rules. So if the restaurant opens at 6 pm we won't step into it, not even a second before." Eli osataan sitä muuallakin kuin Vianorilla...Marraskuussa juoksin myös New Yorkin maratoonin. Via Dolorosa. Selvisin siitä tosin hengissä. Toisin kuin se yksi kaveri, joka vietiin viltillä peitettynä jalat edellä maalialueelta.



Joulukuussa Jussi Halla-aho poistui sosiaalisesta mediasta. Se on hänen täysi oikeutensa. Jos näkee itsensä raamikkaana, tarkkanäköisen kiharatukkaisena arjalaisena ja julkisessa sanassa esitetään vain photoshopattuja väärennöksiä, jossa tukka karkaa ohimoilta, poskia punottaa ja punainen nortti maistuu, niin kyllä sitä itse kukin loukkaantuisi! Ja kun vielä kaikki mitä sanotte voidaan käyttää teitä vastaan, niin onneksi on Homma -forum kaikille niille, joille sosiaalinen kanssakäyminen muualla kuin verkossa (ja nyt jo saatana sielläkin!) on vaikeaa. Samassa kuussa vuosi päättyi osaltani Tallinnassa. Kontakti veljeskansaan syntyi jo heti perjantai-iltana, kun Mihkeli niminen veijari halusi tutustua. Kello oli noin kolma aamuyöstä. Kohteliaasti kaveri kysyi lupaa tulla kuusihenkiseen seurueeseemme. Ensimmäinen asia, jonka hän halusi ehdottomasti itsestään kertoa oli "Ma ole ollu Venäjä vankila. Heti tuli analseks. Se o kauhhe asia!" Really! Interesting....halusi vielä antaa puhelinnumeronsa, jos tulee jotain ongelmia Tallinnassa. Olisiko pitänyt soittaa kun parisuhteen aallokossa vähän myrskysi muista syistä tuon illan jälkeen...

Nyt on tammikuu. Loimaan Norpan sivuilla linkki blogiini on edelleen tulosluettelon ulkopuolella. Alan olla jo toivoton asian suhteen, mutta ehkä hän lukee tämän kirjoituksen rivit, eikä aina sieltä rivien välistä, ja ymmärtää ryhtyä tarvitaviin toimenpiteisiin....

Hyvää uutta vuotta 2012!

To be continued in 2012...

Ei niin suuren yleisön pyynnöstä, mutta kuitenkin...jatketaan tammikuussa 2012! Ja tämä on lupaus! Siihen asti Paavi Benedictusta lainaten

"Hyvvee yytta vuotta!"

Vain automiehille

Tänä aamuna sain osakseni jäätävän paskaa palvelua. Tai sitten olen imbessiili. Hetken tuntui siltä, että älykkyysosamäärässäni on tosiaan jotain vikaa. Ehkä ei kuitenkaan. Palvelua ostaessa asiakas maksaa asiantuntemusta ja palvelusta, ei nöyryytyksestä ja vittuilusta.

Astuin siis aamulla Suomenojan Euromasterin tiloihin. Viime viikolla olin varmistanut kyseisestä paikasta, että voisin vaihtaa rikkinäisen kesärenkaani uuteen juuri heillä. Suomenojan Euromasterin varastosta löytyi sopiva rengaspari. Renkaita piti vaihtaa kaksi, koska aivan vastaavaa rengasta ei enää ollut saatavilla, joten yhden renkaan vaihtaminen ei riittänyt. Asia piti hoitaa tällä viikolla, koska leasingsopimus päättyy ensi viikolla.

Kerroin siis vastaavalle työnjohtajalle töiden vastaanottotiskillä asiani ja sain vastaukseksi "No sen jälkeen tänne on tullut satoja puheluita!" Kuinka ystävällistä! Ja mieltä ylentävää! Suomalainen palvelualan ammattilainen työsuorituksessaan! Kaikesta huolimatta herra työnjohtaja tarkisti asian ja tarvittavat renkaat löytyivät. Ajoin siis autoni sisään halliin.

Työnjohtaja haki minut hallista ja huusi jollekin, epäilin itseäni vaikka hän oli huutaessaan selin, kysymyksen. Kyllä, se oli suunnattu minulle. Niinpä lähdin selvittämään asiaa takaisin toimistoon.

- Paljonko kilometrejä tossa sun autossa on, jatkui iloinen ja reipas linja.
- 27 500 ,vastasin.
- Ja sä haluut siihen uudet renkaat!
(Ja taas sain kerrata miksi tarvitsen uudet renkaat.)
- Joudut kuule ite maksamaan ne!
- Asia on sovittu työnantajan kanssa. En voi ostaa vain yhtä rengasta, joten he maksavat renkaat leasingsopimuksen mukaan.
- Miksi sä sen auton palautat?
- No koska se sopimus päättyy ensi viikolla.
Hemmetti! Mitä hittoa se asia sille edes kuului!

Sitten selvitettiin vielä mikä vika siinä renkaassa oli. Kerroin, että Biliassa totesivat ettei rengasta voi paikata.
- No niin varmaan ne Biliassa sanookin, Euromasterin keltasinisten värien puolesta vaikka henkensä tarvittaessa antava työnjohtaja uhosi.

Näissä samoissa merkeissä homma jatkui palvelukokemuksen loppuun asti. En tiedä mikä meni pieleen. Ehkä minun olisi pitänyt tulla paikalle taksikuskin mustassa Mercedes-Benz ajotakissa ja polyesterihousuissa, niin olisin saanut kunnon palvelua. Ehkä tumma puku vain provosoi polyuteraanin parissa uransa luonutta herra työnjohtajaa. Ehkä aamu oli ollut huono ja kello 8.10 työnjohtajan mielessä oli vain yksi asia. "Jos tosta ovesta koikkelehtii nyt joku saatanan pukupelle, niin kyllä mä sille perkele näytän!"

Nostalgiaa

Viime perjantai-illan vietin ystäväni nelikymppisissä. Vanhojentanssiparini ja ehkä yksi niistä tärkeimmistä ystävyyssuhteista, joka lapsuudesta on säilynyt. Hänen nelikymppisensä olivat ensimmäiset omassa vuosikerrassani. Seuraavat ovatkin sitten omani. Ensi kesänä. Mutta sinne nyt on ihan sikana aikaa, joten turha siitä on nyt sen enempää meteliä pitää...

Neljäkymmentä on enemmän kuin kolmekymmentä. Niin se vain on. Kolmikymppisenä tuntui siltä, että kaikki on vielä edessä. Ei nelikymppisenä nyt ihan siltä tunnu, että kaikki olisi jo takana, mutta osa ovista on pikku hiljaa sulkeutumassa. Fysiikan laitkin sitä jo edellyttävät. Mutta entisen pääministerin sanoin: So What! Ilmassa ei ollut tippaakaan katkeruutta ajan kulumisesta. Ei todellakaan. On vaikea kuvata kuinka mahtavaa on tavata vanhoja luokka- ja pussikaljakavereita, joista osaa en ollut nähnyt yli kymmeneen vuoteen. Läpi käytiin teinikännit, vanhat ihastukset (tosin niihin ei palattu - ei enää tässä vaiheessa elämänkaarta), yhteenotot vanhempien kanssa ("Auttakaa! Tää mies raiskaa mut!" on eräskin vanhojentanssipari huutanut pankinjohtaja-isänsä hakiessa hänet 17-vuotiaana kaverin kotibileistä), vanhan opettajakunnan kuulumiset ja se, ketkä kaikki ovat kuolleet. Ei jumankauta kukaan! Sellainen onnellinen tilasto-oikku todella havaittiin. Tai ainakaan yhtään vainajaa ei löydetty tai tunnistettu. Joitakin uurteita oli kasvoille tullut, itse kullekin, mutta täytyy kaikella kunnioituksella todeta, että daamit, joita nämä kaikki vanhat kaverini sattuivat olemaan (Siis tässä tilaisuudessa. Ei muuten. Kyllä minäkin vietin ihan normaalin heterolapsuuden leikkimällä autoilla, en nukeilla. Sen verran täsmennettäköön. Toim.Huom.), olivat erittäin nuorekkaita ja hyvin säilyneitä.

Kaiken kaikkiaan nostalginen ilta. Lisää näitä. Tämän takia kannattaa vanheta. Ja ikä on kuitenkin vain numeroita. Vielä(kään) ei ole kiire kasvaa aikuiseksi.

Joulutarina

Joulukortit kuuluvat jouluun. Ainakin suurimmalla osalla meistä. Joulukortilla muistetaan niitä tärkeimpiä lähimmäisä ja kortteja myös odotetaan niiltä tärkeilmmiltä. Viikko sitten perjantaina tulin kotiin ja törmäsin valtavaan korttikasaan eteisessäni. Olin otettu. Onko minulla näin paljon ystäviä? Minulla, kerrostaloasukilla, joka ei tunne naapureitaan ja tervehtii heitä ainoastaan silloin kun on unohtanut kännykän ja avaimet kotiin ja joutuu soittamaan naapurin ovikelloa lähimmäisenavun toivossa. Mutta olin kuitenkin otettu. Minut valtasi joulufillis! Vaikka itse olenkin huono lähettämään kortteja, niin täytyy myöntää, että olihan niitä kiva saada. "Jaahas. Katsotaas kukakohan minua on muistanut?" ajattelin ja nappasin korttikasan kouraani. Ensimmäinen ei vaikuttanut tutulta...ei toinenkaan ja...niinpä. Naapurin posti se oli siinö tullut väärään osoitteeseen. Siinä meni joulufiilis ja usko Itellan kykyyn toteuttaa asiakaslupauksensa.

Kiikutin kortit ystävällisesti alakerran rouvalle. En laittanut kasaan mukaan saamaani sähkölaskua. Mieli teki, mutta päätin jättää käytännön pilan johonkin toiseen hetkeen. Ihan joulun kunniaksi. Mutta on sitä muutama kortti minullekin tullut. Yksi lohjalaispariskunnalta, toinen asiakkaalta, kolmas Volvo Autolta, neljäs Ålands Turist och Konferenscenteriltä viime kesän lomamatkan kunniaksi, viides vuokraemännältä ja kuudes ex-vaimon siskolta...kaikki muuten takan päällä eli respect teille kortin lähettäneille!

Mutta joulukorteista viis! Tai ehkä juuri siksi, että yhtään korttia en itsekään tänä vuonna lähettänyt. En edes Volvo Autolle, haluan toivottaa kaikille rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta 2011!

Venaa vähän!

Mikä siinä on, että naisen on niin vaikea toimia aikataulujen puitteissa? Viimeisen 15 vuoden aikana olen viettänyt/tuhlannut melko paljon aikaa autossa jonkun toisen työpaikan, oman tai toisen kodin tai jos jonkin sortin kauneushoitolan/vaatekaupan edessä. "Joo, mä tuun viiden minuutin kuluttua." tulisi oman kokemukseni mukaan tulkita "Vartti menee ainakin, mutta jos et odota, niin et välitä."

Jos sitten yrittää opettaa tai ohjata yhteistä (toisen) ajankäyttöä, niin helposti leimautuu itsekkääksi paskaksi, joka ajattelee vain itseään. Mutta, mutta...vaikka kuinka yritän pinnistellä, niin en yksinkertaisesti muista milloin joku nainen olisi joutunut odottamaan allekirjoittanutta! Oikeasti! Mietin tätä tänäkin viikonloppuna, sattuneesta syystä, mutta en löytänyt muistini sopukoista vastaavanlaista tilannetta. Tiedän, että ulkoisen olemuksen takia meikäläistä ei kannata odottaa, koska varmasti parempaakin löytyy. Ja mitä juttuihin tulee, niin jos genrestä tykkää niin ei se Kummeli -DVD:t paljoa kustanna. Mutta silti: jos jotain sovitaan, niin voitaisiinko siitä pitää kiinni. Tai että kerrottaisiin vaikka totuudenmukaisesti kauanko vielä menee. Ihan vaan sen takia, että on tosi turhauttavaa huutaa vittua, saatanaa ja perkelettä autossa rattia hakaten...

Nyt riitti!

Heräsin viime lauantaina karaokebaarin jälkeiseen aamuun. Olo oli tuhnuinen ja sumuinen, mutta sieluun ei sattunut. Takana oli hauska ja spontaani ilta lappalaisen aborginaalin kanssa. Sielun harmoniaa ei kestänyt montaa tovia. Katsoin itseäni peilistä. Hyi saatana! Naamaltani näytin (vieläkin) nuorekkaalta ulkoministeriltämme. Huolta aiheutti enemmänkin fyysisen olemukseni keskikohdassa jo pitkään käynnissä ollut muodonmuutos. Ei, sukukalleuteni vahvistivat edelleen sen fyysisen tosiasian, että ihminen ei enää kasva murrosiän jälkeen. Mutta lantion yläpuolinen osa oli pahasti päässyt turpoamaan. Ja muuten hoikan kaverin olemuksessa se kieltämättä pistää silmään. Vyölaukku ei vaan ole hyvännäköinen. Ei ostettuna eikä itse rakennettuna.

Meikäläinen on pullahiiri, herkkuperse ja sokerisyöppö. Täysin holtiton makean suhteen. Jos pöydässä on tarjolla pullaa, torttua, kakkua tai keksiä, niin kyllä minä hoidan. Älkää te muut vaivatuko. Turha huolehtia. Kyllä se pöytä saadaan tästä tyhjäksi. Ihan omin voimin. Palaveri palaverin perään sama juttu. Eikä tilannetta ole helpottanut Amica, joka työntää työmaaruokalan jälkiruokatiskiin harva se päivä pannukakkua, pappilan hätävaraa, kermavaahto ja hilloa. Hedelmä ei ole vaihtoehto vaikka jälkiruokatiskin yläpuolella niin lukeekin. Ei ollut ainakaan ennen tuota kylmää lauantaiherätystä.

Mutta nyt on tilanteeseen tullut muutos. Se ei vaatinut kuin kaksi kirjainta. E ja I eli EI. Mikä hemmetti siinä oli aikaisemmin niin vaikeaa. Reilun viikon olen nyt kieltäytynyt jälkiruuasta, kahvipullasta ja jäätelöstä. Eikä ole tehnyt edes tiukkaa. Samaa on yritetty aikaisemminkin. On ostettu Keventäjien jäsenyyttä ja muuta tilpehööriä tiedonvaltatieltä, mutta ennen kaikkea useaan otteeseen on sovittu itsensä kanssa "että tämä on sitten viimeinen pulla ja huomenna aloitan uuden elämän. Kesäksi kuntoon!" Vaikka suullinen sopimus onkin sitova, niin kannattaa kuitenkin aina katsoa millaisen huijarin kanssa niitä sopimuksia tekee...

Reilu viikko takana. Joka päivä olen käynyt vaa'alla. Tulokset eivät näy vielä. Ei vaikka liikuntaankin panostetaan neljä kertaa viikossa. Vatsa on kyllä hieman sekaisin muuttuneesta ruokavaliosta, mutta mitään suurta kiusausta paluusta vanhaan ruokavalioon ei ainakaan toistaiseksi ole ollut. Onhan tässä oltu ilman karkkiakin jo kohta melkein vuosi! Yksi tärkeä insentiivi ja motivaation lähde on, kuten monilla muillakin ikäisilläni miehillä, tarve tulla vielä kerran elämässä hyvään kuntoon. Tosin kuten monista neli-viisikymppisistä näkee, niin joko tavoitteen saavuttamisen jälkeen on alettu odottaa hidasta kuolemaa tai sitten ollaan jatkettu vanhaa rataa. Omalla kohdallani neljänkympin lähestyminen sai aikaan tämän hetkellisen mielenhäiriön. Onneksi sinne on nyt niin sairaan paljon aikaa, että ehtiihän tässä vielä vaikka mitä...

Lapasesta läks!

Perjantai-ilta. Seitsämäksi Bali Haihin Iso-Roballe. Allekirjoittanut ja saamelainen. Vapaa ilta. Molemmilla. Työpäivä saamelaisella lauantaina. Viime viikon perjantain jorma-dinner vielä mielessä ja kipuna ruumiissa. Ehkä lasi viiniä ja ennen Kovaa lakia kymmeneksi kotiin. NO...

Ensiksi paikalle kutsuttiin kiintiöruotsalainen. Juteltiin lempiaiheistamme. Eli väiteltiin homoista. Ei oltu saamelaisen kanssa adoptoimassa ketään, mutta kiintiöruotsalainen halusi asiaa vielä tutkittavan. Jostain kaivoi mamut ja värivammasetkin esiin. Välteltiin kuitenkin mamu-aihetta. Yksi keikka Ruisrockissa meni ohi kesällä toisillemme asiasta vaahdoten. NO...

Bali-Haista siirryttiin vielä yhdelle Safkaan Uudenmaankadulle. Rantaruottalainen lähti melko pian kohti Etelä-Helsinkiä. Otettiin saamelaisen kanssa vielä toiset kiellon päälle. Lähdettiin kotia kohti. Minä Kamppia, saamelainen kohti pohjoista. Etu-Töölöön. Käveltiin Annankatua ja ajateltiin, että jos vielä nyt käytäs yhdellä karaokebaari Anna Koossa. Vapaa ilta ja kaikki. Pieni jono, mutta päätettiin kuitenkin jonottaa. Siis karaokebaariin lähes selvinpäin. Only God knows why! Kysykää Päivi Räsäseltä! Ei hyvä. NO...

Pari pulloa paikan laadukkainta kuohuviiniä (Ballet'a pöytään, toinen vaihtoehto oli Elysee), kiivasta keskustelua homoista ja raamatusta tuiki tuntemattomien 15 vuotta nuorempien oikeustieteen kandien kanssa, vaaleanpunaisia shotteja Myyrmäen verotoimiston tarjoamana, silmätipattomia fisuja parin sentimentaalisen suomalaisisän tarjoamana, ihmisiä kykypuolueen Lapin piiristä ja...ja...

Ei ehtinyt saamenpoika ennen puoltayötä kotiin. Eikä muuten juossut allekirjoittanut suunniteltua lenkkiä lauantaina. Ei tod.!

Taas viattomia kiusataan

Tuomas Kyrön mielensä pahoittajaa lainatakseni: Kyllä minä siitä mieleni pahoitin. Kun umpirehelliset keskustan tytöt on leimattu puliveivareiksi. Paulan mies tukenut kotimaista kaivosteollisuutta. Paulan tuella tai ilman. Hyvällä asialla kuitenkin. Perän Pekkakin sen sanoi, että ei siitä uraniuutisesta kukaan voinut rikastua. Niinhän se on, että jos rikoksesta ei hyödy, niin ei semmosta rikokseksi voi luokitella. Turhaa vouhotusta. Kyllä nyt väärää puuta haukutaan. Kyllä ne oikeat rikolliset on ihan muualla. Pakolaiskeskuksissa ja Stokkan kulmalla pahvikipon kanssa elantoaan ansaitsemansa. Ja samaan aikaan vanhusten asiat on rempallaan eikä suomalainen mies saa naista kun joku ulkomaaneläjä ne korupuheillaan vakuuttaa erinomaisuudestaan. Hyvä että Paula on sentään miehen ittelleen löytänyt. Ja oikein talousneron. Semmosen kurun vai mikä se on. Ja kotimaisen kuin K-kaupan Costa Rica.

Ja sitten on tämä Kiviniemen Mari. Naisimmeinen. Pääministeri. Vasta toinen nainen siinä virassa. Pyyteetön yhdistysihminen henkeen ja vereen. Kansanvallan asialla tukemassa maalaisliiton perinteikästä sivistystyötä. Ja järki-ihmisiä. Antaa tukensa vain semmoselle jonka parhaiten tuntee. Ei sitä niin isoja summia kellekään vieraille anneta. Ei kellekään hyvänpäivän tutulle tai julkkikselle. Vaikka hyvä mieshän se Alatalon Mikkokin on. Sinilasinen, vaan ei -silmäinen. Maalaispoika. Hyviä kepulaisia perinteitä Mari jatkaa. Niitä samoja joita Matti ja Anneli ennen häntä. Ovat niin rehellisiä kuin vain voivat. Siinä hommassa on joutsenmerkki vihreällä pohjalla neliapilan keskellä. Maassa eletään maan tavalla. Niin myös meillä Suomessa.

Käräjäoikeus, hovioikeus, korkeinoikeus, valtakunnanoikeus....

Hauska keskiuusimaalainen leikki. Sarjaa voi jatkaa siihen sopivalla sanalla. Arvaa mikä on seuraava oikeusaste! Voittajalle omenamehua ja keskustan jäsenkirja suoraan kotiin postitettuna.

Keräilyeriä odotellessa

Kuulin äsken lyhyen selostuksen kreikkalaisroomalaisen painin MM-kisoista Moskovasta. Tarina oli tuttu. Suurin toivein, mutta vaatimattoman nöyränä kisoihin lähtenyt piirikunnallinen kevyen keskisarjan kaalikorva oli hävinnyt toisen ottelunsa ja odotti nyt mahdollista pääsyä keräilyeriin. Sen sijaan että olisi hoitanut homman kotiin omassa ottelussaan, niin siinä nyt jännittää maton reunalla, että Georgian poika voittaisi kaikki lohkonsa ja piirimestarimme pääsisi keräilyeriin painimaan mitaleista. Jotenkin tässä kiteytyi koko suomalaisen urheilun ja urheilukulttuurin menestyksennälkävuodet.

Suomalaisen urheilukulttuurin nimittää erottaa muista vastaavista, lähinnä menestyneiden maiden kulttuurista juuri se, että joudutaan aina turvautumaan kaverin apuun kun omat eväät on jo syöty. Kun ruotsalainen tai kuka tahansa muu paitsi suomalainen urheilija miettii mitä tarvitsee tehdä voittaakseen, niin suomalainen urheilija miettii kenen täytyy epäonnistua, jotta pääsisin jatkoon. Ja tämä ajattelu alkaa jo ennen ottelun alkua. Se on alkanut jo kotisohvalla kun on seurattu isän ja vaarin kanssa Pentti Salmen selostamaa Itsvestija -turnausta näköradiosta. Urheilijan lisäksi muiden menestymättömyyttä toivoo myös suomalainen penkkiurheilija hodari kädessä, sinapit rinnassa ja 20 vuotta intensiivistä keskioluen kulutusta mahassa. Ja kun suomalaiselle urheilijalla tai joukkueella ei ole enää edes sitä pienen pientä pikkuriikkistä mahdollisuutta menestykseen, niin tämä keskivartalon rakentaja toivoo kuitenkin edelleen, että "Kunhan Ruotsi ei voita! Sitä minä en kestä..."

Ei pidä ihmetellä miksi tällä voitontahdolla ja -nälällä ei ole vähään aikaan voitettu mitään. Ei edes kännyköiden tehtailuissa. Vain pesäpallossa menestys on taattu. Siinä suomalainen voittaa aina! Näissä tunnelmissa huomista Hollanta-Suomi ottelua odotellessa ja samassa lohkossa pelaavan San Marinon menestystä toivoessa....

Lisää heteroja televisioon!

Näin eilen Marco Bjurströmin kyynelehtivän teeveessä. "Ne on homoja ne miehet jotka itkee!" kuului sanonta lapsuudessani. Ei ihan harhaan mennyt se sanonta. Siinä homo itki toisen homon tanssiesityksen jälkeen parhaaseen katseluaikaan. Tunsin homofobian iskevän kuin miljoonavolttia!

