Jokunen aika sitten ystäväni kehä III:n ulkopuolelta tuli viettämään pidennettyä vapaata Stadiin. Lähinnä sen yöhön. Kotiin jäivät kaipaamaan vaimo ja lapset, mutta pieni ero saattaa usein piristää leipiintynyttä parisuhdetta, joten kyseessä taisi olla ns. Win-win -tilanne. Koska kyseessä oli varsin laadukkaasti koottu viihdepaketti olin pakotettu osallistumaan ystäväni perjantai-illan viettoon, joka huipentui yllättäen Apollossa. Tällä kertaa loppuhuipennus jatkui kuitenkin Mannerheimintien McDonaldsia pidemmälle. Ja reilusti.
Ystäväni ja minun lisäkseni illanvietossa oli mukana ystäväni kaksi kollegaa. Meneviä miehiä molemmat. Sellaisia tyypillisiä siipimiehiä, jotka saattavat ottaa tilaisuuden tullen lentueen johtajan roolin. Ja niin kävi tälläkin kertaa.
Tilattuamme ensimmäiset "yömyssyt" Apollon baaritiskiltä seuraamme lyöttäytyi kaksi lukioikäiseltä näyttävää tyttöä. Osa porukasta oli "innoissaan". Itseäni lähinnä hävetti. Kyseessä on kuitenkin kotikaupunkini ja vaikka aika liberaali olenkin, niin jonkinlainen huoli omasta maineesta alkoi painaa. Samaa painolastia eivät kaikki ryhmämme jäsenet kuitenkaan siis havainneet.
Tytöt olivat ilmaisten drinkkien (se lienee todellinen syy olla seurassamme - ei siis "voittaja" habituksemme) innoittamina alkaneet hieroa lähempää tuttavuutta erään seurueemme jäsenen seurassa. Kun ilta oli edennyt tarpeeksi pitkälle ja eräskin siipimiehistä syyllistynyt jonkinlaiseen haureuteen toisen tytöistä kanssa tuli ansioitunut siipimiehemme Pekka kehaisemaan meille muille "Mä sanoin sille, että oon 33-vuotta eikä mulla oo tyttöystävää!!!" No, aikuisten oikeastihan Pekka on 41 ja naimisissa, joten osa tarinasta oli jostain näkökulmasta katsottuna melkein totta.
Ilta päättyi aikanaan eikä mitään sen dramaattisempaa tapahtunut. Seuraavana päivänä istuin ystävämiehen kanssa terassilla ja sain idean. Pekallahan ei ollut kännykkänumeroani puhelimessaan. Edellisenä iltana Pekka 33 (41) oli läheisyyden kaipuussaan lahjoittanut oman puhelinnumeronsa Jossulle, 23 -vuotiaalle restonomille. Koska päivä oli jo pitkällä oli Jossun aika ottaa yhteyttä Pekkaan ennen kuin Pekka löytää itselleen tyttöystävän. Lähetin siis puhelimestani seuraavan viestin
"Kiva ilta eilen. Vähän huppelissa meni...hi, hi ;-). Millo nähää? t. J"
Aika kului eikä Pekasta kuulunut mitään. Jossu alkoi pikku hiljaa menettää toivonsa. Ehkä Pekka olikin vain yksi fakin player muiden Apollon pelimiesten joukossa. Ehkä tämä juttu ei sittenkään kanna pitemmälle. Mutta aina voi toivoa...Sitten yli viisi tuntia ensimmäisen viestin jälkeen tunsin vapauttava värinähälytyksen taskussa.
"Moi, kivaa oli :) Kiirettä nyt päivystyksessä, laitan viestiä myöhemmin -P"
Ihanaa!!!! Koska Jossu oli huolissaan Pekan jaksamisesta rankan illan jälkeen halusi hän rohkaista Pekkaa kiusoittelevalla, mutta samalla lupaavalla viestillä.
"Älä rasita itteäs liikaa...;-)"
Tämän jälkeen Pekasta ei kuulunutkaan sitten mitään. Jossu alkoi jo olla epätoivoinen. "Pitäskö laittaa mesee vai onks se liian tyrkkyä?", Jossu pohti. Ehkä Pekka ei kuitenkaan välittänyt niin paljon kuin Jossu oli aluksi luullut. Voihan olla, että kymmenen vuotta on kuitenkin ikäerona liian paljon.
Kaikki edelliset viestit oli vaihdettu lauantaina. Istuin keskiviikkona seminaarihuoneessa johdon strategiapäivän parissa työskennellen. Olin jo unohtanut Pekan. Sika mikä sika! Jos ei kerta kiinnosta, niin olkoon menneeksi! Antaa olla. Ei kiinnosta. Ei ole sen arvoista. On niitä muitakin! Sitten kesken ryhmätyön puhelin värähti pöydällä. Odotin tietoa eräästa casesta toimistolta, joten päätin katsoa viestin heti ja....ei saatana!!! Pekkahan se siellä libido täyteen mittaan viritettynä lähestyi restonomi Jossua.
"Hei, mites menee?" Matkalaukun pakkaus menossa. Singapore Bali kutsuu :)"
Tässä vaiheessa tajusin, että pieni käytännön pilamme oli näemmä onnistunut. Tuntui kieltämättä aika hyvältä eikä käynyt yhtään sääliksikään Pekkaa. Se joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Olin kuitenkin tullut siihen tulokseen, että Jossun on aika jättää hyvästit. Siitäkin huolimatta, että se on niin kovin surullista.
Seuraavana päivänä olin lentokentällä Björn Dählien näköisen ystäväni kanssa matkalla Keski-Eurooppaan parille Springsteenin keikalle. Ennen kuin astuin lentokoneeseen oli Jossun aika jättää haikeat hyvästit Pekalle.
"Moi. Älä ymmärä vääri. Tietsä oli hauskaa niin kauna ku sitä kesti mut emmä vaa pysty. Edellinen juzka päätty just ja mun exä Mage on alkanu taas lämmittelee kun se amis päätty. Ok kesken, mutta päätty kuiteski. Ikäerookin taitaa olla liikaa. Sori vaan mutta näytät kyllä enenmmän 45:lta ku 33 vuotiaalta. Toivottavasti löydät vielä jonku. Ja varmasti löydät. Tsemppii ja voimahali. J"(Kirjoitusvirheistä huolimatta edellinen teksti ei ole Tauski Peltosen lehdistötiedotteesta. Toim.Huom.)
No, nyt se oli tehty. Kyyneleet kuuluvat eroon. Niin nytkin. Tällä kertaa itkin onnesta. Pokka ei vaan pitänyt. Luulin jo kaiken olevan ohi kunnes...piip piip!
"Moi, eipä hämminkiä. Mukavat kesänjatkot :) P"
Siis ei saatana. Oikeesti! Vieläkö se kaveri uskoi mesettävänsä 23 -vuotiaan restonomin kanssa!? Oli miten oli, niin Pekkahan on todellinen herrasmies. Ok, ehkä hyväuskoinen hölmö, mutta herrasmies kuitenkin. Jatkoin itkemistä. Vahingon ilo on paras ilo. Siihen ei nimittäin liity tippaakaan kateutta. Ne olivat fiilikset tässä vaiheessa.
Pakkohan asia oli Pekalle lopulta tunnustaa. Laitoin kohteliaan tekstiviestin, jossa tunnustin kaiken. En pelännyt vihareaktiota. Pekka on kuitenkin akateemisesti koulutettu 41 -vuotias mies eikä varmasti ryhdy miestappoon tai muuhun veritekoon. Muutama minuutti viestini jälkeen sain Pekalta viestin.
"Kiitos kampituksesta, liha on heikko :)"
Seuraavat vuodet joutunen käyttäytymään sivistyneesti ja välttelemään virheitä. Se on nimittäin varmaa, että joskus se kosto tulee...
torstaina, elokuuta 16, 2012
sunnuntaina, huhtikuuta 15, 2012
Parinvaihdon anatomia suomalaisittain
YLE:n Silminnäkijä esitti viime viikolla ohjelman huiman (?) suosion saavuttaneesta parinvaihdosta. Oli pakko katsoa. Sekä tirkistelyn että uteliaisuuden innoittamana.
Ohjelmassa esitettiin kaksi eurooppalaista lähestymistapaa tähän aikuisväestön uuteen villitykseen. Toinen oli hyvinkin suomalainen ja toinen keskieurooppalainen. Jälkimmäisessä keskityttiin haastattelemaan saksalaista, nahkaan pukeutunutta uhkeaa blondia, joka järjesti parinvaihtobileitä Berliinissä. Yökerho oli melko perinteinen saksalainen bordelli pressukankaisine patjoineen ja SM-välineineen. Meno germaaneilla yltyi välillä jopa niin riettaaksi, että kansallisella yleisradiokanavalla varmasti mietittiin, voidaan tällaista edes iltakymmenen jälkeen esittää.
Suomalaisessa versiossa kuvattiin pariskuntaa, jossa vajaa viisikymppinen mies oli pukeutunut ruskeisiin farkkuihin, Camelin talvikenkiin ja t-paitaan. Pariskunnan samanikäinen nainen oli löytänyt yllensä kabareemekon, verkkosukat ja höyheniä. Tässä vaiheessa olin jo sulkemassa televisiota. Tunnelma oli niin irstas, rietas ja eroottinen, että oli pakko turvautua teinivuosien hätäuloskäyntiin ja ryhdyttävä ajattelemaan paavia. Ihan sama kumpaa. Sitä edellistä polakkia vai nykyistä Ratzingerin äidin poikaa. Toivoin vain pääseväni mahdollisimman nopeasti takaisin siihen tavalliseen toimistotyöläisen arki-illan epäeroottiseen tunnelmaan.
Kohtaus oli kuvattu Pirkanmaalaisessa luksushotellissa. Itse löisin rahani likoon Rosendahlin puolesta pyökinvärisen parketin, kirsikkapuisen kalustuksen sekä kuvaputkitelevison perusteella. Pääosanesittäjien äänet oli muutettu. Herra kuulosti Iines Ankalta ja rouva Konstaapeli Simo Sisulta. "Ann mä nyy vähän hiero viä", aneli herra puristellessaan rouvan runsasta rintavarustusta "Ei ku ny mennään", murahti Simo Sisu. Sanomattakin lienee selvää, että tässä vaiheessa olin jo hekuman huipulla. Enempää en kestäisi, mutta lisää seurasi.
Ohjelma eteni edellä kuvatuissa tunnelmiussa. Keski-Euroopassa Berliiniläisestä yökerhosta ei päästy mihinkään, mutta Suomessa siirryttiin Pirkanmaalta minnekäs muualle kuin Lapin Gomorraan, Leville. Kyseinen pariskunta oli siirtynyt uusiin ympyröihin parinvaihtopiireissä tutuksi tulleen pariskunnan kanssa. Oli vuokrattu mökki ja ostettu Lapin kultaa ja lonkeroa upo täyteen.
Ilta Lapissa alkoi keittiönpöydän ääressä. Koko nelikko istui tupapöydän ympärillä pelaten pikkutuhmaa aikuisten Aliasta. Jo tutuksi tullut pariskunta oli pukeutunut samaan kostyymiin kuin Rosendahlissa. Sen sijaan yllätyin melkoisesti, kun tajusin kuka suuruus istui pöydässä arvuuttelemassa mikä on nahkainen, kova ja pelottava (oikea vastaus: erektio toim.huom.). Kyllä, Darth Vaderhan se siinä rypisteli otsaansa valomiekkansa kanssa (Tämä ei ole metafora. Darthilla todellakin oli Stokkan leluosastolta hankittu muovinen valomiekka. Pelottavaa. Ja samalla kiehtovaa. Darth suorastaan huusi: Do ya think I'm sexy...?). Pelipöydästä siirryttiin yläkerran parvelle, jonne Tohlopin hienovaraiset kameramiehet eivät enää seuranneet. Jokainen voi omassa mielessään miettiä mitä Darth Vader siellä teki viattomalle maan asukille valomiekallaan...
Ohjelman lopuksi seurattiin molempien pariskuntien hiihtopäivää rinteessä. Koska aihe on arkaluontoinen ei kenenkään kasvoja paljastettu missään vaiheessa ja kuten kerroin aikaisemmin, niin myös äänet oli muutettu. Todennäköisesti myös Darth Vaderin vaikka se kuulostikin häneltä itseltään. Koska suomalainen on mestari yhdistelemään erivärisiä vaatekappaleita ja säilyttää tyylinsä niin rinteessä kuin käydessään lähimmässä Prismassa, niin kukaan ei varmaan tunnistanut Luhdan camouflage-takkiin limenvihreät Haltin toppahousut yhdistänyttä herraa. Myös hänen violettiä, valkoista ja sähkönsinistä ennakkoluulottomasti yhdistellyt rouvansa jäänee S-Bonuksia varsinaissuomalaisen Prisman kassalla höylääville etuasiakkaille täysin tuntemattomaksi. Darth Vader tosin tunnistetaan niin S- kuin K-markettienkin kassoilla
Mutta hatunnosto joka tapauksessa rohkealle suomalaispariskunnalle. Olisihan sitä parinvaihtoa kiva itsekin kokeilla. En vain tiedä miten naisystäväni suhtautuisi asiaan. Sitä paitsi minun tuurillani saisin kuitenkin parikseni Darth Vaderin.
Ohjelmassa esitettiin kaksi eurooppalaista lähestymistapaa tähän aikuisväestön uuteen villitykseen. Toinen oli hyvinkin suomalainen ja toinen keskieurooppalainen. Jälkimmäisessä keskityttiin haastattelemaan saksalaista, nahkaan pukeutunutta uhkeaa blondia, joka järjesti parinvaihtobileitä Berliinissä. Yökerho oli melko perinteinen saksalainen bordelli pressukankaisine patjoineen ja SM-välineineen. Meno germaaneilla yltyi välillä jopa niin riettaaksi, että kansallisella yleisradiokanavalla varmasti mietittiin, voidaan tällaista edes iltakymmenen jälkeen esittää.
