Surullista komediaa

Innostuin joulun alla lukemisesta. Pitkästä aikaa. Töllö on pysynyt off -tilassa aikaisempaa useammin ja olen siirtynyt sohvalta nojatuoliin lukemaan. Parhaillaan on menossa kolme kirjaa (Turo Kuninkaan Työkalupakki, Stieg Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia sekä Nassim Talebin Musta Joutsten). Paluusta kirjojen maailmaan ovat saaneet kärsiä/nauttia muutkin. Eräällekin naispuoliselle ihmiselle toimitin toissa päivänä pari hyvää kirjaa sairasloman tylsyyttä helpottamaan. Toinen kevyttä ja toinen vähemmän kevyttä. Ei kuitenkaan raskasta sarjaa tyyliin Sota, rauha ja Karamatsovin hulttioveljekset. Vai mikä se Alla Pugatsovan klassikko olikaan?

Koska tiesin vastaanottajan oppineeksi, mutta viime aikoina vähän kirjoja lukeneeksi, mietin tarkkaan mitä voisin lainata. Kävin läpi muutossa harventuneen kirjahyllyni valikoimaa. Monta hyvää kirjaa pakattiin kellariin muuton yhteydessä, joten valinta piti tehdä melko pienestä joukosta. En vienyt Loimaan Norpan minulle lainaamaa Dan Rhodesin kirjaa Timoen Vieta palaa kotiin, jonka varsin eksplisiittinen kuvaus siitä kuinka nuori kulkuripoika ottaa poskeen vanhalta homolta kieltämättä sai miettimään millainen käsitys Norpalla on maustani. Eikä siis pelkästään kirjallisesta maustani. En lainannut myöskään Marxin, Leninin, Stalinin, Maon tai Bruce Springsteenin elämänkertaa, jotka eivät välttämättä herättäisi kenenkään intohimoa lukemista kohtaan. Sen sijaan valitsin kevyemmäksi Petri Tammisen Enon opetukset, jota olen tässäkin blogissa referoinut, ja hieman raskaammaksi lempikirjailijani John Irvingin Kaikki isäni hotellit. Irvingin kirjathan eivät sinänsä ole raskaita, mutta melko pitkiä.

Kun sitten kerroin kirjalainanantajana kirjalainanottajalle teoksista ja kuvailin John Irvingin teosta kirjaksi, joska pitää sisällään paljon hienoja tarinoita ja huumoria, mutta myös surua, niin minulle vastattiin "Hö. Nää molemmathan on tällaisia surullisia komedioita!". No hemmetti: Elämähän on surullista komediaa! Jos ette usko, niin lukekaapa tätäkin blogia tai eräänkin varsinaissuomalaisen tarinaa S-bonuksista.

Surullista komediaa oli myös tämän illan A-plus keskustelu Gazan kriisistä. Minun oli taas vaikea hillitä itseäni ahdasmielisen ja näköalattoman Suomen keskustan europarlamentaarikon mielipiteitä kuunnellessa. Mistä perseestä nuo kaikki maailman hannutakkulat syntyvät? Onko Suomen maaseutu todella niin ahdasmielinen paikka, että ei vain haluta edes ymmärtää miltä ihmisistä tuntuu elää Espoossa...tai siis Espoon kokoisessa paikassa jossa ei ole pienintäkään toivoa paremmasta tulevaisuudesta eikä mahdollisuutta päästä pois? Mutta kai näitäkin täytyy vain yrittää ymmärtää. Jos kasvaa ympäristössä jossa pesäpallo viihdyttää viikonloppuisin, kymmenen kilometrin säteellä ei asu muita kuin sukulaisia ja ainoa vaihtoehto kokea toisen lähimmäisen hellyyttä ja lämpöä on navetan Mansikki, niin ei sekään nyt ihan herkkua voi olla. Eihän?