Erehdyin siis katsomaan puolisen tuntia uutta kotimaista tosi-tv -tulokasta Dance'a. En ole tanssiohjelmien ystävä. Eikä minusta sellaista tullut eilisenkään jälkeen. En digannut nuoruudessani Lauantaitansseista enkä viime vuosien kestomenestyjästä Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta. Heikki Hietamiehen aikaan homot eivät kuitenkaan teeveessä jyllänneet vaan lauantai-iltaisin tv-ruudun täyttivät kauhtuneeseen villapuseroon, viininpunaiseen slipoveriin ja polyesterikravattiin pukeutuneet timosoinit annelit ja sirpat käsivarsillaan. Katse oli tuima, selkä suorana eikä tippa tullut Annelin linssiin kuin korkeintaan ohjelman loppuvaiheessa rexonan petettyä heteromiehen kainalokuopassa. Ne oli vanhoja hyviä aikoja ne.

Nykypäivänä tanssiohjelmat, niin kuin muutkin tosi-tv ohjelmat BB:stä Idolsiin ovat täynnä toisenlaisia miehiä. Piukoissa stretcheissä korkealta kimittäviä suurieleisiä tyttöpoikia, joiden luottotiedot ovat kadonneet aamuyön pikkutunteina Los Hombresin baaritiskillä pikavippifirman tulosriville. Jos macho-kulttuurin sanotaan joskus ampuvan yli, niin kyllä se vastakohtakin menee silloin tällöin ihan pikku pikkuriikkisen yli. Tällaista tavallista, itseään jopa arvoliberaalin pitävää kansalaista korkealta puhuvat miehet ahdistavat. Ei se, että minulla olisi mitään homoja vastaan, mutta rajansa kaikella. Ennen kuin joku kanssacityvihreä provosoituu, niin sanottakoon tähän väliin, että kannatan homoille samoja oikeuksia kuin heteroillekin, myös adoptiota, mutta homofobia kun iskee, niin kyllä sitä liberaali heteromieskin ahdistuu.

En kaipaa takaisin Lappeenrannan "Humppa-Heikkiä". Kaipaan sukupuolineutraaliutta paskoihinkin tv-ohjelmiin. Muuta en pyydä. Onko se liikaa vaadittu?

Suomalaisen palloilijan mentaliteetti

Omistan sellaisen. Suurin osa suomalaisista jalkapalloilijoista on ilmeisesti saanut sen äidinmaidossaan tai sitten siihen on valmennettu Helsinki Cupissa ja junnjutreeneissä. Kyseessä on psykologinen tila, johon kuuluu jatkuva spekulointi siitä mitä saattaisi tapahtua "jos" sekä totaalinen uskonpuute. Se tuli todistettua tänäkin viikonloppuna omalta kohdaltani. Kyseessä oli golfkisa seuran mestaruudesta. 2+1 kierrosta. Toinen kierros meni lauantaina erittäin hyvin. Sen ansiosta pääsin cutista jatkoon eli 30:n parhaan joukkoon. Hyvä fiilis ja kaikki valmiina parantamaan sijoitusta sunnuntain finaalikierroksella. Mutta...

Ensimmäiset viisi reikää menivät ihan nappiin. Järki oli mukana, lyönti kulki ja elämä hymyili. Birdie neljännelle reiälle. Viidennellä par 5:lla huono putti ja bogey, mutta ei mikään katastrofi. Edelleen oltiin vain kolme yli parin. Sitten kuudes reikä. Lähestyminen bunkkeriin. Siitä paha kylkiosuma ja pallo outtiin. Rankkari ja lopputuloksena triplabogey. Mieli meni mustaksi ja sitten aloitettiin virheiden tekeminen pääkopassa.

Virhe numero 1. Huonosti menneen reiän jälkeen epäonnistuminen tulisi unohtaa ja keskittyä seuraavaan väylään tai lyöntiin. Negatiivisista fiiliksistä ei ainakaan mitään positiivista seuraa. Helpommin sanottu kuin tehty. Kävellessäni 7. väylän lyöntipaikalle mielessä olivat mm. seuraavat ajatukset: "Miksi en pelannut varman päälle ja lyönyt lyhyemmällä raudalla bunkkerin eteen...Miksi tähtäsin bunkkerista suoraan lipulle enkä helpompaan paikkaan griinin suuntaisesti...."

Virhe numero 2. Jos lyönti ei kulje puukolmosella, niin älä lyö puu-kolmosella. Piti sitten kuitenkin lyödä. Heti epäonnistuneen väylän kuusi jälkeisellä väylällä. Meni syvään heinään. Sieltä paksuun raffiin. Sieltä pari chippiä jne...Taas tripla. Ja tietysti seuraavalle väylälle kävellessä mielessä oli taas mitä tuli tehtyä....

Virhe numero 3. Älä laske tulosta päässäsi tai mieti millaiset tulokset pitää tehdä seuraavilla väylillä, jotta pääsisit johonkin tiettyyn lopputulokseen. ÄLÄ!!! No, tulihan sitä mietittyä sitäkin. Koko loppukierroksen ajan. Ja vähän aikaisemminkin. Pääsinkö kesken kierroksen itse itselleni määrittämään tavoitteeseeni? Mitä luulette? En tod.! Aika kauaksi jäätiin. Jopa pelin edetessä itselleni koko ajan helpommaksi tehdyistä tavoitetuloksista.

Muita tyypillisiä mentaalitason virheitä golfissa ovat mm. seuraavat ajatukset:

• "En ole vielä hukannut yhtään palloa tällä kierroksella."
• "Toi on varma par."
• "Ei tää putti mennyt äskenkään sisään."
• "Jotenkin tuntuu siltä, että tää lyönti ei lähde tästä asennosta, mutta yritetään nyt kuitenkin..."

Ja tällaisten ajatusten parissa vietän kesäisin 90% vapaa-ajastani...

I'm not dead yet!

Kiitos asiallisesta ja suorasta palautteesta, jota olen saanut laiskoteltuani blogini päivittämisessä. Kun inspiraatio katoaa, niin turha yrittää väkisin vääntää. Katsokaa vaikka Tiger Woodsia. Heti kun mies joutui luopumaan inspiraation lähteistään, niin peli takkuilee pahemman kerran. Mihin tiikeri raidoistaan pääsisi? Palaa vaan Tikru radalle, unohda monogamia kun ei sinusta siihen kuitenkaan ole ja keep up the good work!

Sitten viime päivityksen jälkeen on ehtinyt sattua ja tapahtua. Olisi ollut paljon päivitettävää ja päiviteltävää. Rakas ystäväni Matti Vanhanen on eronnut. Myös pääministerin virasta. Tehnyt sen omalla laadukkaalla tyylillään. Mies osaa hyödyntää nykyteknologiaa. Se kun on keksitty helpottamaan ihmisen elämää. Siksi sähköposti ja teksitviestitkin ovat innovaatioita jotka on keksitty helpottamaan hankalissa tilanteissa elon tiellä.

Mutta se Matista. Allekirjoittanut on tässä viimeisen kolmen kuukauden aikana aloittanut uudessa työssä. Siinä ohessa ehtinyt tehdä muutakin. Viettänyt varsin vauhdikkaan loman. Herännyt kerran ambulanssista (Ei sitten koskaan insuliinia tajuttomalle diabeetikolle. Sokeria, kiitos. Toim.Huom.). Pelannut golfia. Meinannut astua kyyn päälle. Käynyt rockfestareilla, rock-konserteissa ja On the rocksin terassilla. Pelannut lisää golfia siitä kyystä huolimatta. Viettänyt erikoisen tiistai-illan tuntemattomassa porukassa ravintola Lost and Foundissa. Palannut turhautuneena golfkentälle. Viettänyt vieläkin oudomman kebabhetken korttelin kebab-ravintolassa saaden uusia, tuoreemmalla vuosikymmenellä syntyneitä facebook-ystäviä. Nähnyt Hunksit livenä Hämeenlinnan yössä (paska on paskaa vaikka sille antaisikin taiteilijanimen). Pohtinut kirkosta eroamista, koska haluaa julistaa arvoliberaalisuuttaan ja haistattaa paskat kaikille maailman konservatiiveille, jotka yrittävät ohjata ihmisten elämää omista pikkumaisista lähtökohdistaan käsin. Mutta ennen kaikkea nauttinut ja ihmetellyt Helsingin kesää imien helteistä ja viime aikoina hieman savuista kesäilmaa keuhkoihinsa. Mahtavaa!

En lupaa olevani jatkossakaan yhtään sen aktiivisempi blogini päivityksessä, mutta lupaan yrittää. Matti Vanhanen on hiljalleen poistunut julkisuuden valokeilasta, mutta onhan meillä vielä nämä Keskiset, Tukiaiset, Räsäset ja Soinit. Puhumattakaan oman elämän liukastumisista. Eiköhän siitä saada taas jutun juurta aikaiseksi.

Arvostelun yläpuolella

Siinä se meni taas eilen ohi. Jäntevä ja kinterä naapurini Matti-Lisko Hytönen. Mies, joka tienaa leipänsä arvostelemalla muita Iltalehden sivuilla. Petteri Ahomaan ja muutaman muun tapauksessa ihan syystäkin. Terävän kielen ansiosta Matti-Lisko on ilmeisesti muiden yläpuolella. Ainakin omasta mielestään. Ei mikään turhan tiedon lähde. Truth, but nothing but the truth.

En ole Helsingin Kotlettiklubin jäsen mutta ehkä minun pitäisi olla. Ehkä silloin Matti-Lisko yleistä käyttäytymiskoodistoa noudattaen tervehtisi naapureitaan eikä kävelisi vain nännit pystyssä tyhjä katse silmissään ohi. Vain Kotlettiklubin jäsenet, sellaiset kuten Halme ja Abdullah Rantalainen, nauttivat Matti-Liskon arvostusta. Ehkä seura tekee kaltaisekseen. En tiedä. Ihme äijä kuitenkin!

Not in my backyard!

En ole lukenut raamattua. Osia kyllä, pääosin pakotettuna. Jotain on kuitenkin jäänyt mieleen ja muistini toimii paremmin kuin yhä pahemman dementian kourissa painiskelevalla pääministerillämme.

Kymmenen käskyä on tiivis kokoelma yleisesti hyväksyttyjä moraalisääntöjä. Listalta ei muistaakseni löydy kehotusta väistää hapanta. Eikä muistaakseni koko kirjasta. Päinvastoin. Jo ala-asteen uskonnon tunneilta muistan tarinan, jossa Jeesus muutti veden viiniksi, kun iloliemi oli päässyt loppumaan häistä. Ei ollut kieltolakia muinaisessa Juudeassa ei.

Toisin on nyky-Suomessa. Kävin viime viikolla ravintola Torissa syömässä. Ravintola sijaitsee Metodistikirkon kanssa samassa rakennuksessa. Käsittääkseni metodistikirkon laupiaat samarialaiset omistavat herran huoneen ja vuokraavat nurkkia siitä muillekin kuin Jumalan karitsoille. Hyvää maksua vastaan tietenkin. Onhan kirkko erittäin keskeisellä paikalla Helsingin Punavuoressa.

