Jalkapallossa on vain sitä jotain

Vuonna 1985 istuin ensimmäistä kertaa Helsingin Olympiastadionin takakaarteessa jalkapallon MM-karsintaottelussa Suomi-Englanti. Taisin olla 14-vuotias. Ottelu päättyi tasapeliin 1-1 Jallu Rantasen jatkaessa kulmapotkun jälkitilanteesta pallon Peter Shiltonin selän taakse. Tasapeli lajin suurmaata vastaan oli harvinaista herkkua Suomi-futikselle. Jo 23 vuotta sitten. Jollain tavoin Stadionin tunnelma sai minut koukkuun ja viimeisen 23:n vuoden aikana on tullut koettua monta ikimuistoista hetkeä suomalaisen maajoukkuejalkapallon parissa. Eikä todellakaan kovin montaa positiivista sellaista. Yleensä on tullut poistuttua D-kaarteen mäkeä pitkin suhteellisen iso jölli otsassa. Ikäviä muistoja on paljon ja silti stadionille on vaivaduttu lähes aina peli-iltana. Martin Dahlinin sukellus 16 vuotta sitten Suomi-Ruotsi MM-karsintaottelussa toi Ruotsille rankkarin jolla hannuhanhet voittivat pelin 1-0. Eikä kukaan unohda 11:n vuoden takaista lokakuista iltaa Helsingin olympiastadionilla. Vettä satoi kaatamalla. Voitto Unkarista olisi vienyt Suomen jatkokarsintaan ja pitänyt portin auki EM-kisoihin. Suomi johti ottelua vielä ottelun lisäajalla, mutta Unkarin kulmapotkun jälkeen pallo taisi osua viisi kertaa suomalaiseen pelaajaan ennen kuin se pomppasi omaan maaliin. Harvoin on 31 000 ihmistä hiljentynyt hetkessä. Muistan vielä Utajärven pojan ilmeen sateen piiskaamalla naamallaan. Siinä ei paljon sanoja tarvittu. Silloin vielä nuoret ja hoikat miehet kommunikoivat keskenään puhumatta. Ja onhan näitä muistoja vaikka muille jakaa, mutta miksi kiusata itseään enempää.

Eilinen ilta jäi, ehkä jossain mielessä pettymykseltäkin maistuneesta tasapelistä huolimatta, sinne positiivisten muistojen joukkoon. Kolme maalia Saksan verkkoon, erinomainen peliesitys (ilman Litmasta = aika siirtyä eteenpäin), 37 000 ihmistä kannustamassa, loistavat paikat D-katsomon ensimmäisessä rivissä ja erityisen viehättävä(+) vierustoveri tekivät illasta hienon ja ikimuistoisen kokemuksen. Luulen että vierustoverikin, jolle paitsio ei ollut täyttä hepreaa (tärkeä kriteeri naisessa) ja joka osasi arvostella pelisuorituksia "kokemuksen" syvällä rintaäänellä taisi jäädä koukkun kuningasjalkapalloon. Tiedän itsekin tunteen. Käy niin helposti. Tosin näitä kolmen tehdyn maalin iltoja ei kannata ihan joka kerta odottaa.