Ikuinen kaupunki ja tiedottamisen vajetta kotimaassa

En ollut aikaisemmin käynyt Roomassa. Kerran tosin yrittänyt. Silloinkin naisen kanssa. Äitini kanssa jäimme kuitenkin rannalle ruikuttamaan kun eräskin vastavalmistunut valtiotieteiden maisteri ei erottanut keskiviikkoa torstaista vaan saapui kentälle vuorokauden myöhässä. No, vuosi oli 1999 ja traumasta toivuttu. Tosin tälläkin kertaa tuli hivenen hoppu menomatkalle. Kyytiin kuitenkin päästiin.

Roomasta jäi erittäin positiivinen kuva. Kompakti suurkaupunki, josta ei löytynyt yhtään Alvar Aallon suunnittelemaa betoni-/graniittihirviötä. Kolme päivää meni pääasiassa hengaillessa. Olin saanut etruski-ystävältäni pari hyvää vinkkiä ravintoloiden suhteen. Luulin ensin, että kaveri yrittää vedättää kun tekstiviestin muodossa saamani suositukset olivat Dal Bolognese ja Ristorante Maccheroni. Mutta ei: molemmat ravintolat löytyivät paitsi netistä niin myös itse kaupungista. Innovatiivisiä nämä italialaiset. Emme kuitenkaan käyneet kummassakaan syömässä. Dal Bolognesessa taisi olla spagettiviikot, kun ravintolassa ei ollut yhtä ainoaa vapaata pöytää illallis- saati lounasaikaan koko viikonloppuna. Mutta ehkä hyvä näin. Löysimme erinomaisen ravintolan lähellä Piazza di Campo dei Fioria. Ja tämänkin ravintolan nimen keksimiseen olivat paikalliset AD:t ja imagokonsultit käyttäneet useita miestyövuosia. Vai voiko mitään muuta johtopäätöstä vetää, jos ravintolan nimi on Pierluigi...Mutta ei nimi ravintolaa pahenna! Eksyimme ravintolaan lauantaina lounasajan jälkeen. Kysyimme tietä lähimpään pizzeriaan Pierluigin ollessa kiinni. Paikan omistaja ei keksinyt mitään lähistöltä, mutta yritti ystävällisesti etsiä lounasajalta jäänyttä pizzaa meille. Sitä ei valitettavasti löytynyt, mutta jotain huikopalaa nälkäisille kuitenkin. Varasimme illaksi pöydän. Oikea valinta. Erinomainen palvelu, mikä ei ehkä ole aivan roomalaista, ja loistava ruoka höystettynä vuoden 1999 Brunellolla. Paikkaa voi suositella kaikille Lazion alueelle eksyville.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä saavuin satojen muiden onnellisten kanssa lumiselle Helsinki-Vantaalle. Suomessa saatiin ensimmäistä kertaa sataan vuoteen lunta eikä Pohjolan perukoille ollut vielä saapunut tietoa Emil Berlinerin vuonna 1887 keksimästä gramofonista. Tai mitä voi päätellä siitä, että matkatavaroiden vastaanottoaulassa oli satoja ihmisiä epätietoisina odottamassa matkatavaroitaan. Eikä kukaan tiedottanut mistään mitään. Olen kerran aikaisemmin ollut Kööpenhaminassa hieman vastaavassa tilanteessa ja luulin että tanskalaiset ovat vain niin taitelijoita, että tilanteen hoitaminen ei hoidu samoin kuin meiltä tehokkailta suomalaisilta. Olin todella väärässä. Finland zero point...! Rooman lentokentällä olin mennyt "ojentamaan" muutamaa eksyneen näköistä etuilijaa jonottamiskulttuurista. Matkaseurani kysyi tuolloin mikä muu asia etuilun lisäksi ärsyttää minua yhtä paljon. Tuolloin ei tullut heti mieleen vastausta. Helsinki-Vantaalla tuli heti mieleen parikin asiaa...

Katselimme noin tunnin ajan kun samat matkalaukut pyörivät hihnalla ja lisää väkeä lappasi aulaan. Siitäkin huolimatta, että yhdet tärkeät avaimet olivat jääneet matkatavaroihin luovutimme ja poistuimme paikalta vähän kahden jälkeen. Onneksi olin tullut autolla eikä taksijonossa tarvinnut kykkiä tuntia. Matkalla kotiin haimme Käpylän Shelliltä hammastahnaa ja hammasharjat. Jos joskus tekee iltayhdeksän jälkeen mieli bisseä tai sidukkaa, niin ei muuta kuin Käpylään pikkutunneilla. Viiden kuuden hengen teeveestäkin tuttujen näyttelijöiden porukka oli "iltapalalla" ja osti pussillisen keppanaa pelästyneen näköiseltä myyjättäreltä, joka edusti sitä sukupolvea, jolle bensakauppias Sulo Vilenin nimi sanoo varmasti vähemmän kuin ammattikorkeakoulun markkinoinnin luennolla opittu käsite palvelulupaus. Shell Käpylän palvelulupaushan kuuluu "Meiltä polttoainetta janoiseen moottoriin 24 tuntina vuorokaudessa!"