Yleensä melko kansoitetusta ravintola Torista on vaikea saada pöytää arki-iltanakaan. Nyt tilaa kuitenkin oli. Syykin selvisi. Viinilista näytti perin tyhjältä. Itse asiassa sitä ei ollut lainkaan. Listalta löytyi lähinnä Jaffista ja kevyt maitoa. Tarjoilija kertoi naapuripöydän asiakkaille, että ravintolassa ei tarjoilla alkoholia lainkaan. Hämmennys viimeisten vuosien aikana eurooppalaiseen ravintolakulttuuriin tottuneiden asiakkaiden keskuudessa oli käsin kosketeltava. En tiedä, mutta epäilen, että kyseinen päätös ei ole yrittäjän neroleimaus "Porukat hei! Sain viime yönä loistavan idean jolla erotutaan kilpailijoista. Haalitaan tänne lisää jengiä luopumalla alkoholitarjoilusta kokonaan. Jengiä virtaa kuin juutalaisia egyptistä pääsiäisenä ja liikevaihto nousee korkeammalle kuin Baabelin torni." Oma veikkaukseni on se, että herran nöyrimmät palvelijat metodistikirkossaan ovat tulkinneet isoa kirjaa ihan omista lähtökohdistaan käsin ja kieltäneet ravintolalta alkoholitarjoilun. Jotenkin ymmärtäisin sen, että vuokralaisella ei olisi A-oikeuksia, mutta totaalikielto? Parempi kai sitten, että juodaan se pullo ihan itekseen piilossa ja tukahdutetaan muutkin maalliset halut. Katolinen kirkkohan on näyttänyt hyvää esimerkkiä mallin toimivuudesta vuosien varrella.

Kauankohan kyseinen ravintola on pystyssä? Tai kuinka hyvin alkoholiton terassi toimii kesällä? Uskallan epäillä mallin toimivuutta. Oma arvaukseni on, että syksyllä paikalla on jo uusi yrittäjä. Herraa pelkäävä. Tottakai!

Tuhkapilven varjossa

Viihdyin 12 vuotta yhtä mittaa saman työnantajan palveluksessa. Oikeasti viihdyin. Kotimainen finanssilinnake oli erinomainen työnantaja niin teknokuplan puhkeamisen, finanssikriisin kuin hyvien aikojenkin aikana. Mikään ei työntänyt pois. Ei yhtään mikään. Eivät ainakaan ihmiset joiden kanssa olin saanut tehdä töitä. Joidenkin kanssa yli 10 vuotta. Ikävä tulee. Myönnetään.

Mutta: joskus muutos voi tehdä hyvää. Koko pääsiäisen valvoin ja mietin. Ottaako melko haastava tehtävä vastaan. Luopuako tutusta ja turvallisesta. Vetää liina silmille ja laskea muna-asennossa tuntemattomaan. Ahdistus rinnassa oli välillä todella kova. Mutta ahdistus ei kummunnut siitä, että tarjottu tehtävä ei olisi kiinnostava. Sisäinen muutosvastarinta vain oli äärimmäisen kova. Hyvältä työnantajalta on vaikea lähteä, mutta koska maailmassa mikään muu kuin muutos ei ole pysyvää, niin päätin suunnata kohti tuntematonta.

Nyt on edessä reilun kuukauden loma. "Gardening leave" kuten anglosaksisessa maailmassa sanotaan. Tarkoitus oli lähteä aamulla Portugaliin harrastamaan vakavissaan golfia. Islantilainen tulivuori puuttui kuitenkin peliin. Alkuviikosta tehdyllä valinnalla lähteäkö torstaina vai perjantaina oli kauaskantoiset seuraukset. Nyt käkitään ja ihmetellään. Onneksi loma on pitkä ja pienet muutokset ovat mahdollisia. Pieni taloudellisen tappion uhkapilvi roikkuu kuitenkin pään päällä kuin tuhkapilvi Euroopan yllä. Mutta ehkä tätä on mukavampi pohtia maassa kuin 10km:n korkeudessa tuhkapilvessä.

Hokikärpäsen puraisu

Edellinen kerta kun puin päälleni täyden lätkävarustuksen oli noin 23 vuotta sitten. Matinkylän vanhassa jäähallissa, "ladossa", pelattiin koulujenvälistä lätkäturnausta. Nykyään jääkiekkopainotteisella Haukilahden yläasteella/lukiolla ei tuolloin ollut kovin montaa aktiivista jääkiekkoilijaa riveissään. Senpä takia mukaan kelpuutettiin myös kaikki luistelutaitoiset ja jo aktiiviuransa lopettaneet. Kuten allekirjoittanut. Murrosikään liittyy valitettavasti sellainen kiusallinen piirre, että pituuskasvu on melko nopeata ja se mikä sopi edellisenä talvena päälle ei kovin suurella todennäköisyydellä enää sovi seuraavana talvena.

Olin muistaakseni lopettanut jääkiekon edellisenä keväänä. Olin taidoiltani suht hyvä, mutta en mikään superlahjakkuus. Ei vain palo riittänyt treenaamiseen. Kamat olivat vielä tallella ja kun oman koulun joukkue kutsui sinut riveihinsä, niin silloin ei sanottu ei. En muista tarkkaan miten peleissä kävi, mutta muistan sitäkin paremmin sen kuinka katsomosta huuudeltiin jatkuvasti rivouksia ja henkilökohtaisia loukkauksia meikäläiselle. No, olisin kai itsekin syyllistynyt pubertiittini kukoistuksessa huutelemaan kaverille, jonka varusteet olivat liian pienet ja jättivät kiusallisen raon pelihousujen ja -sukkien väliin, jota koristi kashmirkuvioiset blackhorset...

Mutta 23:n vuoden odotus ja trauma jäi taakse keskiviikkona kun luistelin Hartwall Arenan jäälle lainahöyhenissä, mutta tarpeeksi suurissa sellaisissa. Varusteiden päälle jouduin vetämään Jokereiden harjoituspaidan, mutta tämä nöyryytys johtui vain olosuhteista.

Pelaaminen 23:n vuoden tauon jälkeen oli mielenkiintoinen kokemus. Olin toki luistellut ja pelannut ilman kamoja lätkää tällä välillä, mutta varusteet päällä pelaaminen on aivan toista. Puolet energiasta menee siihen, että yrittää hallita jotenkin kroppansa ja pysyä pystyssä. Lisäksi jatkuva luistelu päästä päähän aiheutti ihon huokosissa käsittämättömän tulvan ja vedenpaisumuksen. En muista milloin olisin hikoillut yhtä paljon. Tunnin pelin jälkeen ei luistin enää kulkenut ja maila tarjosi vanhalle miehelle sopivasti tukea kun kentältä valuttiin vaihtoon.