Suomalaisessa versiossa kuvattiin pariskuntaa, jossa vajaa viisikymppinen mies oli pukeutunut ruskeisiin farkkuihin, Camelin talvikenkiin ja t-paitaan. Pariskunnan samanikäinen nainen oli löytänyt yllensä kabareemekon, verkkosukat ja höyheniä. Tässä vaiheessa olin jo sulkemassa televisiota. Tunnelma oli niin irstas, rietas ja eroottinen, että oli pakko turvautua teinivuosien hätäuloskäyntiin ja ryhdyttävä ajattelemaan paavia. Ihan sama kumpaa. Sitä edellistä polakkia vai nykyistä Ratzingerin äidin poikaa. Toivoin vain pääseväni mahdollisimman nopeasti takaisin siihen tavalliseen toimistotyöläisen arki-illan epäeroottiseen tunnelmaan.
Kohtaus oli kuvattu Pirkanmaalaisessa luksushotellissa. Itse löisin rahani likoon Rosendahlin puolesta pyökinvärisen parketin, kirsikkapuisen kalustuksen sekä kuvaputkitelevison perusteella. Pääosanesittäjien äänet oli muutettu. Herra kuulosti Iines Ankalta ja rouva Konstaapeli Simo Sisulta. "Ann mä nyy vähän hiero viä", aneli herra puristellessaan rouvan runsasta rintavarustusta "Ei ku ny mennään", murahti Simo Sisu. Sanomattakin lienee selvää, että tässä vaiheessa olin jo hekuman huipulla. Enempää en kestäisi, mutta lisää seurasi.
Ohjelma eteni edellä kuvatuissa tunnelmiussa. Keski-Euroopassa Berliiniläisestä yökerhosta ei päästy mihinkään, mutta Suomessa siirryttiin Pirkanmaalta minnekäs muualle kuin Lapin Gomorraan, Leville. Kyseinen pariskunta oli siirtynyt uusiin ympyröihin parinvaihtopiireissä tutuksi tulleen pariskunnan kanssa. Oli vuokrattu mökki ja ostettu Lapin kultaa ja lonkeroa upo täyteen.
Ilta Lapissa alkoi keittiönpöydän ääressä. Koko nelikko istui tupapöydän ympärillä pelaten pikkutuhmaa aikuisten Aliasta. Jo tutuksi tullut pariskunta oli pukeutunut samaan kostyymiin kuin Rosendahlissa. Sen sijaan yllätyin melkoisesti, kun tajusin kuka suuruus istui pöydässä arvuuttelemassa mikä on nahkainen, kova ja pelottava (oikea vastaus: erektio toim.huom.). Kyllä, Darth Vaderhan se siinä rypisteli otsaansa valomiekkansa kanssa (Tämä ei ole metafora. Darthilla todellakin oli Stokkan leluosastolta hankittu muovinen valomiekka. Pelottavaa. Ja samalla kiehtovaa. Darth suorastaan huusi: Do ya think I'm sexy...?). Pelipöydästä siirryttiin yläkerran parvelle, jonne Tohlopin hienovaraiset kameramiehet eivät enää seuranneet. Jokainen voi omassa mielessään miettiä mitä Darth Vader siellä teki viattomalle maan asukille valomiekallaan...
Ohjelman lopuksi seurattiin molempien pariskuntien hiihtopäivää rinteessä. Koska aihe on arkaluontoinen ei kenenkään kasvoja paljastettu missään vaiheessa ja kuten kerroin aikaisemmin, niin myös äänet oli muutettu. Todennäköisesti myös Darth Vaderin vaikka se kuulostikin häneltä itseltään. Koska suomalainen on mestari yhdistelemään erivärisiä vaatekappaleita ja säilyttää tyylinsä niin rinteessä kuin käydessään lähimmässä Prismassa, niin kukaan ei varmaan tunnistanut Luhdan camouflage-takkiin limenvihreät Haltin toppahousut yhdistänyttä herraa. Myös hänen violettiä, valkoista ja sähkönsinistä ennakkoluulottomasti yhdistellyt rouvansa jäänee S-Bonuksia varsinaissuomalaisen Prisman kassalla höylääville etuasiakkaille täysin tuntemattomaksi. Darth Vader tosin tunnistetaan niin S- kuin K-markettienkin kassoilla
Mutta hatunnosto joka tapauksessa rohkealle suomalaispariskunnalle. Olisihan sitä parinvaihtoa kiva itsekin kokeilla. En vain tiedä miten naisystäväni suhtautuisi asiaan. Sitä paitsi minun tuurillani saisin kuitenkin parikseni Darth Vaderin.
maanantaina, maaliskuuta 26, 2012
Let me challenge you!
Lähiruoka on kuulemma in. Oli siis aika kokeilla. En ole bönde, joten ei ollut syytä, eikä mahdollisuutta, lähteä naapuriin hakemaan käsin poimittuja tomaatteja. Tsadissa riittää kun tarkistaa ravitsemusliikkeet 500 metrin säteellä. Lihat ja kasvikunnan edustajat odottavat kiltisti jääkaapissa pääsyä pannulle ja naapurinpojan lautaselle. Nam!
Suljettuani pois valikoimasta A-oikeudella varustetut lähiöravintolat, joudin toteamaan, että Ruusulankadun Villeta oli remontissa ja Mamma Rosa täynnä. Ei hyvä. Lyon oli über cool farkkukansalle, mutta Kareliasta Manskun ja Rumeberginkadun kulmasta löytyi yllättäen tilaa. Oltuani kymmenen sekuntia sisällä Kareliassa ehdin jo kainosti toivoa, että pöytämme olisi mahdollisimman kaukana kolmen kovaäänisen ja "vittua" joka toiseessa lauseessa huutavien (ja ilmeisesti myös kaipaavien) nelikymppisten menestyjien pöydästä. Mutta, mutta.... Juuri siitä vierestähän se ravintolan ainoa vapaa pöytä sitten löytyi. Yllättäen.
Vieressämme istui kolme myynnin ammattilaisesta. Tai ei. Ei vain myynnin ammattilaista vaan myös johtaminen ja ihmistuntemus oli näiden moniosaajien jokapäiväistä kauraa. Siinä istuessani mietin muutamaan otteeseen omaa ammatinvalintaani. Olenko minäkin tuollainen? (En viitannut moniosaamiseen, vaan myyntiin toim.huom.) "Vitun" huutelun ohessa miehet kävivät läpi suomalaista johtamiskulttuuria, automieltymyksiään (Porscheista puhuttiin, mutta vuoden 2006 A6:lla ajettiin), vertailivat upouusia Nokia Lumioitaan sekä firmojensa henkilöstöpolitiikkaa. Diskurssissa ei tyydytty vain suomen kieleen vaan turvauduttiin myös toiseen kotimaiseen tyyliin "Matti, let me challenge you!!!". Työsopimukset olivat jenkkifirmassa kahdeksansivuisia. Päälle vielä 19 sivua liitteitä. Bisnes oli bisnestä ja kansainvälisyys oli in niin kauan kun kaikki ovat hyvin toimeentulevia valkoihoisia. Potkujakin jaeltiin. "Mun assarilla on hieman erilainen huumorintaju kuin mulla. Pyysin merkkaan kalenteriini maanantaille klo 7.30 'Potkut Rikulle'. Se kysyi miksi noin aikaisin. No siksi, koska mun täytyy ehtiä Tampereelle antamaan potkut yhdelle toiselle kaverille samana päivänä."Rentouttava perjantai-ilta? Ei ehkä, mutta viihdyttävä. Aivan varmasti.
Menestyjien keskustelua epäkohteliaasti viereisessä pöydässä kuunnellessani en voinut välttyä kysymästä itseltäni mistä nämä 80-luvun reliikit oli kaivettu esiin! En heti löytänyt määritelmää vierustovereilleni. Kaivelin vanhoja iltapäivälehtien lööppejä mieleni sopukoista ja lopulta löysin etsimäni. Nämähän ovat niitä juppeja! Juuri niitä 80-luvun menestyjiä. Adlon, Lauri Törhösen Insiders ja avo-Saabi. Keitele&Tommila. KOPpi ja SYPpi. Suuret puheet, pienet teot. Juppeja perkele! Se kavereiden kunniaksi kuitenkin sanottakoon, että spencer -puvut olivat sentään jääneet kotiin. Mutta silti. Jumalauta. Juppeja. Ja eccot jalassa!
Suljettuani pois valikoimasta A-oikeudella varustetut lähiöravintolat, joudin toteamaan, että Ruusulankadun Villeta oli remontissa ja Mamma Rosa täynnä. Ei hyvä. Lyon oli über cool farkkukansalle, mutta Kareliasta Manskun ja Rumeberginkadun kulmasta löytyi yllättäen tilaa. Oltuani kymmenen sekuntia sisällä Kareliassa ehdin jo kainosti toivoa, että pöytämme olisi mahdollisimman kaukana kolmen kovaäänisen ja "vittua" joka toiseessa lauseessa huutavien (ja ilmeisesti myös kaipaavien) nelikymppisten menestyjien pöydästä. Mutta, mutta.... Juuri siitä vierestähän se ravintolan ainoa vapaa pöytä sitten löytyi. Yllättäen.
Vieressämme istui kolme myynnin ammattilaisesta. Tai ei. Ei vain myynnin ammattilaista vaan myös johtaminen ja ihmistuntemus oli näiden moniosaajien jokapäiväistä kauraa. Siinä istuessani mietin muutamaan otteeseen omaa ammatinvalintaani. Olenko minäkin tuollainen? (En viitannut moniosaamiseen, vaan myyntiin toim.huom.) "Vitun" huutelun ohessa miehet kävivät läpi suomalaista johtamiskulttuuria, automieltymyksiään (Porscheista puhuttiin, mutta vuoden 2006 A6:lla ajettiin), vertailivat upouusia Nokia Lumioitaan sekä firmojensa henkilöstöpolitiikkaa. Diskurssissa ei tyydytty vain suomen kieleen vaan turvauduttiin myös toiseen kotimaiseen tyyliin "Matti, let me challenge you!!!". Työsopimukset olivat jenkkifirmassa kahdeksansivuisia. Päälle vielä 19 sivua liitteitä. Bisnes oli bisnestä ja kansainvälisyys oli in niin kauan kun kaikki ovat hyvin toimeentulevia valkoihoisia. Potkujakin jaeltiin. "Mun assarilla on hieman erilainen huumorintaju kuin mulla. Pyysin merkkaan kalenteriini maanantaille klo 7.30 'Potkut Rikulle'. Se kysyi miksi noin aikaisin. No siksi, koska mun täytyy ehtiä Tampereelle antamaan potkut yhdelle toiselle kaverille samana päivänä."Rentouttava perjantai-ilta? Ei ehkä, mutta viihdyttävä. Aivan varmasti.
Menestyjien keskustelua epäkohteliaasti viereisessä pöydässä kuunnellessani en voinut välttyä kysymästä itseltäni mistä nämä 80-luvun reliikit oli kaivettu esiin! En heti löytänyt määritelmää vierustovereilleni. Kaivelin vanhoja iltapäivälehtien lööppejä mieleni sopukoista ja lopulta löysin etsimäni. Nämähän ovat niitä juppeja! Juuri niitä 80-luvun menestyjiä. Adlon, Lauri Törhösen Insiders ja avo-Saabi. Keitele&Tommila. KOPpi ja SYPpi. Suuret puheet, pienet teot. Juppeja perkele! Se kavereiden kunniaksi kuitenkin sanottakoon, että spencer -puvut olivat sentään jääneet kotiin. Mutta silti. Jumalauta. Juppeja. Ja eccot jalassa!
sunnuntaina, maaliskuuta 11, 2012
Kuinka minusta(kin) tuli latuhomo
Kuulun siihen sukupolveen, joka on kokenut miltä tuntuu hiihtää kouluun. Edellisestä sodasta oli tuossa vaiheessa jo ehtinyt vierähtää tovi. Te ikuista nuoruutta ihannoivat hipsterit voitte siis unohtaa nälvimisen! (Nimim. 40-vuotias hipsteri...) Kangasalan Vatialan ala-asteella oli talvisin kymmenittäin oppilaiden suksia seinällä rivissä. Järviset, Peltoset ja Karhut muodostivat värikkään, niin värikkään kuin 70-luvun kirjavassa ilmapiirissä voi vain kuvitella, värikollaasin kusenkeltaista betoniseinää vasten. Kun liikuntatunnilla oli hiihtoa, niin ei tuonut isä tai äiti suksitelineet katolla farmari Volvolla pihaan. Ei tod.! Ja oli niitä karkkia tarjoavia setiä silloinkin. 70-luvulla vallitsivat vielä luonnon lait. Jos matkaa kouluun oli kauheat 2,5 km, niin se joka ei siitä suksilla selvinnyt oli jo matkalla ammattikouluun. Yhtään huonoa muistoa ei noihin koulumatkoihin silti liity. Myöhemmin elämässäni onnistuin kuitenkin kehittämään ristiriitaisen ja kompleksin suhtautumisen maastohiihtoon.