Nyt keskiviikkona toinen matkalaukuista on saapunut kotiin. Toinen on vielä siellä jossain. Ensimmäisessä kotiin päässeessä matkalaukussa parmigiano -juusto ei ollut alkanut vielä haisemaan. Toivotaan, että biologinen hajoamisprosessi ei ole ehtinyt alkaa siinä toisessakaan laukussa olevassa juuston känttyrässä.

Laiska

Tulin varhain maanantaiaamuna yökylästä kotiin. Tarkoituksena oli mennä aikasin töihin. Pientä ressiä, paljon hommii, mutta siviilissä pyyhki paremmin. Avattuani sisäpihan portin, jäi puolet Abloy -avaimen kärjestä roikkumaan kiinni pienestä metallipalasta avaimen kantaan. Se siitä ura-avaimesta. Kello oli 7.45. Kun rupesin kaivelemaan huoltoyhtiön puhelinnumeroa tuli mieleen, että oliskohan pitänyt ilmoittaa tyyliin taloyhtiöön, että on talon uusi asukas. Joopa joo. Semmoinen ilmoitus olisi kuulemma pitänyt tehdä. Niinpä. Laiskuudesta sakotetaan. Rupea siinä sitten aamuhämärässä selittelemään huoltoyhtiön edustajalle miksi ajokortin haltija ei ole sama kuin asunnon haltijaksi nimetty henkilö. No, onneksi ihmisten välistä luottamusta vielä löytyy. Huoltomieskin luotti meikäläiseen kuin Johanna Tukiainen Länsi-Afrikan hyttyseen. Luettelo lattialla olevista kamoista plus takan päällä olevan passin näyttö riittivät vakuudeksi ja pääsin vaihtamaan paitsi puvun, niin myös miespaidan päälle ja mieskengät jalkaan. Ehkäpä tässä pitäisi hoitaa se ero edellisen taloyhtiön hallituksesta ennen kuin siellä tehdään isompia päätöksiä saunavuoroista tai autopaikoista.

Dos hombres

Barcelona on nyt nähty. Osittain. Sen mitä työreissulla ehtii Ramplaa rampatessa pimeällä havaitsemaan. Kaiken kaikkiaan Barcelona oli kuitenkin positiivinen kokemus. Varsinkin ruokakulttuuri. Olen ennenkin törmännyt Espanjassa ongelmaan nimeltä ylensyöminen. Meikäläisen kaaliin ei mahdu se, miten kahden ja puolen tunnin lounailla plus liharikkailla illallisilla kyllästetyt espanjalaiset, tai katalaanit, pysyvät kaikesta mättöämisestä huolimatta suht hoikassa kunnossa.

Espanjalaisen ruokakulttuurin jälkeen viikonlopun ruokailut jäivät omalta osaltani vähiin palattuani kotiin lauantaina. Perjantaina vierailimme Albet i Noyan viinitilalla Barcelonan ulkopuolella. Tätä ennen kävimme läheisessä kylässä sijaitsevassa ravintolassa syömässä maittavan ja täyttävän lounaan, joka huipentui 5-7:n alkuruuan jälkeen (joukossa mm. grillattua sian ihraa ja verimakkaraa) tarjottuun oliiviöljyssä grillattuun maa-artisokkaan. Suosittelen. Lounaalla vierähti vaatimattomat 2,5 tuntia. Ei siinä muuten mitään, mutta kun reilun kuuden tunnin kuluttua odotti viiden ruokalajin illallinen. Ei vaan voi ymmärtää. Seuraavan kerran söin lämmintä ruokaa sunnuntailounaalla.

Mitä muuta Barcelonasta jäi käteen? No, ehkä päällimmäisenä torstai-illan discon/yökerhon metsästys. Koska halusimme varmistaa sen, että emme eksy mihinkään väärään discoon vaan ihan perus heteromestaan, niin yritin vahvalla espanjan alkeillani (opittu Fast Show'sta joskus 90-luvulla) kommunikoida tätä mm. taksikuskillemme sanoin "Dos Hombres los heteros pas homos". Eipä sitten ikinä päästy minnekään mutta taksissa tuli istuttua isolla kädellä. Olipa tosi hauskaa...mitäköhän ne nyt ajattelee meistä suomalaisista?!?

Mennyt viikko

Inspiraatio kirjoittamiseen on edelleen kateissa. Siitäkin huolimatta että paljon sattuu ja tapahtuu. Myös sellaista, jota ei omien aivojen puolustusmekanismi ennakkosensuroi. Mutta tehdäänpä lyhyt yhteenveto menneestä viikosta. Ennakkosensuroituna.