Mutta, mutta: hokikärpänen puraisi. Töniminen, taklaaminen, raastaminen ja roikkuminen. Siinä ohessa kiekko hetkittäin lavassa ja joskus itsekin nokikkain maalivahdin kanssa. Aivan hemmetin raskasta, mutta aivan sairaan mahtavaa. Muistona keskiviikosta vieläkin leukakipeenä maalinedustaklauksen seurauksena. Ehkä kuitenkin ihan hyvä, että se leuka ei murtunut. Olisihan se ollut kieltämättä vienyt jotain tästä paluun synnyttämästä glooriasta...

Leberknödelsuppe ja 12. hääpäivä

Kevään alppimatka on takana. Stantonin ylä- ja alamäet niin vuorilla kuin kylässäkin koettiin viiden hiihtopäivän aikana. Aika oli ajanut KreisiKangaroon ohi, mutta melkein melikymppisillekin riitti apres skitä.

Saksan kielen taito on päässyt viime vuosina ruostumaan. Pahiten sen huomasi kun halusin lounaalla kokeilla paikallista knödel-keittoa. Eli sitä hässäkkää, jossa keskellä nestettä lilluu pyöreä puoliraaka leivos. Ei tullut sitten kuitenkaan mietittyä mitä se leber siinä knödelsuppen edessä tarkoitti. Minulle, joka ala-asteen kolmannella oksensin ruokatunnilla lounaalla tarjotun maksan pellolle, yllätys oli iloinen. Maksalaatikko lihaliemessä ei ihan uponnut. Mutta kaikkea pitää maistaa, niin kuin tillilihapäivänä aina koulussa jankutettiin.

Lauantai-ilta muodostui loman kohokohdaksi. Oli aihetta juhlaan. Aatelisnimen omaava suomenruotsalainen vietti 12. hääpäiväänsä keski-Euroopassa. Samaan aikaan vaimo kirjoitti kitkeriä kommentteja Facebookissa. Ruusut eivät kai sitten täysin korvanneet toisen ihmisen läheisyyttä. Oli miten oli, hemmetin hauska ilta. Apres-skissä Moosewritissä, samppanjaillallinen kolmeen pekkaan hotellissa ja loppuilta Alte Postin yökerhossa. Paluumatkalla yökerhosta ne pirun suomenruotsalaiset herraskansan edustajat antoivat ugrille perinteiseen tyyliin lumipesun. Nelikymppiset äijät! Toudella lapsellista!

Hiihtokausi ei kuitenkaan päättynyt Stantoniin. Huomenna perjantaina edessä hiihtokauden finaali Levillä. Työpaikan perinteinen virkistymisreissu. Kieltämättä viime viikonlopun virkistäytymisen jälkeen tekisi mieli jäädä kotiin, herätä lauantaina myöhään, lukea lehdet, mutta....mutta....lauantaina kreisii bailausta Kittilässä Hullu Poro Areenalla Yön tahtiin. Ei ...tana!

Kevättä Hellsingissä

Maan on vielä valkoinen kaupungissakin. Ainoa vihertävä Kampissa oli viikonlopuna jäljiltä jonkun onnettoman ravintola-asiakkaan pinaatit Dante's Highlightsin edessä. Sää on kuitenkin lämpenemään päin ja tätä menoa golfaamaan päästään ennen juhannusta. Linnut eivät vielä laula, mutta uskaltaisin väittää, että Helsingin keskustassa on kevättä ilmassa.

Lauantai-iltana matkalla illalliselle taivaalta tippui harvakseltaan jotain. Säiden lämmetessä lunta ei enää tule samaan tahtiin kuin ennen, mutta jäätävä tihkua sitäkin enemmän. Ja aika rakeista. Onneksi seurassani oli hieman hitaammin askeltava kanssaihminen. Muuten olisi osunut. Ja uponnut. Annankadulla Motelletin kohdalla toisella puolella tietä kuulin yläilmoista varoittavan äänen. Jokin matkusti viistoa peltikattoa pitkin kohti katua ja varoitti pian päättyvästä olemassaolostaan. Pysähdyin ja seurasin muutaman kymmenen kiloa jäätä tippuvan metrin päähän katuun. Hengissä ollaan, mutta läheltä piti. Kevät se siellä teki tuloaan.

Selvittyäni hengissä lauantai-illasta kevät rankaisi sunnuntainakin. Malminkadulla muutaman metrin päässä paikallisesta gourmet juottolasta, ravintola Vanhasta ketusta, Volvoni makasi jäisellä kadun pinnalla. Pakkashanki oli sulanut sohjoksi ja jääksi. Pyörät pyörivät mutta ruotsalaisen metalliteollisuuden viimeinen lippulaiva ei liikahtanut minnekään. Ei eteen eikä taakse. Vanhan ketun kanta-asiakkaat seurasivat myötätuntoisesti muutaman metrin päässä nortti huulessa ja pyhäpäivän puolitoista promillea verenkierrossa, mutta eivät tehneet elettäkään auttaakseen. Ei tullut työntöapua. Ei tod.! Pelkäsivät kai rattijuopumussyytettä. Hätävarjelun liioittelua sanon minä! Ei sinänsä että olisin apua pyytänyt, mutta itse aika moneen kertaan tänäkin talvena miestä mäessä auttaneena suoraan sanoen kyrsi. Teki mieli liittyä kokoomukseen ja julistaa niille juopoille vähän kyky puolueen sanomaa. "Kiitos vaan avusta! Tiedättekö kuinka paljon mä autan teitä joka fakin päivä kun haette Kelan tiskiltä päivän juomakupongit?"

Jäi antipatiat huutamatta, mutta niin jäi Volvokin kadunvarteen. Olkoon siellä paska! Vietän autotonta päivääni nyt ja huomenna. Luonto kiittää luonnonystävää!