Armeija-aikana tuvassa haaveiltiin kuksimisesta, mutta pääesikunta oli järjestänyt asiat tsilleensä, että kuksimisen sijasta harrastettiin suksimista. Valkoiset laudat jalassa etsimme Haminan ja Virolahden metsissä maihinnoussutta A2- keltaista. Taistelukosketukset sekä viholliseen että vastakkaiseen sukupuoleen olivat vähissä. Paikallinen sairaanhoito-oppilaitos ei myöskään edesauttanut asiaa. Sisarten hentojen ja valkoisten bileitä kyllä mainostettiin näyttävästi kasarmin ilmoitustaululla. Heti siinä paikallisen nakkikioskiyrittäjän menun vieressä. Kebab oli muuten vielä tuohon aikaan, 90-luvun alussa, melkoinen harvinaisuus makkaraperunamenujen joukossa. Ainoa etninen liha mitä Haminassa oli (kuulemma) tarjolla oli torilla 50 markalla myynnissä ollut "Pilu". Se ei tietääkseni muutamalla markalla päivässä toimeentuleville varusmiehille maistunut, vaan me isänmaalliset asevelvolliset olimme lähinnä kotimaisen lihan perään. Niinpä luimme opiston mainoksien rivien väleistä hormoonien aiheuttaman dysleksian vallassa väärin. Naista sai nimittäin noista bileistä etsiä harmaisiin loma-asuihin pukeutuneiden varusmiesten seasta kuin neulaa heinäsuovasta. Kasarmeilla patoutunutta energiaa purettiin siis suksimiseen, ei kuksimiseen.
Uskallan kuitenkin väittää, että en tuolloinkaan alkanut vihata hiihtämistä. Armeijaa edeltävät kymmenen esipuberteetin vuotta vietin Espoossa. Tuota aikaa leimasivat paitsi ilmastonmuutoksen vaikutuksesta johtuneet leudot talvet, jolloin ei todellakaan hiihdetty, sekä paha akneongelma. Niinpä hiihtäminen jäi kehäteiden ulkopuolella asuvien maalaisjunttien säälittäväksi harrastukseksi. Kun sitten palasin suksien päälle armeijassa, niin myönnän salaa nautttineeni vanhasta tuttavuudestani.
Armeijan jälkeen alkoi sitten todellinen pimeä keskiaika. Ainakin mitä tulee suksimiseen. Eikä valoa tuonut Lahtden 2001 tapahtumat vaan karpaasien pieleen mennyt nesteytys lähinnä pahensi tilannetta. Ajattelin hiihtämisen olevan todellakin junttien touhua, jota ei täällä sivistyksen parissa sitten harrasteta. Ei, ellei sitten halua leimautua maalaisliittolaiseksi tai jyväjemmariksi. Ei tod! Täällä lähdettiin bussilla skimbaamaan ja kreisibailaamaan Himokselle tai sitten ei tehty sitäkään. Itse valitsin jälkimmäisen. En tiedä miksi. En ollut vain järin kiinnostunut alamäkihiihdostakaan tuohon aikaan. Kokematta jäivät siis viinanhuuruiset ja oksennukselle tuoksahtavat opiskelijajärjestön skimbareissut Keski-Suomeen. Itse join mieluummin mieskengät ja valkoiset sukat jalassa turvallisesti Uudella ylioppilastalolla TDK-bileissä (Tiedekuntabileet järjestettiin kerran kuukaudessa kuukauden ensimmäisenä lauantaina tenttilauantain kunniaksi toim.huom.!) Sanomattakin lienee selvää, että suksimisen sijaan myöskään kuksimista ei pahemmin harrastettu. Ja miksi kukaan olisi sitä kanssani harrastanutkaan? Minulla oli korvakoru ja inkakuosinen flanelipaita. Olin 188 cm pitkä, luuni ja nahkani painoivat 75 kiloa, lihakseni korkeintaan kilon. Kärsin edelleen aknesta ja kampaukseni oli villi tuulahdus 30-luvun pappisseminaarista.
Sitten tuli vuosi 2002 ja rikoin polveni eturistisiteen ensimmäisen kerran. Toipumisaika puoli vuotta. En ollut kovin innokas kuntopyöräilijä, joten joku muu liikuntaharrastus piti keksiä toipilasajalle. Ehkä ajatus hiihtämisestä syntyi heti leikkauksen jälkeisinä päivinä kodeiinipäissäni tai sitten siihen vaikutti silloinen lyhytaikainen naispuolinen tuttavuus, joka kannusti hiihtämään. Oli itsekin kuulemma kerran hiihtänyt viikon Ylläksellä vitutukseen. Niinpä hankin perinteisen tyylin sukset fysioterapeuttini luvalla ja aloitin hiihtoharrastuksen uudestaan.
Perinteistä ehdin sivakoida muutaman kerran talvessa aina viime talveen asti. En ollut kovin innostunut siitä, mutta olihan se ihan virkistävää puuhaa jos kelit sallivat. Viime talvena annoin vihdoin anteeksi Mikalle, Jarille ja Kari-Pekalle. Lahden vuoden 2001 rikokset olivat vanhentuneita ja oli aika katsoa eteenpäin. Olen kuitenkin vain ihminen eikä anteeksiantoni ollut sataprosenttinen. Sen verran hyvältä nimittäin tuntui viime kesänä golfkentälllä kun karpaasi-Jari hukkasi autonavaimensa kentälle. Vahingonilo on aidointa iloa. Siihen ei sisälly tippaakaan kateutta. Sen verran kokonaisvaltainen anteeksiantoni silti oli, että päätin hankkia uudet sukset. Koska olen välineurheilija henkeen ja vereen, oli aika siirtyä luisteluhiihdon iloiseen maailmaan uudessa slimmissä hiihtoasussa.
Viime talvi meni vielä opetellessa. Tekniikan alkeet olivat tiedossa, mutta implementointi oli vaatimatonta. Tasaisella meni mukavasti, mutta ylämäet olivat helvettiä. En ollut ihan varma oliko tämä sittenkään minua varten. Ylämäet vaan vituttivat niin paljon, että...että... HAVUJA PERKELE! Sitten joku vinkkasi, että älä yritä kiivetä mäen päälle niin nopeasti kuin pääset vaan kuuntele hengitystäsi ja kas, kas...tänä talvena Ylläksellä "Sen yhden jonka nimeä ei saa mainita" -nousu toi vapahduksen. Vajaan kahdensadan metrin vertikaalinen nousu meni melko kevyesti rauhallisesti lykkien ja olin myyty. Kun lähdin Ylläkselle muutama viikko sitten, olin vielä urbaani 40-vuotias hipsteri. Tuon nousun jälkeen olin vihdoinkin saavuttanut jotain mitä olin yrittänyt vältellä pitkään. Minusta oli tullut keski-ikäinen ja "I'm just lovin' it!". Veri veti ladulle ja sanoin jopa ei shottien höyrystämälle kutsulle lähteä Kalleen. Suuntasin mieluummin nauttimaan lopputalven viimeisistä hangista Paloheinään. Olin saavuttanut evoluution seuraavan askeleen. Olin nyt keski-ikäinen latujuntti joka tervehtii Lapissa ladulla vastaantulijoita iloisesti hymyillen ja kuksimisen sijasta (lisäksi) haaveilee myös suksimisesta. Nyt ainoa asia joka askarruttaa tällä kehityksen tiellä on se, mikä on evoluution seuraava askel. Tuleeko vielä ennen vaippoja, heikentynyttä virtsasuihkua ja syöttökaukaloa jotain vai oliko tämä nyt tässä? Oli miten oli, niin minä ainakin suksin niin kaun kuin lunta ja virtaa vielä riittää! Niin kuin kunnon latuhomon pitääkin.
torstaina, maaliskuuta 01, 2012
Turvallisuusuhka?
Pena Perussuomalaisen eli Hakkaraisen Penan toimintaa seuratessa tuntee itsenäsä vanhaksi. Kaveri kreisibailaa aamu kuuteen arki-iltaan epämääräisen motoristikerhon tiloissa ja menee seiskaksi töihin. Touhun tiimellyksessä yrittää vielä päästä pukille. Kun ei säälistä pääse, turvautuu euroihin. Koska kyseessä on Penan mielestä leikkiraha, ei kyse voi olla seksin ostamisesta. Todella vauhdikasta toimintaa viisikymppiseltä kansanedustajalta. Mitäköhän Penan meno oli silloin, kun hän ei vielä ollut raitis?
Pena Perussuomalainen on kuitenkin kunnon protestantti. Oli ensimmäinen sairauspäivä palkaton tai palkallinen, niin luterilaiseen maailmankatsomukseen uskovana töihin on mentävä vaikka henki lähtisi. Niinpä Pena asteli aamuseiskalta suoraan moottoripyöräkerhon bakkanaaleista työpaikalleen ratkomaan Euroopan velkakriisiä.
Mutta tekevälle sattuu. Työmiehen työkalupakki oli jäänyt moottoripyöräkerhon tiloihin. Ikävää. Turvallisuusuhka? Joidenkin mielestä kyllä. Itse en olisi kovin huolissani. Salkusta tuskin löytyi Erotikan maailmaa, Seiskaa, Jallu-pulloa ja puoliksi syötyä HK:n Sinistä kummallisempaa evidenssiä älyllisestä elämästä. Ei siis tarvetta kutsua Supon sinivuokkoja paikalle tai julistaa kansallista hätätilaa. Tuon paketin kanssa Pena on varmasti turvassa.
sunnuntaina, helmikuuta 05, 2012
Perheen musta lammas ja vielä eilisestä kulttuurivallankumouksesta!
Vielä homoista. Tai niiden pelottavuudesta. Siitähän on niin monessa asiassa kyse. Kuten näissä vaaleissa.
Olen viimeisen viikon aikana saanut huomata olevani perheen musta lammas. Vanhempani, jotka eivät ole kaikkein konservatiivisemmastakaan päästä, ovat tuottaneet jälkikasvulleen pettymyksen. Kumpaakin huolettaa Suomen asema mahdollisen homo presidentin vieraillessa Putinia tapaamassa. Siksi on parempi äänestää Yhtenäisen Venäjä -puolueen veljespuolueen edustajaa. Mitä sitä turhaan aiheuttamaan kiusallista tilannetta Putinille. Joutuu vielä homoa kättelemään. Hyi hitto! Onhan Haavisto ihan viisas mies, mutta....Ketäköhän vanhempani tai monet heidän ikätovereistaan äänestäisivät jos vastakkain olisivat Haavisto ja joku uusnatsi. "No ei nyt ainakaan sitä homoa...!"
Eikä oma sukupolvenikaan tästä paljon parane. Eilen kuulin, että eräässäkin lähisukuuni kuuluvassa perheessä on julistettu, että "Meidän perheessä ei sitten kukaan äänestä homoa!" Onneksi tuossakin perheessä taitaa äänet mennä homot-heterot 1-1, koska osa ihmisistä ei oikeasti ole kiinnostunut siitä mitä kaksi aikuista ihmistä keskenään makuuhuoneessa puuhaa.
Lopuksi on pakko sanoa vielä terveiset Niinistön perässähiihtäjille Taru Tujuselle ja Mikko Kortelaiselle, viikonlopun kulttuurivallankumouksellisille. Jos ehdokas edustaa sellaisia arvoja, joita Turkka Mali, Heidi Kyrö ja Danny haluavat julkisesti tukea, niin älkää nyt vetäkö näiltä ihmisiltä mattoa alta olemalla kateellisia kilpailevan ehdokkaan artistilistalle! Se ei voi tuntua kivalta. Ei edes Dannysta, joka on paljon nähnyt ja jota moni on jo tarpeeksi nähnyt. Jos Sale ei ole leimallisesti nuorten ehdokas, mutta itse koette vielä edustavanne ns. nuorempia sukupolvia, niin pitäsikö tuo sisäinen ristiriita purkaa vaikkapa reippaalla sauvakävelylenkillä sen sijaan, että provosoituu jo lähes varman voiton aattona?
Suomi saa tänään 12. presidenttinsä. Kumpi tahansa valitaan, niin saamme varmasti hyvän, edustavan ja suvaitsevaisen presidentin. Freedom Housen vertailun mukaan maailmassa on vain 45 maata, joissa vallitsee täyden poliittiset vapaudet ja kansalaisoikeudet. Suomi on yksi näistä maista. Tästä on syytä olla ylpeä ikään, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai etniseen alkuperään katsomatta.
Olen viimeisen viikon aikana saanut huomata olevani perheen musta lammas. Vanhempani, jotka eivät ole kaikkein konservatiivisemmastakaan päästä, ovat tuottaneet jälkikasvulleen pettymyksen. Kumpaakin huolettaa Suomen asema mahdollisen homo presidentin vieraillessa Putinia tapaamassa. Siksi on parempi äänestää Yhtenäisen Venäjä -puolueen veljespuolueen edustajaa. Mitä sitä turhaan aiheuttamaan kiusallista tilannetta Putinille. Joutuu vielä homoa kättelemään. Hyi hitto! Onhan Haavisto ihan viisas mies, mutta....Ketäköhän vanhempani tai monet heidän ikätovereistaan äänestäisivät jos vastakkain olisivat Haavisto ja joku uusnatsi. "No ei nyt ainakaan sitä homoa...!"
Eikä oma sukupolvenikaan tästä paljon parane. Eilen kuulin, että eräässäkin lähisukuuni kuuluvassa perheessä on julistettu, että "Meidän perheessä ei sitten kukaan äänestä homoa!" Onneksi tuossakin perheessä taitaa äänet mennä homot-heterot 1-1, koska osa ihmisistä ei oikeasti ole kiinnostunut siitä mitä kaksi aikuista ihmistä keskenään makuuhuoneessa puuhaa.
Lopuksi on pakko sanoa vielä terveiset Niinistön perässähiihtäjille Taru Tujuselle ja Mikko Kortelaiselle, viikonlopun kulttuurivallankumouksellisille. Jos ehdokas edustaa sellaisia arvoja, joita Turkka Mali, Heidi Kyrö ja Danny haluavat julkisesti tukea, niin älkää nyt vetäkö näiltä ihmisiltä mattoa alta olemalla kateellisia kilpailevan ehdokkaan artistilistalle! Se ei voi tuntua kivalta. Ei edes Dannysta, joka on paljon nähnyt ja jota moni on jo tarpeeksi nähnyt. Jos Sale ei ole leimallisesti nuorten ehdokas, mutta itse koette vielä edustavanne ns. nuorempia sukupolvia, niin pitäsikö tuo sisäinen ristiriita purkaa vaikkapa reippaalla sauvakävelylenkillä sen sijaan, että provosoituu jo lähes varman voiton aattona?
Suomi saa tänään 12. presidenttinsä. Kumpi tahansa valitaan, niin saamme varmasti hyvän, edustavan ja suvaitsevaisen presidentin. Freedom Housen vertailun mukaan maailmassa on vain 45 maata, joissa vallitsee täyden poliittiset vapaudet ja kansalaisoikeudet. Suomi on yksi näistä maista. Tästä on syytä olla ylpeä ikään, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai etniseen alkuperään katsomatta.
tiistaina, tammikuuta 31, 2012
Työelämän laatua parantamassa
Onko tämä nyt sitä tragikomediaa vai onko kyseessä vain joku paradoksi? AKT:n puheenjohtaja Timo Räty on pitänyt muutaman vuoden liiton viestintäpäällikölle Hilkka Ahteelle mykkäkoulua. Itseäni on suuresti hämmästyttänyt miten tämä melko naisellinen keino, jonka koulun penkillä itsekin olen jokunen kerta istunut, Timolta oikein luonnistuu. Entä mikä on Timon motivaatio? Ehkä hän onb tasa-arvon asialla. Mykkäkoulu ei ole siis vain naisten oikeus. Ikävä asia on jo poliisitutkinnassa, mutta onneksi toverituomioistuin antoi Timolle vapauttavan päätöksen. Nyt voi sitten rauhassa keskittyä AKT:lle perinteisiin vienninedistämiskeinoihin. Eikä toki sovi unohtaa ammattijärjestöjen taistelua eläkeiän nostoa vastaan. Tosin hieman outoon valoonhan tuo taistelu joutuu, kun vaihtoehtona eläkeiän nostoa vastaan tarjotaan tyäelämän laadullista parantamista, jotta ihmiset voisivat työpaikoillaan paremmin. Mitenkäs se menikään: Tee niin kuin opetan, älä niin kuin teen....
maanantaina, tammikuuta 23, 2012
Kaiken viisauden alku on homon pelko!
Provosoiduin. Myönnetään. Kirjoitin maallisella vaelluksella tuonpuoleiseen vähintäänkin vakavissaan suhtautuvan ystäväni Facebook -päivitykseen seuraavan kommentin.
"Meinasin kommentoida, mutta sitten tajusinkin, että juuri tällaisten kirjoitusten ja ahdasmielisyyden takia erosin kirkosta, joten miksi vaivautua?"
Ystäväni, josta tunnustan käyttäväni nimitystä hihhuli, oli onneksi sovittelevalla päällä.
"Ehkä voisit kuitenkin kommentoida :-)" oli hänen kädenojennuksensa meille pakanoille. Ja hyvä sellainen. Ei ole mitään syytä poistaa toisiamme (edes) Facebook -ystävien joukosta. Se lienee jonkinlaista suvaitsevaisuutta. Enkä todellakaan voi ottaa siitä kiitosta itselleni...
Varsinainen provosoitumiseni aihe oli ystäväni päivityksessä linkkinä ollut Olli Pusan kirjoitus Missä ovat presidenttiehdokas Haaviston näytöt? Tuntui siltä kuin jokin Pekassa häiritsi Ollia. Jokin muu kuin tuo cv, joka sai Ollin kirjoituksessa lähes raamatulliset mittasuhteet. Ettei vain nyt olisi niin, että se asia joka häiritsee ei ole puolustusvoimien ylipäällikölle sopimaton siviilipalvelus (Voisiko joku näyttää Tarja Halosen sotilaspassin, kiitos!) tai Pekan suorittamatta jäänyt akateeminen loppututkinto. Tähän syyksi Pusa tarjosi seuraavaa:
"Pekka Haavistolla ei ole mitään kelvollista syytä opintojen kesken jättämiseen. Titteli on ylioppilas. Selityksissä joudutaan ilkeämmälle puolelle. Ei ole riittänyt lahjoja, ei ole ollut tarmoa opiskelujen valmiiksi saattamiseen. Tai selityksenä voi olla raadollisesti asenne. Pekka Haavisto on katsonut itsensä sellaiseksi ”yläluokan” edustajaksi, että hänen ei tarvitse puurtaa rahvaan tavalla. "
On ehkä epäkohteliasta ja jossain määrin asiatontakin irroitella noita lainauksia toisen tekstistä enkä aio niitä retustella sen enempää. Teksti löytyy yllä olevasta linkistä joten jokainen voi lukea sen itse ja tehdä omat johtopäätöksensä. Ajattelin huvin vuoksi kokeilla muusani Ollin innoittamana samaa tyyliä ja arvailuun perustuvaa johtopäätösten tekemistä. Päädyin tällaiseen yhteenvetoon:
"Olli Pusalla ei ole mitään kelvollista syytä homopelkoonsa. Selityksissä joudutaan ilkeämmän puolelle. Ehkä Olli on yksi niistä joka kolmannesta miehestä, joka on nähnyt homoeroottisia unia. Ehkä Olli on kokeillut telakoitumista nuorena miehenä, mutta on katsonut itsensä sen verran normaaliksi, että ei yksi kerta homoa tee."
"Meinasin kommentoida, mutta sitten tajusinkin, että juuri tällaisten kirjoitusten ja ahdasmielisyyden takia erosin kirkosta, joten miksi vaivautua?"
Ystäväni, josta tunnustan käyttäväni nimitystä hihhuli, oli onneksi sovittelevalla päällä.
"Ehkä voisit kuitenkin kommentoida :-)" oli hänen kädenojennuksensa meille pakanoille. Ja hyvä sellainen. Ei ole mitään syytä poistaa toisiamme (edes) Facebook -ystävien joukosta. Se lienee jonkinlaista suvaitsevaisuutta. Enkä todellakaan voi ottaa siitä kiitosta itselleni...
Varsinainen provosoitumiseni aihe oli ystäväni päivityksessä linkkinä ollut Olli Pusan kirjoitus Missä ovat presidenttiehdokas Haaviston näytöt? Tuntui siltä kuin jokin Pekassa häiritsi Ollia. Jokin muu kuin tuo cv, joka sai Ollin kirjoituksessa lähes raamatulliset mittasuhteet. Ettei vain nyt olisi niin, että se asia joka häiritsee ei ole puolustusvoimien ylipäällikölle sopimaton siviilipalvelus (Voisiko joku näyttää Tarja Halosen sotilaspassin, kiitos!) tai Pekan suorittamatta jäänyt akateeminen loppututkinto. Tähän syyksi Pusa tarjosi seuraavaa:
"Pekka Haavistolla ei ole mitään kelvollista syytä opintojen kesken jättämiseen. Titteli on ylioppilas. Selityksissä joudutaan ilkeämmälle puolelle. Ei ole riittänyt lahjoja, ei ole ollut tarmoa opiskelujen valmiiksi saattamiseen. Tai selityksenä voi olla raadollisesti asenne. Pekka Haavisto on katsonut itsensä sellaiseksi ”yläluokan” edustajaksi, että hänen ei tarvitse puurtaa rahvaan tavalla. "
On ehkä epäkohteliasta ja jossain määrin asiatontakin irroitella noita lainauksia toisen tekstistä enkä aio niitä retustella sen enempää. Teksti löytyy yllä olevasta linkistä joten jokainen voi lukea sen itse ja tehdä omat johtopäätöksensä. Ajattelin huvin vuoksi kokeilla muusani Ollin innoittamana samaa tyyliä ja arvailuun perustuvaa johtopäätösten tekemistä. Päädyin tällaiseen yhteenvetoon:
"Olli Pusalla ei ole mitään kelvollista syytä homopelkoonsa. Selityksissä joudutaan ilkeämmän puolelle. Ehkä Olli on yksi niistä joka kolmannesta miehestä, joka on nähnyt homoeroottisia unia. Ehkä Olli on kokeillut telakoitumista nuorena miehenä, mutta on katsonut itsensä sen verran normaaliksi, että ei yksi kerta homoa tee."
maanantaina, tammikuuta 09, 2012
Hirvee nälkä!
Uuden vuoden lupauksena annoin ne perinteiset. Jatkan golfausta, en sekaannu miehiin ja laihdun. Nyt reilun viikon jälkeen ylläri pylläri: kaikki kolme ovat pitäneet! Kovimmalle ottaa lupauksista haastavimman kanssa. Noin 7-8 kiloa pitäisi pudottaa ilman karkkia ja kolmea lämmintä ateriaa päivässä.
En turvaudu mihinkään ihmedietteihin. Eivät sovi miehelle, jonka suosikkilukemistoon eivät kuulu käyttöohjeet. Ei karppaamista, mutta vähän skarppaamista. Ainakin sen suhteen mitä suuhunsa laittaa. Amican ruokalan tytöt joutuvat päivittäin pettymään kun jälkiruokavaahdot eivät enää tipu tähän jätemyllyyn. Jälkiruokatiskin yläpuolella oleva kannustava viesti "Hedelmä on vaihtoehto jälkiruoalle" on saanut lihaa luidensa ympärille. Paras kannustin kaikista oli viime torstaina koettu vittuilu. Kun seitsemän nelikymppistä miestä kolttasaamelaisen varpajaisissa kertoo vyötäröni kasvaneen, niin kyllähän siinä hihat palaa. Ja kyllä sekin tiedetään, että olen kuulemma "Lihavin laiha jonka olen tavannut". Myönnettävähän se on: Vyölaukku ei näytä hyvältä. Oli päällä sitten tumma puku tai havaiji -paita.
Muuten on sujunut hyvin, mutta ihan helvetinmoinen nälkä on koko ajan. Ennen pidin kaloritasapainostani huolta joka ilta vetämällä 2-3 riisifruttia, pari leipää, karkkipussin tai vaikkapa litran jäätelöä. Jonkinlainen kulminaatiopiste saavutettiin viime lauantaina kun naapurin poika tuli sixpackin kanssa kylään puhumaan syntyjä syviä. Light beeriä totta kai! Toimi kyytipoikana kurkuille, porkkanoille ja paprikalle, joita dipattiin kevytkermaviili -dippiin. Mitään muuta ei sitten tossa porukassa dipattukaan. Ei, vaikka moni saattaisi luulla, että nyt se lipee tossa toisessa uuden vuoden lupauksessa kun on chipsit jääny ja naapurin nalle on kylässä puhumassa ihmissuhteista(ni). Näin pahasti ei kaloritasapaino ole kuitenkaan heilahtanut. Niin suuresta illuusiosta ei ole kyse.
Ekan viikon saldo oli 93,2 kilosta 91,6 kiloon! Älkää kysykö paljonko siitä oli nestettä tms. Suunta on oikea. Tästä on hyvä jatkaa. Porkkana- ja keittolinjalla.
En turvaudu mihinkään ihmedietteihin. Eivät sovi miehelle, jonka suosikkilukemistoon eivät kuulu käyttöohjeet. Ei karppaamista, mutta vähän skarppaamista. Ainakin sen suhteen mitä suuhunsa laittaa. Amican ruokalan tytöt joutuvat päivittäin pettymään kun jälkiruokavaahdot eivät enää tipu tähän jätemyllyyn. Jälkiruokatiskin yläpuolella oleva kannustava viesti "Hedelmä on vaihtoehto jälkiruoalle" on saanut lihaa luidensa ympärille. Paras kannustin kaikista oli viime torstaina koettu vittuilu. Kun seitsemän nelikymppistä miestä kolttasaamelaisen varpajaisissa kertoo vyötäröni kasvaneen, niin kyllähän siinä hihat palaa. Ja kyllä sekin tiedetään, että olen kuulemma "Lihavin laiha jonka olen tavannut". Myönnettävähän se on: Vyölaukku ei näytä hyvältä. Oli päällä sitten tumma puku tai havaiji -paita.
Muuten on sujunut hyvin, mutta ihan helvetinmoinen nälkä on koko ajan. Ennen pidin kaloritasapainostani huolta joka ilta vetämällä 2-3 riisifruttia, pari leipää, karkkipussin tai vaikkapa litran jäätelöä. Jonkinlainen kulminaatiopiste saavutettiin viime lauantaina kun naapurin poika tuli sixpackin kanssa kylään puhumaan syntyjä syviä. Light beeriä totta kai! Toimi kyytipoikana kurkuille, porkkanoille ja paprikalle, joita dipattiin kevytkermaviili -dippiin. Mitään muuta ei sitten tossa porukassa dipattukaan. Ei, vaikka moni saattaisi luulla, että nyt se lipee tossa toisessa uuden vuoden lupauksessa kun on chipsit jääny ja naapurin nalle on kylässä puhumassa ihmissuhteista(ni). Näin pahasti ei kaloritasapaino ole kuitenkaan heilahtanut. Niin suuresta illuusiosta ei ole kyse.
