Olen Tapparan mies. Tunnustan. Vaikka kirkkaimmat mitalit jäivät tällä kaudella haaveeksi, niin pronssi lämmitti kummasti. Yllätysmitali nuorelta joukkueelta. Oli mukava olla paikan päällä Hartwall Arenalla todistamassa sitä. Edellisestä pronssipelistäni olikin kulunut jo tovi. Vuonna 1977 kevättalvella menimme isäni kanssa punaisella Volvo Amazonilla Hakametsän hallille ensimmäiseen kiekkopeliini. Tuolloin Koo-Vee voitti pronssia. Muistaakseni vastustaja oli Hifk. Hetken olin Koo-Veen miäs, mutta onneksi melko pian tuli valittua toinen joukkue. Syynä takin kääntöön oli niinkin arkinen asia kuin se, että äiti kutoi pojalleen Tappara tumput ja siitä se sitten lähti....vähän kyllä hävettää tunnustaa, mutta kiitos mutsi, että värit eivät olleet Ilveksen mustaviherkeltaiset.
Pronssipeliä moititaan yleensä merkityksettömäksi otteluksi jossa kohtaavat kaksi pettynyttä joukkuetta. Niin tai näin, eilinen lämmitti kummasti tapparan -muotoista sydäntäni. Hieno päätös myös Rauli Uraman parin vuoden valmennuspestille. Kun Rale palkattiin, niin sain kuulla aika paljon kuittailua lähipiiristä. Hifk oli palkannut NHL:n parhaaksi valmentajaksi valitun Bob Francisin (joka osoittautui myöhemmin vanhaksi juopoksi, mutta jotenkin sopii punanuttujen imagoon toim.huom.!) ja Jokereilla oli miljoonamiehistönsä. Rale osoitti todeksi sanonnan "Ei nimi miestä pahenna." Vaikka Rauli Urama kertoo allekirjoittaneenkin mielestä kaiken sekä suomen kielen kauneudesta että länsisuomalaisesta huumorintajusta, niin Rale näytti että osaaminen ratkaisee.
Tänään olikin sitten aika siirtyä viheriöillä. En muista koska aikaisemmin olisin pelannut golfia 6.4. kesägriineillä. Eihän se mitään kaunista katsottavaa ollut (enkä nyt puhunut kentän kunnosta toim.huom.!) mutta jostain se on aina aloitettava. Kaikki vanhat virheetkin oli tallella kuten se, että kymmenennellä väylällä tuli mieleen, että "en oo muuten hukannut yhtään palloa vielä" eikä kauan tarvinnut odottaa pallovaraston tyhjenemistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti