Pakko luovuttaa

Toissa iltana pelasin todennäköisesti viimeisen kerran elämässäni salibandya. Jalkapallosta olen luopunut jo aikaisemmin loukkaantumisen takia. Tässä iässä on kai vain pakko hyväksyä fysiikan lait ja uskoa, että tiettyjen lajien harrastaminen ei enää pitkän päälle kannata. Ei vaikka niiden pelaaminen ja niihin liittyvä sosiaalinen funktio ovat olleet tärkeä osa elämääni. Jo vuodesta 1978 jolloin ensimmäisen kerran puin lätkäkamat päälleni Tampereen Kaukajärven luonnonjääkaukalossa.

Oikea polveni, joka oli 36 vuotta täysin terve, toisin kuin kaksi kertaa operoitu vasen polveni, vääntyi salibandytreeneissä. Todennäköisesti kyseessä on ristisidevamma joka tarkoittaa leikkaushoitoa ja puolen vuoden kuntoutumista. On meinaan koettu aikaisemminkin. Mutta kukapa ei kaipaisi Mäkelänrinteen uimahalliin harrastamaan vesijuoksua muiden kuusikymppisten naisten kanssa! Siinähän on uusi viiteryhmä, joukkue. Halu vielä viisikymppisenä kävellä omilla polvillaan ilman nivelrikkoja on kuitenkin niin suuri, että ei auta muuta kuin nöyrtyä.

Mutta luopuminen on aina hankalaa. Niin myös tässä tapauksessa. Viimeiset 11 vuotta olen pelannut samassa porukassa, Torpedo Tontunmäessä. Naljailu, toisten suoritusten vähättely, omakehu ja omien suoritusten yliarvioiminen...voiko vapaa-aikaansa paremmin viettää. Hemmetti! Nyt näihin toimiin voi keskittyä enää vain töissä.