Ekan viikon saldo oli 93,2 kilosta 91,6 kiloon! Älkää kysykö paljonko siitä oli nestettä tms. Suunta on oikea. Tästä on hyvä jatkaa. Porkkana- ja keittolinjalla.
tiistaina, joulukuuta 27, 2011
Vuosi 2011 - blogihiljaisuuden vuosi
On aika tehdä yhteenveto menneestä vuodesta, joka oli tällä palstalla hiljaisuuden aikaa. Usein hiljaisuuteen liitetään itsensä tutkiskelu, etsiskely ja joillekin jopa koskettelu. Tämän blogin kohdalla on kuitenkin kyse vain hiljaisuudesta. Kaikkea muutahan olen vuosien varrella tällä palstalla menestyksekkäästi ja huomionkipeyttäni harjoittanut.
Sen keväisen Vianor -episodin jälkeen onkin ehtinyt sattua yhtä ja toista. Tässä lyhyt yhteenveto.
Huhtikuussa kävin vuoden tauon jälkeen Loimaan Norpan blogissa. On tainnut Norpalla mennä herne kuonoon kun oli poistanut ansiokkaan blogini linkkiluettelostaan. Kostin pitämällä turpani kiinni. Teko, jota hän todennäköisesti suuresti arvosti. Matti Vanhasen siirryttyä perheyritysten liiton johtoon ja syömään kuormasta sain Jytkyn muodossa uuden vapaan yhteiskunnan vihollisen numero yksi. Tiedän, tiedän. Timo Soinista, Jussi Halla-ahosta ja James Perssaaresta olisi riittänyt kirjoitettavaa, mutta päätin pysyä vaiti. Luotan kuitenkin siihen, että tämä Persu-niminen impivaaralainen ajatushautomo tuottaa vielä paljon aiheita tähänkin blogiin pohdittavaksi.
Toukokuussa loppui se kuusitoistavuotinen renkutus Ville Peltosesta. Ilmaveivi sai kaksi merkitystä, joista toinen osoitti taitoa ja toinen heikkoa viinapäätä. Olihan se sykähdyttävää, mutta toisin kuin 16 vuotta aiemmin huomasin en hypännyt ensimmäisenä (enkä tällä kertaa viimeistenkään joukossa) Mantan altaaseen juhlimaan marginaalilajin maailmanmestaruutta. Ikää vaan on tullut lisää. Erityisesti minua ilahdutti maamiesten keskuudessa kytenyt perinteinen hurriviha ja "Kuka pelkää mustaa miestä" -asenne. En tuntenut ylpeyttä suomalaisuudestani juostessani Tukholman katuja toisella maratoonillani maamiehieni huudellessa 6-1 kannustushuutoja 6-1 paidat päällä. Suomalaisittain ajattelin "Voi luoja, mitäköhän noi meistä ajattelee?!".
Kesäkuussa huomasin täyttäväni neljäkymmentä vuotta. En vieläkään pukeutunut sarkapukua muistuttavaan nailoniseen Mr Batistiniin vaan yritin esittää ikäistäni nuorempaa. Menestyksestä en ole niin varma. Juhlin tätä merkkipäivää noin 90 ystäväni kanssa Töölön Soutupaviljongilla. Bileiden loppusaldo: heräsin aamulla uuvahtaneen jorman vierestä omasta sängystäni. Oveni ulkopuolella oli verilammikko muistuttamassa siitä, että toisella kertaa illan aikana ambulanssimiehet todella veivät etruski -ystäväni julkisen terveydenhuollon hoiviin. Sai kaveri verorahoille vastinetta. Ehkä Loimaan Norppa ei ollut havainnut hiljaista kostoani blogisivuillaan. Hänkin saapui paikalle. Tällä kertaa hän antoi myös minulle tilaa. Samaa ei voi sanoa Tahkon bussin paluumatkasta, jossa hän tyypillisesti imee itseensä kaiken ajan, tilan ja energian värikkäillä varsinaissuomalaisilla juomaleikeillään.
Heinäkuu oli lomakuu. Golf vei niin aikani, maineeni, mielenterveyteni kuin itsekunnioitukseni rippeetkin. Parisuhdekin oli koetuksella. Sitä paikkailtiin Lofooteilla. Upea paikka. Jos haluaa kokea valaita, komeita maisemia ja kuolemanpelkoa samassa paketissa niin sinne! (Ja vähän golfiakin). En jaksanut edelleenkään innostua kansallislajeistamme pesäpallosta tai eukon kannosta. Tuurin kyläkaupassakaan en käynyt. Koska olin lomalla ehdin piipahtamaan Loimaan Norpan blogissa. Linkki blogisivuilleni loisti edelleen poissaolollaan...
Elokuu oli kaupallisen blogittamisen neitsyyden menetys kuukausi. Vanha sairaus iski taas. En ollut parantunut huomionkipeydestäni. Kipu oli raastavaa. Lääkkeeksi viestintäjohtajamme määräsi kaupallista blogikirjoitusta 3-4 kertaa vuodessa. Sitä ne konttorintytöt ja IT-hemmot lukevat ennen päivän ensimmäistä asiakastapaamista tai järjestelmäpäivitystä. Kirjoitin positiivisuudesta. Olisin voinut kirjoittaa velkakriisistä, osakkeiden arvostuksesta, rahastojen menestyksestä, mutta uskoin tuntevani valitsemani aiheen vieläkin paremmin. Moni on eri mieltä. Stubbia lainatakseni: VMP EVVK. Ja siitä se ajatus positiivisuudesta sitten lähti.
Syyskuussa kävin ehkä yhdellä Euroopan hienoimmista golfkentistä. Joku ruotsalainen urpo oli rakentanut Bro Hofin linnan maille 40 MEUR:lla aivan k-ä-s-i-t-t-ö-m-ä-n makeen golfkentän, joka tekee 250 000 EUR tappiota joka kuukausi. No, miljönäärin rahat on miljönäärin rahoja. Vain golfari voi ymmärtää mistä on kyse kun neljäskin putti menee metrikaupalla pitkäksi kivikovilla griineillä.
Lokakuussa odottelin eteläsuomalaisen talven alkua. Stadilainen ei koskaan väsy odottamaan paskan tippumista taivaalta pimeimmän syksyn keskellä. Jouduin pettymään ja odottamaan aina joulukuuhun asti. Pettymys oli käsin kosketeltava. Jorma-Dinner taisi olla lokakuussa. Hieno kokemus, josta ei paljon puhuta sisäpiirin ulkopuolella. Yksi(toista) drinkki liikaa ja iltaa, josta kukaan ei muista mitään, muistellaan vielä neljänkymmenen vuoden kuluttua vaipat jalassa palvelukodissa.
Marraskuussa koin mitä tanskalainen vieraanvaraisuus on. Saavuin kollegani viisikymppisen rouvashenkilön kanssa kööpenhaminalaiseen ravintolaan tunnin etuajassa suoraan lentokentältä. Paikka oli keskellä metsää harvalukuisten katulamppujen valaisemassa ympäristössä. Ilman lämpötila oli plus viisi ja ilman kosteus ihan riittävä. Ravintola hovimestari, noin kolmekymppinen maailmaa nähnyt naishenkilö ilmoitti, että ravintola aukeaa tunnin kuluttua ja meidän pitää odottaa siihen asti ulkona. WTF! Siinä sitten näytin tempperamenttini parhaimmat puolet toisella kotimaisella, mutta ei auttanut. Ulos lennettiin ennen kuin oltiin yhtäkään lasia kumottu. Paikallinen esimieheni soitti ravintolaan selvittääkseen asiaa. Hovi hätääntyi, mutta liian myöhään. Olimme kadonneet samoilemaan hevoasenpaskaa väistellen tanskalaiseen pyökkimetsään. Siinä vaiheessa ilmoitin tilaisuuden järjestäneelle isännällemme "You know Henrik. There are certain principles and we Finns are very well known for obeying the rules. So if the restaurant opens at 6 pm we won't step into it, not even a second before." Eli osataan sitä muuallakin kuin Vianorilla...Marraskuussa juoksin myös New Yorkin maratoonin. Via Dolorosa. Selvisin siitä tosin hengissä. Toisin kuin se yksi kaveri, joka vietiin viltillä peitettynä jalat edellä maalialueelta.
Joulukuussa Jussi Halla-aho poistui sosiaalisesta mediasta. Se on hänen täysi oikeutensa. Jos näkee itsensä raamikkaana, tarkkanäköisen kiharatukkaisena arjalaisena ja julkisessa sanassa esitetään vain photoshopattuja väärennöksiä, jossa tukka karkaa ohimoilta, poskia punottaa ja punainen nortti maistuu, niin kyllä sitä itse kukin loukkaantuisi! Ja kun vielä kaikki mitä sanotte voidaan käyttää teitä vastaan, niin onneksi on Homma -forum kaikille niille, joille sosiaalinen kanssakäyminen muualla kuin verkossa (ja nyt jo saatana sielläkin!) on vaikeaa. Samassa kuussa vuosi päättyi osaltani Tallinnassa. Kontakti veljeskansaan syntyi jo heti perjantai-iltana, kun Mihkeli niminen veijari halusi tutustua. Kello oli noin kolma aamuyöstä. Kohteliaasti kaveri kysyi lupaa tulla kuusihenkiseen seurueeseemme. Ensimmäinen asia, jonka hän halusi ehdottomasti itsestään kertoa oli "Ma ole ollu Venäjä vankila. Heti tuli analseks. Se o kauhhe asia!" Really! Interesting....halusi vielä antaa puhelinnumeronsa, jos tulee jotain ongelmia Tallinnassa. Olisiko pitänyt soittaa kun parisuhteen aallokossa vähän myrskysi muista syistä tuon illan jälkeen...
Nyt on tammikuu. Loimaan Norpan sivuilla linkki blogiini on edelleen tulosluettelon ulkopuolella. Alan olla jo toivoton asian suhteen, mutta ehkä hän lukee tämän kirjoituksen rivit, eikä aina sieltä rivien välistä, ja ymmärtää ryhtyä tarvitaviin toimenpiteisiin....
Sen keväisen Vianor -episodin jälkeen onkin ehtinyt sattua yhtä ja toista. Tässä lyhyt yhteenveto.
Huhtikuussa kävin vuoden tauon jälkeen Loimaan Norpan blogissa. On tainnut Norpalla mennä herne kuonoon kun oli poistanut ansiokkaan blogini linkkiluettelostaan. Kostin pitämällä turpani kiinni. Teko, jota hän todennäköisesti suuresti arvosti. Matti Vanhasen siirryttyä perheyritysten liiton johtoon ja syömään kuormasta sain Jytkyn muodossa uuden vapaan yhteiskunnan vihollisen numero yksi. Tiedän, tiedän. Timo Soinista, Jussi Halla-ahosta ja James Perssaaresta olisi riittänyt kirjoitettavaa, mutta päätin pysyä vaiti. Luotan kuitenkin siihen, että tämä Persu-niminen impivaaralainen ajatushautomo tuottaa vielä paljon aiheita tähänkin blogiin pohdittavaksi.
Toukokuussa loppui se kuusitoistavuotinen renkutus Ville Peltosesta. Ilmaveivi sai kaksi merkitystä, joista toinen osoitti taitoa ja toinen heikkoa viinapäätä. Olihan se sykähdyttävää, mutta toisin kuin 16 vuotta aiemmin huomasin en hypännyt ensimmäisenä (enkä tällä kertaa viimeistenkään joukossa) Mantan altaaseen juhlimaan marginaalilajin maailmanmestaruutta. Ikää vaan on tullut lisää. Erityisesti minua ilahdutti maamiesten keskuudessa kytenyt perinteinen hurriviha ja "Kuka pelkää mustaa miestä" -asenne. En tuntenut ylpeyttä suomalaisuudestani juostessani Tukholman katuja toisella maratoonillani maamiehieni huudellessa 6-1 kannustushuutoja 6-1 paidat päällä. Suomalaisittain ajattelin "Voi luoja, mitäköhän noi meistä ajattelee?!".
Kesäkuussa huomasin täyttäväni neljäkymmentä vuotta. En vieläkään pukeutunut sarkapukua muistuttavaan nailoniseen Mr Batistiniin vaan yritin esittää ikäistäni nuorempaa. Menestyksestä en ole niin varma. Juhlin tätä merkkipäivää noin 90 ystäväni kanssa Töölön Soutupaviljongilla. Bileiden loppusaldo: heräsin aamulla uuvahtaneen jorman vierestä omasta sängystäni. Oveni ulkopuolella oli verilammikko muistuttamassa siitä, että toisella kertaa illan aikana ambulanssimiehet todella veivät etruski -ystäväni julkisen terveydenhuollon hoiviin. Sai kaveri verorahoille vastinetta. Ehkä Loimaan Norppa ei ollut havainnut hiljaista kostoani blogisivuillaan. Hänkin saapui paikalle. Tällä kertaa hän antoi myös minulle tilaa. Samaa ei voi sanoa Tahkon bussin paluumatkasta, jossa hän tyypillisesti imee itseensä kaiken ajan, tilan ja energian värikkäillä varsinaissuomalaisilla juomaleikeillään.
Heinäkuu oli lomakuu. Golf vei niin aikani, maineeni, mielenterveyteni kuin itsekunnioitukseni rippeetkin. Parisuhdekin oli koetuksella. Sitä paikkailtiin Lofooteilla. Upea paikka. Jos haluaa kokea valaita, komeita maisemia ja kuolemanpelkoa samassa paketissa niin sinne! (Ja vähän golfiakin). En jaksanut edelleenkään innostua kansallislajeistamme pesäpallosta tai eukon kannosta. Tuurin kyläkaupassakaan en käynyt. Koska olin lomalla ehdin piipahtamaan Loimaan Norpan blogissa. Linkki blogisivuilleni loisti edelleen poissaolollaan...Elokuu oli kaupallisen blogittamisen neitsyyden menetys kuukausi. Vanha sairaus iski taas. En ollut parantunut huomionkipeydestäni. Kipu oli raastavaa. Lääkkeeksi viestintäjohtajamme määräsi kaupallista blogikirjoitusta 3-4 kertaa vuodessa. Sitä ne konttorintytöt ja IT-hemmot lukevat ennen päivän ensimmäistä asiakastapaamista tai järjestelmäpäivitystä. Kirjoitin positiivisuudesta. Olisin voinut kirjoittaa velkakriisistä, osakkeiden arvostuksesta, rahastojen menestyksestä, mutta uskoin tuntevani valitsemani aiheen vieläkin paremmin. Moni on eri mieltä. Stubbia lainatakseni: VMP EVVK. Ja siitä se ajatus positiivisuudesta sitten lähti.
Syyskuussa kävin ehkä yhdellä Euroopan hienoimmista golfkentistä. Joku ruotsalainen urpo oli rakentanut Bro Hofin linnan maille 40 MEUR:lla aivan k-ä-s-i-t-t-ö-m-ä-n makeen golfkentän, joka tekee 250 000 EUR tappiota joka kuukausi. No, miljönäärin rahat on miljönäärin rahoja. Vain golfari voi ymmärtää mistä on kyse kun neljäskin putti menee metrikaupalla pitkäksi kivikovilla griineillä.
Lokakuussa odottelin eteläsuomalaisen talven alkua. Stadilainen ei koskaan väsy odottamaan paskan tippumista taivaalta pimeimmän syksyn keskellä. Jouduin pettymään ja odottamaan aina joulukuuhun asti. Pettymys oli käsin kosketeltava. Jorma-Dinner taisi olla lokakuussa. Hieno kokemus, josta ei paljon puhuta sisäpiirin ulkopuolella. Yksi(toista) drinkki liikaa ja iltaa, josta kukaan ei muista mitään, muistellaan vielä neljänkymmenen vuoden kuluttua vaipat jalassa palvelukodissa.
Marraskuussa koin mitä tanskalainen vieraanvaraisuus on. Saavuin kollegani viisikymppisen rouvashenkilön kanssa kööpenhaminalaiseen ravintolaan tunnin etuajassa suoraan lentokentältä. Paikka oli keskellä metsää harvalukuisten katulamppujen valaisemassa ympäristössä. Ilman lämpötila oli plus viisi ja ilman kosteus ihan riittävä. Ravintola hovimestari, noin kolmekymppinen maailmaa nähnyt naishenkilö ilmoitti, että ravintola aukeaa tunnin kuluttua ja meidän pitää odottaa siihen asti ulkona. WTF! Siinä sitten näytin tempperamenttini parhaimmat puolet toisella kotimaisella, mutta ei auttanut. Ulos lennettiin ennen kuin oltiin yhtäkään lasia kumottu. Paikallinen esimieheni soitti ravintolaan selvittääkseen asiaa. Hovi hätääntyi, mutta liian myöhään. Olimme kadonneet samoilemaan hevoasenpaskaa väistellen tanskalaiseen pyökkimetsään. Siinä vaiheessa ilmoitin tilaisuuden järjestäneelle isännällemme "You know Henrik. There are certain principles and we Finns are very well known for obeying the rules. So if the restaurant opens at 6 pm we won't step into it, not even a second before." Eli osataan sitä muuallakin kuin Vianorilla...Marraskuussa juoksin myös New Yorkin maratoonin. Via Dolorosa. Selvisin siitä tosin hengissä. Toisin kuin se yksi kaveri, joka vietiin viltillä peitettynä jalat edellä maalialueelta.
Joulukuussa Jussi Halla-aho poistui sosiaalisesta mediasta. Se on hänen täysi oikeutensa. Jos näkee itsensä raamikkaana, tarkkanäköisen kiharatukkaisena arjalaisena ja julkisessa sanassa esitetään vain photoshopattuja väärennöksiä, jossa tukka karkaa ohimoilta, poskia punottaa ja punainen nortti maistuu, niin kyllä sitä itse kukin loukkaantuisi! Ja kun vielä kaikki mitä sanotte voidaan käyttää teitä vastaan, niin onneksi on Homma -forum kaikille niille, joille sosiaalinen kanssakäyminen muualla kuin verkossa (ja nyt jo saatana sielläkin!) on vaikeaa. Samassa kuussa vuosi päättyi osaltani Tallinnassa. Kontakti veljeskansaan syntyi jo heti perjantai-iltana, kun Mihkeli niminen veijari halusi tutustua. Kello oli noin kolma aamuyöstä. Kohteliaasti kaveri kysyi lupaa tulla kuusihenkiseen seurueeseemme. Ensimmäinen asia, jonka hän halusi ehdottomasti itsestään kertoa oli "Ma ole ollu Venäjä vankila. Heti tuli analseks. Se o kauhhe asia!" Really! Interesting....halusi vielä antaa puhelinnumeronsa, jos tulee jotain ongelmia Tallinnassa. Olisiko pitänyt soittaa kun parisuhteen aallokossa vähän myrskysi muista syistä tuon illan jälkeen...Nyt on tammikuu. Loimaan Norpan sivuilla linkki blogiini on edelleen tulosluettelon ulkopuolella. Alan olla jo toivoton asian suhteen, mutta ehkä hän lukee tämän kirjoituksen rivit, eikä aina sieltä rivien välistä, ja ymmärtää ryhtyä tarvitaviin toimenpiteisiin....
Hyvää uutta vuotta 2012!
sunnuntaina, joulukuuta 25, 2011
To be continued in 2012...
Ei niin suuren yleisön pyynnöstä, mutta kuitenkin...jatketaan tammikuussa 2012! Ja tämä on lupaus! Siihen asti Paavi Benedictusta lainaten
"Hyvvee yytta vuotta!"
tiistaina, maaliskuuta 08, 2011
Vain automiehille
Tänä aamuna sain osakseni jäätävän paskaa palvelua. Tai sitten olen imbessiili. Hetken tuntui siltä, että älykkyysosamäärässäni on tosiaan jotain vikaa. Ehkä ei kuitenkaan. Palvelua ostaessa asiakas maksaa asiantuntemusta ja palvelusta, ei nöyryytyksestä ja vittuilusta.
Astuin siis aamulla Suomenojan Euromasterin tiloihin. Viime viikolla olin varmistanut kyseisestä paikasta, että voisin vaihtaa rikkinäisen kesärenkaani uuteen juuri heillä. Suomenojan Euromasterin varastosta löytyi sopiva rengaspari. Renkaita piti vaihtaa kaksi, koska aivan vastaavaa rengasta ei enää ollut saatavilla, joten yhden renkaan vaihtaminen ei riittänyt. Asia piti hoitaa tällä viikolla, koska leasingsopimus päättyy ensi viikolla.
Kerroin siis vastaavalle työnjohtajalle töiden vastaanottotiskillä asiani ja sain vastaukseksi "No sen jälkeen tänne on tullut satoja puheluita!" Kuinka ystävällistä! Ja mieltä ylentävää! Suomalainen palvelualan ammattilainen työsuorituksessaan! Kaikesta huolimatta herra työnjohtaja tarkisti asian ja tarvittavat renkaat löytyivät. Ajoin siis autoni sisään halliin.
Työnjohtaja haki minut hallista ja huusi jollekin, epäilin itseäni vaikka hän oli huutaessaan selin, kysymyksen. Kyllä, se oli suunnattu minulle. Niinpä lähdin selvittämään asiaa takaisin toimistoon.
- Paljonko kilometrejä tossa sun autossa on, jatkui iloinen ja reipas linja.
- 27 500 ,vastasin.
- Ja sä haluut siihen uudet renkaat!
(Ja taas sain kerrata miksi tarvitsen uudet renkaat.)
- Joudut kuule ite maksamaan ne!
- Asia on sovittu työnantajan kanssa. En voi ostaa vain yhtä rengasta, joten he maksavat renkaat leasingsopimuksen mukaan.
- Miksi sä sen auton palautat?
- No koska se sopimus päättyy ensi viikolla.
Hemmetti! Mitä hittoa se asia sille edes kuului!
Sitten selvitettiin vielä mikä vika siinä renkaassa oli. Kerroin, että Biliassa totesivat ettei rengasta voi paikata.
- No niin varmaan ne Biliassa sanookin, Euromasterin keltasinisten värien puolesta vaikka henkensä tarvittaessa antava työnjohtaja uhosi.
Näissä samoissa merkeissä homma jatkui palvelukokemuksen loppuun asti. En tiedä mikä meni pieleen. Ehkä minun olisi pitänyt tulla paikalle taksikuskin mustassa Mercedes-Benz ajotakissa ja polyesterihousuissa, niin olisin saanut kunnon palvelua. Ehkä tumma puku vain provosoi polyuteraanin parissa uransa luonutta herra työnjohtajaa. Ehkä aamu oli ollut huono ja kello 8.10 työnjohtajan mielessä oli vain yksi asia. "Jos tosta ovesta koikkelehtii nyt joku saatanan pukupelle, niin kyllä mä sille perkele näytän!"
Astuin siis aamulla Suomenojan Euromasterin tiloihin. Viime viikolla olin varmistanut kyseisestä paikasta, että voisin vaihtaa rikkinäisen kesärenkaani uuteen juuri heillä. Suomenojan Euromasterin varastosta löytyi sopiva rengaspari. Renkaita piti vaihtaa kaksi, koska aivan vastaavaa rengasta ei enää ollut saatavilla, joten yhden renkaan vaihtaminen ei riittänyt. Asia piti hoitaa tällä viikolla, koska leasingsopimus päättyy ensi viikolla.
Kerroin siis vastaavalle työnjohtajalle töiden vastaanottotiskillä asiani ja sain vastaukseksi "No sen jälkeen tänne on tullut satoja puheluita!" Kuinka ystävällistä! Ja mieltä ylentävää! Suomalainen palvelualan ammattilainen työsuorituksessaan! Kaikesta huolimatta herra työnjohtaja tarkisti asian ja tarvittavat renkaat löytyivät. Ajoin siis autoni sisään halliin.
Työnjohtaja haki minut hallista ja huusi jollekin, epäilin itseäni vaikka hän oli huutaessaan selin, kysymyksen. Kyllä, se oli suunnattu minulle. Niinpä lähdin selvittämään asiaa takaisin toimistoon.
- Paljonko kilometrejä tossa sun autossa on, jatkui iloinen ja reipas linja.
- 27 500 ,vastasin.
- Ja sä haluut siihen uudet renkaat!
(Ja taas sain kerrata miksi tarvitsen uudet renkaat.)
- Joudut kuule ite maksamaan ne!
- Asia on sovittu työnantajan kanssa. En voi ostaa vain yhtä rengasta, joten he maksavat renkaat leasingsopimuksen mukaan.
- Miksi sä sen auton palautat?
- No koska se sopimus päättyy ensi viikolla.
Hemmetti! Mitä hittoa se asia sille edes kuului!
Sitten selvitettiin vielä mikä vika siinä renkaassa oli. Kerroin, että Biliassa totesivat ettei rengasta voi paikata.
- No niin varmaan ne Biliassa sanookin, Euromasterin keltasinisten värien puolesta vaikka henkensä tarvittaessa antava työnjohtaja uhosi.
Näissä samoissa merkeissä homma jatkui palvelukokemuksen loppuun asti. En tiedä mikä meni pieleen. Ehkä minun olisi pitänyt tulla paikalle taksikuskin mustassa Mercedes-Benz ajotakissa ja polyesterihousuissa, niin olisin saanut kunnon palvelua. Ehkä tumma puku vain provosoi polyuteraanin parissa uransa luonutta herra työnjohtajaa. Ehkä aamu oli ollut huono ja kello 8.10 työnjohtajan mielessä oli vain yksi asia. "Jos tosta ovesta koikkelehtii nyt joku saatanan pukupelle, niin kyllä mä sille perkele näytän!"
sunnuntaina, helmikuuta 06, 2011
Nostalgiaa
Viime perjantai-illan vietin ystäväni nelikymppisissä. Vanhojentanssiparini ja ehkä yksi niistä tärkeimmistä ystävyyssuhteista, joka lapsuudesta on säilynyt. Hänen nelikymppisensä olivat ensimmäiset omassa vuosikerrassani. Seuraavat ovatkin sitten omani. Ensi kesänä. Mutta sinne nyt on ihan sikana aikaa, joten turha siitä on nyt sen enempää meteliä pitää...
Neljäkymmentä on enemmän kuin kolmekymmentä. Niin se vain on. Kolmikymppisenä tuntui siltä, että kaikki on vielä edessä. Ei nelikymppisenä nyt ihan siltä tunnu, että kaikki olisi jo takana, mutta osa ovista on pikku hiljaa sulkeutumassa. Fysiikan laitkin sitä jo edellyttävät. Mutta entisen pääministerin sanoin: So What! Ilmassa ei ollut tippaakaan katkeruutta ajan kulumisesta. Ei todellakaan. On vaikea kuvata kuinka mahtavaa on tavata vanhoja luokka- ja pussikaljakavereita, joista osaa en ollut nähnyt yli kymmeneen vuoteen. Läpi käytiin teinikännit, vanhat ihastukset (tosin niihin ei palattu - ei enää tässä vaiheessa elämänkaarta), yhteenotot vanhempien kanssa ("Auttakaa! Tää mies raiskaa mut!" on eräskin vanhojentanssipari huutanut pankinjohtaja-isänsä hakiessa hänet 17-vuotiaana kaverin kotibileistä), vanhan opettajakunnan kuulumiset ja se, ketkä kaikki ovat kuolleet. Ei jumankauta kukaan! Sellainen onnellinen tilasto-oikku todella havaittiin. Tai ainakaan yhtään vainajaa ei löydetty tai tunnistettu. Joitakin uurteita oli kasvoille tullut, itse kullekin, mutta täytyy kaikella kunnioituksella todeta, että daamit, joita nämä kaikki vanhat kaverini sattuivat olemaan (Siis tässä tilaisuudessa. Ei muuten. Kyllä minäkin vietin ihan normaalin heterolapsuuden leikkimällä autoilla, en nukeilla. Sen verran täsmennettäköön. Toim.Huom.), olivat erittäin nuorekkaita ja hyvin säilyneitä.
Kaiken kaikkiaan nostalginen ilta. Lisää näitä. Tämän takia kannattaa vanheta. Ja ikä on kuitenkin vain numeroita. Vielä(kään) ei ole kiire kasvaa aikuiseksi.
Neljäkymmentä on enemmän kuin kolmekymmentä. Niin se vain on. Kolmikymppisenä tuntui siltä, että kaikki on vielä edessä. Ei nelikymppisenä nyt ihan siltä tunnu, että kaikki olisi jo takana, mutta osa ovista on pikku hiljaa sulkeutumassa. Fysiikan laitkin sitä jo edellyttävät. Mutta entisen pääministerin sanoin: So What! Ilmassa ei ollut tippaakaan katkeruutta ajan kulumisesta. Ei todellakaan. On vaikea kuvata kuinka mahtavaa on tavata vanhoja luokka- ja pussikaljakavereita, joista osaa en ollut nähnyt yli kymmeneen vuoteen. Läpi käytiin teinikännit, vanhat ihastukset (tosin niihin ei palattu - ei enää tässä vaiheessa elämänkaarta), yhteenotot vanhempien kanssa ("Auttakaa! Tää mies raiskaa mut!" on eräskin vanhojentanssipari huutanut pankinjohtaja-isänsä hakiessa hänet 17-vuotiaana kaverin kotibileistä), vanhan opettajakunnan kuulumiset ja se, ketkä kaikki ovat kuolleet. Ei jumankauta kukaan! Sellainen onnellinen tilasto-oikku todella havaittiin. Tai ainakaan yhtään vainajaa ei löydetty tai tunnistettu. Joitakin uurteita oli kasvoille tullut, itse kullekin, mutta täytyy kaikella kunnioituksella todeta, että daamit, joita nämä kaikki vanhat kaverini sattuivat olemaan (Siis tässä tilaisuudessa. Ei muuten. Kyllä minäkin vietin ihan normaalin heterolapsuuden leikkimällä autoilla, en nukeilla. Sen verran täsmennettäköön. Toim.Huom.), olivat erittäin nuorekkaita ja hyvin säilyneitä.
Kaiken kaikkiaan nostalginen ilta. Lisää näitä. Tämän takia kannattaa vanheta. Ja ikä on kuitenkin vain numeroita. Vielä(kään) ei ole kiire kasvaa aikuiseksi.
perjantaina, joulukuuta 24, 2010
Joulutarina
Joulukortit kuuluvat jouluun. Ainakin suurimmalla osalla meistä. Joulukortilla muistetaan niitä tärkeimpiä lähimmäisä ja kortteja myös odotetaan niiltä tärkeilmmiltä. Viikko sitten perjantaina tulin kotiin ja törmäsin valtavaan korttikasaan eteisessäni. Olin otettu. Onko minulla näin paljon ystäviä? Minulla, kerrostaloasukilla, joka ei tunne naapureitaan ja tervehtii heitä ainoastaan silloin kun on unohtanut kännykän ja avaimet kotiin ja joutuu soittamaan naapurin ovikelloa lähimmäisenavun toivossa. Mutta olin kuitenkin otettu. Minut valtasi joulufillis! Vaikka itse olenkin huono lähettämään kortteja, niin täytyy myöntää, että olihan niitä kiva saada. "Jaahas. Katsotaas kukakohan minua on muistanut?" ajattelin ja nappasin korttikasan kouraani. Ensimmäinen ei vaikuttanut tutulta...ei toinenkaan ja...niinpä. Naapurin posti se oli siinö tullut väärään osoitteeseen. Siinä meni joulufiilis ja usko Itellan kykyyn toteuttaa asiakaslupauksensa.
Kiikutin kortit ystävällisesti alakerran rouvalle. En laittanut kasaan mukaan saamaani sähkölaskua. Mieli teki, mutta päätin jättää käytännön pilan johonkin toiseen hetkeen. Ihan joulun kunniaksi. Mutta on sitä muutama kortti minullekin tullut. Yksi lohjalaispariskunnalta, toinen asiakkaalta, kolmas Volvo Autolta, neljäs Ålands Turist och Konferenscenteriltä viime kesän lomamatkan kunniaksi, viides vuokraemännältä ja kuudes ex-vaimon siskolta...kaikki muuten takan päällä eli respect teille kortin lähettäneille!
Mutta joulukorteista viis! Tai ehkä juuri siksi, että yhtään korttia en itsekään tänä vuonna lähettänyt. En edes Volvo Autolle, haluan toivottaa kaikille rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta 2011!
Kiikutin kortit ystävällisesti alakerran rouvalle. En laittanut kasaan mukaan saamaani sähkölaskua. Mieli teki, mutta päätin jättää käytännön pilan johonkin toiseen hetkeen. Ihan joulun kunniaksi. Mutta on sitä muutama kortti minullekin tullut. Yksi lohjalaispariskunnalta, toinen asiakkaalta, kolmas Volvo Autolta, neljäs Ålands Turist och Konferenscenteriltä viime kesän lomamatkan kunniaksi, viides vuokraemännältä ja kuudes ex-vaimon siskolta...kaikki muuten takan päällä eli respect teille kortin lähettäneille!
Mutta joulukorteista viis! Tai ehkä juuri siksi, että yhtään korttia en itsekään tänä vuonna lähettänyt. En edes Volvo Autolle, haluan toivottaa kaikille rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta 2011!
sunnuntaina, marraskuuta 14, 2010
Venaa vähän!
Mikä siinä on, että naisen on niin vaikea toimia aikataulujen puitteissa? Viimeisen 15 vuoden aikana olen viettänyt/tuhlannut melko paljon aikaa autossa jonkun toisen työpaikan, oman tai toisen kodin tai jos jonkin sortin kauneushoitolan/vaatekaupan edessä. "Joo, mä tuun viiden minuutin kuluttua." tulisi oman kokemukseni mukaan tulkita "Vartti menee ainakin, mutta jos et odota, niin et välitä."
Jos sitten yrittää opettaa tai ohjata yhteistä (toisen) ajankäyttöä, niin helposti leimautuu itsekkääksi paskaksi, joka ajattelee vain itseään. Mutta, mutta...vaikka kuinka yritän pinnistellä, niin en yksinkertaisesti muista milloin joku nainen olisi joutunut odottamaan allekirjoittanutta! Oikeasti! Mietin tätä tänäkin viikonloppuna, sattuneesta syystä, mutta en löytänyt muistini sopukoista vastaavanlaista tilannetta. Tiedän, että ulkoisen olemuksen takia meikäläistä ei kannata odottaa, koska varmasti parempaakin löytyy. Ja mitä juttuihin tulee, niin jos genrestä tykkää niin ei se Kummeli -DVD:t paljoa kustanna. Mutta silti: jos jotain sovitaan, niin voitaisiinko siitä pitää kiinni. Tai että kerrottaisiin vaikka totuudenmukaisesti kauanko vielä menee. Ihan vaan sen takia, että on tosi turhauttavaa huutaa vittua, saatanaa ja perkelettä autossa rattia hakaten...
Jos sitten yrittää opettaa tai ohjata yhteistä (toisen) ajankäyttöä, niin helposti leimautuu itsekkääksi paskaksi, joka ajattelee vain itseään. Mutta, mutta...vaikka kuinka yritän pinnistellä, niin en yksinkertaisesti muista milloin joku nainen olisi joutunut odottamaan allekirjoittanutta! Oikeasti! Mietin tätä tänäkin viikonloppuna, sattuneesta syystä, mutta en löytänyt muistini sopukoista vastaavanlaista tilannetta. Tiedän, että ulkoisen olemuksen takia meikäläistä ei kannata odottaa, koska varmasti parempaakin löytyy. Ja mitä juttuihin tulee, niin jos genrestä tykkää niin ei se Kummeli -DVD:t paljoa kustanna. Mutta silti: jos jotain sovitaan, niin voitaisiinko siitä pitää kiinni. Tai että kerrottaisiin vaikka totuudenmukaisesti kauanko vielä menee. Ihan vaan sen takia, että on tosi turhauttavaa huutaa vittua, saatanaa ja perkelettä autossa rattia hakaten...
sunnuntaina, lokakuuta 31, 2010
Nyt riitti!
Heräsin viime lauantaina karaokebaarin jälkeiseen aamuun. Olo oli tuhnuinen ja sumuinen, mutta sieluun ei sattunut. Takana oli hauska ja spontaani ilta lappalaisen aborginaalin kanssa. Sielun harmoniaa ei kestänyt montaa tovia. Katsoin itseäni peilistä. Hyi saatana! Naamaltani näytin (vieläkin) nuorekkaalta ulkoministeriltämme. Huolta aiheutti enemmänkin fyysisen olemukseni keskikohdassa jo pitkään käynnissä ollut muodonmuutos. Ei, sukukalleuteni vahvistivat edelleen sen fyysisen tosiasian, että ihminen ei enää kasva murrosiän jälkeen. Mutta lantion yläpuolinen osa oli pahasti päässyt turpoamaan. Ja muuten hoikan kaverin olemuksessa se kieltämättä pistää silmään. Vyölaukku ei vaan ole hyvännäköinen. Ei ostettuna eikä itse rakennettuna.
Meikäläinen on pullahiiri, herkkuperse ja sokerisyöppö. Täysin holtiton makean suhteen. Jos pöydässä on tarjolla pullaa, torttua, kakkua tai keksiä, niin kyllä minä hoidan. Älkää te muut vaivatuko. Turha huolehtia. Kyllä se pöytä saadaan tästä tyhjäksi. Ihan omin voimin. Palaveri palaverin perään sama juttu. Eikä tilannetta ole helpottanut Amica, joka työntää työmaaruokalan jälkiruokatiskiin harva se päivä pannukakkua, pappilan hätävaraa, kermavaahto ja hilloa. Hedelmä ei ole vaihtoehto vaikka jälkiruokatiskin yläpuolella niin lukeekin. Ei ollut ainakaan ennen tuota kylmää lauantaiherätystä.
Mutta nyt on tilanteeseen tullut muutos. Se ei vaatinut kuin kaksi kirjainta. E ja I eli EI. Mikä hemmetti siinä oli aikaisemmin niin vaikeaa. Reilun viikon olen nyt kieltäytynyt jälkiruuasta, kahvipullasta ja jäätelöstä. Eikä ole tehnyt edes tiukkaa. Samaa on yritetty aikaisemminkin. On ostettu Keventäjien jäsenyyttä ja muuta tilpehööriä tiedonvaltatieltä, mutta ennen kaikkea useaan otteeseen on sovittu itsensä kanssa "että tämä on sitten viimeinen pulla ja huomenna aloitan uuden elämän. Kesäksi kuntoon!" Vaikka suullinen sopimus onkin sitova, niin kannattaa kuitenkin aina katsoa millaisen huijarin kanssa niitä sopimuksia tekee...
Reilu viikko takana. Joka päivä olen käynyt vaa'alla. Tulokset eivät näy vielä. Ei vaikka liikuntaankin panostetaan neljä kertaa viikossa. Vatsa on kyllä hieman sekaisin muuttuneesta ruokavaliosta, mutta mitään suurta kiusausta paluusta vanhaan ruokavalioon ei ainakaan toistaiseksi ole ollut. Onhan tässä oltu ilman karkkiakin jo kohta melkein vuosi! Yksi tärkeä insentiivi ja motivaation lähde on, kuten monilla muillakin ikäisilläni miehillä, tarve tulla vielä kerran elämässä hyvään kuntoon. Tosin kuten monista neli-viisikymppisistä näkee, niin joko tavoitteen saavuttamisen jälkeen on alettu odottaa hidasta kuolemaa tai sitten ollaan jatkettu vanhaa rataa. Omalla kohdallani neljänkympin lähestyminen sai aikaan tämän hetkellisen mielenhäiriön. Onneksi sinne on nyt niin sairaan paljon aikaa, että ehtiihän tässä vielä vaikka mitä...
Meikäläinen on pullahiiri, herkkuperse ja sokerisyöppö. Täysin holtiton makean suhteen. Jos pöydässä on tarjolla pullaa, torttua, kakkua tai keksiä, niin kyllä minä hoidan. Älkää te muut vaivatuko. Turha huolehtia. Kyllä se pöytä saadaan tästä tyhjäksi. Ihan omin voimin. Palaveri palaverin perään sama juttu. Eikä tilannetta ole helpottanut Amica, joka työntää työmaaruokalan jälkiruokatiskiin harva se päivä pannukakkua, pappilan hätävaraa, kermavaahto ja hilloa. Hedelmä ei ole vaihtoehto vaikka jälkiruokatiskin yläpuolella niin lukeekin. Ei ollut ainakaan ennen tuota kylmää lauantaiherätystä.
Mutta nyt on tilanteeseen tullut muutos. Se ei vaatinut kuin kaksi kirjainta. E ja I eli EI. Mikä hemmetti siinä oli aikaisemmin niin vaikeaa. Reilun viikon olen nyt kieltäytynyt jälkiruuasta, kahvipullasta ja jäätelöstä. Eikä ole tehnyt edes tiukkaa. Samaa on yritetty aikaisemminkin. On ostettu Keventäjien jäsenyyttä ja muuta tilpehööriä tiedonvaltatieltä, mutta ennen kaikkea useaan otteeseen on sovittu itsensä kanssa "että tämä on sitten viimeinen pulla ja huomenna aloitan uuden elämän. Kesäksi kuntoon!" Vaikka suullinen sopimus onkin sitova, niin kannattaa kuitenkin aina katsoa millaisen huijarin kanssa niitä sopimuksia tekee...
Reilu viikko takana. Joka päivä olen käynyt vaa'alla. Tulokset eivät näy vielä. Ei vaikka liikuntaankin panostetaan neljä kertaa viikossa. Vatsa on kyllä hieman sekaisin muuttuneesta ruokavaliosta, mutta mitään suurta kiusausta paluusta vanhaan ruokavalioon ei ainakaan toistaiseksi ole ollut. Onhan tässä oltu ilman karkkiakin jo kohta melkein vuosi! Yksi tärkeä insentiivi ja motivaation lähde on, kuten monilla muillakin ikäisilläni miehillä, tarve tulla vielä kerran elämässä hyvään kuntoon. Tosin kuten monista neli-viisikymppisistä näkee, niin joko tavoitteen saavuttamisen jälkeen on alettu odottaa hidasta kuolemaa tai sitten ollaan jatkettu vanhaa rataa. Omalla kohdallani neljänkympin lähestyminen sai aikaan tämän hetkellisen mielenhäiriön. Onneksi sinne on nyt niin sairaan paljon aikaa, että ehtiihän tässä vielä vaikka mitä...
lauantaina, lokakuuta 23, 2010
Lapasesta läks!
Perjantai-ilta. Seitsämäksi Bali Haihin Iso-Roballe. Allekirjoittanut ja saamelainen. Vapaa ilta. Molemmilla. Työpäivä saamelaisella lauantaina. Viime viikon perjantain jorma-dinner vielä mielessä ja kipuna ruumiissa. Ehkä lasi viiniä ja ennen Kovaa lakia kymmeneksi kotiin. NO...
Ensiksi paikalle kutsuttiin kiintiöruotsalainen. Juteltiin lempiaiheistamme. Eli väiteltiin homoista. Ei oltu saamelaisen kanssa adoptoimassa ketään, mutta kiintiöruotsalainen halusi asiaa vielä tutkittavan. Jostain kaivoi mamut ja värivammasetkin esiin. Välteltiin kuitenkin mamu-aihetta. Yksi keikka Ruisrockissa meni ohi kesällä toisillemme asiasta vaahdoten. NO...
Bali-Haista siirryttiin vielä yhdelle Safkaan Uudenmaankadulle. Rantaruottalainen lähti melko pian kohti Etelä-Helsinkiä. Otettiin saamelaisen kanssa vielä toiset kiellon päälle. Lähdettiin kotia kohti. Minä Kamppia, saamelainen kohti pohjoista. Etu-Töölöön. Käveltiin Annankatua ja ajateltiin, että jos vielä nyt käytäs yhdellä karaokebaari Anna Koossa. Vapaa ilta ja kaikki. Pieni jono, mutta päätettiin kuitenkin jonottaa. Siis karaokebaariin lähes selvinpäin. Only God knows why! Kysykää Päivi Räsäseltä! Ei hyvä. NO...
Pari pulloa paikan laadukkainta kuohuviiniä (Ballet'a pöytään, toinen vaihtoehto oli Elysee), kiivasta keskustelua homoista ja raamatusta tuiki tuntemattomien 15 vuotta nuorempien oikeustieteen kandien kanssa, vaaleanpunaisia shotteja Myyrmäen verotoimiston tarjoamana, silmätipattomia fisuja parin sentimentaalisen suomalaisisän tarjoamana, ihmisiä kykypuolueen Lapin piiristä ja...ja...
Ei ehtinyt saamenpoika ennen puoltayötä kotiin. Eikä muuten juossut allekirjoittanut suunniteltua lenkkiä lauantaina. Ei tod.!
Ensiksi paikalle kutsuttiin kiintiöruotsalainen. Juteltiin lempiaiheistamme. Eli väiteltiin homoista. Ei oltu saamelaisen kanssa adoptoimassa ketään, mutta kiintiöruotsalainen halusi asiaa vielä tutkittavan. Jostain kaivoi mamut ja värivammasetkin esiin. Välteltiin kuitenkin mamu-aihetta. Yksi keikka Ruisrockissa meni ohi kesällä toisillemme asiasta vaahdoten. NO...
Bali-Haista siirryttiin vielä yhdelle Safkaan Uudenmaankadulle. Rantaruottalainen lähti melko pian kohti Etelä-Helsinkiä. Otettiin saamelaisen kanssa vielä toiset kiellon päälle. Lähdettiin kotia kohti. Minä Kamppia, saamelainen kohti pohjoista. Etu-Töölöön. Käveltiin Annankatua ja ajateltiin, että jos vielä nyt käytäs yhdellä karaokebaari Anna Koossa. Vapaa ilta ja kaikki. Pieni jono, mutta päätettiin kuitenkin jonottaa. Siis karaokebaariin lähes selvinpäin. Only God knows why! Kysykää Päivi Räsäseltä! Ei hyvä. NO...
Pari pulloa paikan laadukkainta kuohuviiniä (Ballet'a pöytään, toinen vaihtoehto oli Elysee), kiivasta keskustelua homoista ja raamatusta tuiki tuntemattomien 15 vuotta nuorempien oikeustieteen kandien kanssa, vaaleanpunaisia shotteja Myyrmäen verotoimiston tarjoamana, silmätipattomia fisuja parin sentimentaalisen suomalaisisän tarjoamana, ihmisiä kykypuolueen Lapin piiristä ja...ja...
Ei ehtinyt saamenpoika ennen puoltayötä kotiin. Eikä muuten juossut allekirjoittanut suunniteltua lenkkiä lauantaina. Ei tod.!
maanantaina, syyskuuta 27, 2010
Taas viattomia kiusataan
Tuomas Kyrön mielensä pahoittajaa lainatakseni: Kyllä minä siitä mieleni pahoitin. Kun umpirehelliset keskustan tytöt on leimattu puliveivareiksi. Paulan mies tukenut kotimaista kaivosteollisuutta. Paulan tuella tai ilman. Hyvällä asialla kuitenkin. Perän Pekkakin sen sanoi, että ei siitä uraniuutisesta kukaan voinut rikastua. Niinhän se on, että jos rikoksesta ei hyödy, niin ei semmosta rikokseksi voi luokitella. Turhaa vouhotusta. Kyllä nyt väärää puuta haukutaan. Kyllä ne oikeat rikolliset on ihan muualla. Pakolaiskeskuksissa ja Stokkan kulmalla pahvikipon kanssa elantoaan ansaitsemansa. Ja samaan aikaan vanhusten asiat on rempallaan eikä suomalainen mies saa naista kun joku ulkomaaneläjä ne korupuheillaan vakuuttaa erinomaisuudestaan. Hyvä että Paula on sentään miehen ittelleen löytänyt. Ja oikein talousneron. Semmosen kurun vai mikä se on. Ja kotimaisen kuin K-kaupan Costa Rica.
Ja sitten on tämä Kiviniemen Mari. Naisimmeinen. Pääministeri. Vasta toinen nainen siinä virassa. Pyyteetön yhdistysihminen henkeen ja vereen. Kansanvallan asialla tukemassa maalaisliiton perinteikästä sivistystyötä. Ja järki-ihmisiä. Antaa tukensa vain semmoselle jonka parhaiten tuntee. Ei sitä niin isoja summia kellekään vieraille anneta. Ei kellekään hyvänpäivän tutulle tai julkkikselle. Vaikka hyvä mieshän se Alatalon Mikkokin on. Sinilasinen, vaan ei -silmäinen. Maalaispoika. Hyviä kepulaisia perinteitä Mari jatkaa. Niitä samoja joita Matti ja Anneli ennen häntä. Ovat niin rehellisiä kuin vain voivat. Siinä hommassa on joutsenmerkki vihreällä pohjalla neliapilan keskellä. Maassa eletään maan tavalla. Niin myös meillä Suomessa.
Ja sitten on tämä Kiviniemen Mari. Naisimmeinen. Pääministeri. Vasta toinen nainen siinä virassa. Pyyteetön yhdistysihminen henkeen ja vereen. Kansanvallan asialla tukemassa maalaisliiton perinteikästä sivistystyötä. Ja järki-ihmisiä. Antaa tukensa vain semmoselle jonka parhaiten tuntee. Ei sitä niin isoja summia kellekään vieraille anneta. Ei kellekään hyvänpäivän tutulle tai julkkikselle. Vaikka hyvä mieshän se Alatalon Mikkokin on. Sinilasinen, vaan ei -silmäinen. Maalaispoika. Hyviä kepulaisia perinteitä Mari jatkaa. Niitä samoja joita Matti ja Anneli ennen häntä. Ovat niin rehellisiä kuin vain voivat. Siinä hommassa on joutsenmerkki vihreällä pohjalla neliapilan keskellä. Maassa eletään maan tavalla. Niin myös meillä Suomessa.
perjantaina, syyskuuta 17, 2010
Käräjäoikeus, hovioikeus, korkeinoikeus, valtakunnanoikeus....
Hauska keskiuusimaalainen leikki. Sarjaa voi jatkaa siihen sopivalla sanalla. Arvaa mikä on seuraava oikeusaste! Voittajalle omenamehua ja keskustan jäsenkirja suoraan kotiin postitettuna.
maanantaina, syyskuuta 06, 2010
Keräilyeriä odotellessa
Kuulin äsken lyhyen selostuksen kreikkalaisroomalaisen painin MM-kisoista Moskovasta. Tarina oli tuttu. Suurin toivein, mutta vaatimattoman nöyränä kisoihin lähtenyt piirikunnallinen kevyen keskisarjan kaalikorva oli hävinnyt toisen ottelunsa ja odotti nyt mahdollista pääsyä keräilyeriin. Sen sijaan että olisi hoitanut homman kotiin omassa ottelussaan, niin siinä nyt jännittää maton reunalla, että Georgian poika voittaisi kaikki lohkonsa ja piirimestarimme pääsisi keräilyeriin painimaan mitaleista. Jotenkin tässä kiteytyi koko suomalaisen urheilun ja urheilukulttuurin menestyksennälkävuodet.
Suomalaisen urheilukulttuurin nimittää erottaa muista vastaavista, lähinnä menestyneiden maiden kulttuurista juuri se, että joudutaan aina turvautumaan kaverin apuun kun omat eväät on jo syöty. Kun ruotsalainen tai kuka tahansa muu paitsi suomalainen urheilija miettii mitä tarvitsee tehdä voittaakseen, niin suomalainen urheilija miettii kenen täytyy epäonnistua, jotta pääsisin jatkoon. Ja tämä ajattelu alkaa jo ennen ottelun alkua. Se on alkanut jo kotisohvalla kun on seurattu isän ja vaarin kanssa Pentti Salmen selostamaa Itsvestija -turnausta näköradiosta. Urheilijan lisäksi muiden menestymättömyyttä toivoo myös suomalainen penkkiurheilija hodari kädessä, sinapit rinnassa ja 20 vuotta intensiivistä keskioluen kulutusta mahassa. Ja kun suomalaiselle urheilijalla tai joukkueella ei ole enää edes sitä pienen pientä pikkuriikkistä mahdollisuutta menestykseen, niin tämä keskivartalon rakentaja toivoo kuitenkin edelleen, että "Kunhan Ruotsi ei voita! Sitä minä en kestä..."
Ei pidä ihmetellä miksi tällä voitontahdolla ja -nälällä ei ole vähään aikaan voitettu mitään. Ei edes kännyköiden tehtailuissa. Vain pesäpallossa menestys on taattu. Siinä suomalainen voittaa aina! Näissä tunnelmissa huomista Hollanta-Suomi ottelua odotellessa ja samassa lohkossa pelaavan San Marinon menestystä toivoessa....
Suomalaisen urheilukulttuurin nimittää erottaa muista vastaavista, lähinnä menestyneiden maiden kulttuurista juuri se, että joudutaan aina turvautumaan kaverin apuun kun omat eväät on jo syöty. Kun ruotsalainen tai kuka tahansa muu paitsi suomalainen urheilija miettii mitä tarvitsee tehdä voittaakseen, niin suomalainen urheilija miettii kenen täytyy epäonnistua, jotta pääsisin jatkoon. Ja tämä ajattelu alkaa jo ennen ottelun alkua. Se on alkanut jo kotisohvalla kun on seurattu isän ja vaarin kanssa Pentti Salmen selostamaa Itsvestija -turnausta näköradiosta. Urheilijan lisäksi muiden menestymättömyyttä toivoo myös suomalainen penkkiurheilija hodari kädessä, sinapit rinnassa ja 20 vuotta intensiivistä keskioluen kulutusta mahassa. Ja kun suomalaiselle urheilijalla tai joukkueella ei ole enää edes sitä pienen pientä pikkuriikkistä mahdollisuutta menestykseen, niin tämä keskivartalon rakentaja toivoo kuitenkin edelleen, että "Kunhan Ruotsi ei voita! Sitä minä en kestä..."
Ei pidä ihmetellä miksi tällä voitontahdolla ja -nälällä ei ole vähään aikaan voitettu mitään. Ei edes kännyköiden tehtailuissa. Vain pesäpallossa menestys on taattu. Siinä suomalainen voittaa aina! Näissä tunnelmissa huomista Hollanta-Suomi ottelua odotellessa ja samassa lohkossa pelaavan San Marinon menestystä toivoessa....
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)