Jokainen viikko alkaa maanantaista. Ja maanantai on aina maanantai. Satoi tai paistoi. Seuraavaan viikonloppuun on tuhottoman pitkä matka. Tunne on samanlainen kuin 6.8.1990 kun astuin armeijan harmaisiin. Vapaus oli niin lähellä takanapäin, mutta niin kaukana edessä. Onneksi sain viettää menneen viikon maanantaina toimistolla tavallista pitempään erinäisiä kirjallisia töitä toimitellen. Ehkäpä olen tuhlannut kirjallisen inspiraationi lähteet kapitalismin alttarille ahneuttani. Tai sitten en. Töihin liittyvä kirjallinen luovuuteni on pääasiassa harmaata ja verrattavissa lähinnä lakiesitykseen momentti- ja pykäläviidakkoineen. Kun kotiin tulee yhdeksän jälkeen illalla rättiväsyneenä perusvitutuksen kourissa, niin on varsin helppo antautua tuijottamaan pää tyhjänä maanantai-illan Valioliiga -peliä Canalilta. Siinä sitä tuntee kehittyvänsä paitsi penkkiurheilijan, niin myös ihmisenä. Ja kaiken tämän aivokapasiteetin ylikierroksilla käymisen ja lyhyen lepohetken jälkeen oli hieno nukkua kaksi tuntia seuraavan yönä. Taas tuli armeija mieleen. Kun armeijassa viikomloppuvapaalta eli velviltä palattiin sunnuntaina, niin vielä puoli kolmen maissa yöllä kaksi valopilkkua nenän molemmin puolin tuijottivat pimeässä tuvassa yläpetiä ja odottiva nukkumatin saapumista samalla kun niiden omistaja mietti ahkerasti mikä fiilis on aamulla, kun joku tavallinen alikersantti Matti huutaa herätystä kuuden maissa kahden tunnin yöunien jälkeen.

Onneksi loppuviikosta työpäivät lyhenivät lähemmäksi työehtosopimuksissa sovittua. Keskiviikkona olin laittanut kellon herättämään hieman kuuden jälkeen. Tarkoituksena oli seurata jenkkien presidentinvaalien ääntenlaskentaa ja toivo oli korkealla sen suhteen, että kahdeksan vuoden äärikonservatistinen aika päättyy. Ja tyylillä. Neljä vuotta sitten olin erittäin pettynyt kun John Kerry hävisi, mutta ehkä sillä oli tarkoituksensa. Tuskin USA olisi saanut ensimmäistä mustaa presidenttiään vielä. Rodulla ei ole väliä enkä usko kenenkään äänestäneen Obamaa sen takia, että hän on musta pois lukien osa afroamerikkalaisista. Hän oli vain kahdesta ehdokkaasta parempi ja ihmiset olivat kyllästyneet kahdeksaan vuoteen kansalaisoikeuksien ylenkatsomista, mätää hallintoa, turhia sotia ja sosiaalisen vastuuntunnon puutetta. Tosin Jussi Halla-aholla on tähän rotukysymykseen oma näkemyksensä, johon jokainen voi tutustua tässä linkissä. Miksiköhän kaikki hänen mielipiteensä kumpuavat ihmisen alkuperästä? Eikö millään muulla ole merkitystä?

Mutta Obaman voitto, ja tapa jolla se tuli, saivat monet kyynikotkin vakuuttumaan siitä, että ehkä meillä on toivoa paremmasta huomisesta. Ok, Obama on USA:n presidentti ja ajaa USA:n etuja. USA on myös vaikutusvaltaansa menettävä imperiumi. Mutta sillä kuka USA:ta johtaa on edelleen paljon vaikutusta globaalisti. Siksi tätä toivoa ei pidä vähätellä. Mutta niiden ongelmien edessä, jota Obamalla on, niin on pakko lainata monessa lehdessä ollutta vitsiä siitä, että mustalle miehelle on nyt annettu Amerikan paskin duuni.

Huvittavimmat kommentit täällä kotimaassa Obaman voitosta saatiin Nurmijärven suurelta pojalta, joka kutsui demokraattista puoluetta Suomen keskustan sisarpuolueeksi. Seuratessani keskiviikkoaamuna BBC:ltä kuinka vanhan höppänän oloinen politiikan tutkija Gore Vidal analysoi USA:n presidentinvaaleja, niin väistämättä syntyi hyvin ristiriitainen kuva Nurmijärven suuren pojan kommenteista. Gore Vidalin mukaan republikaaninen puolue ei ole sinänsä puolue vaan mielentila ('mindset'). Jotenkin tämä sopii mielestäni myös Suomen keskustaan, joka edustaa arvomaailmaltaan konsevatiivisinta suuntausta Suomessa, puhumattakaan kaiken politisoinnista ja hyvä veli verkostosta.

Viikonloppu meni liian vähällä unella. Se ei lupaa hyvää seuraavaa viikkoa varten, jolloin olen Barcelonassa työmatkalla keskiviikosta lauantaihin. Toimistollakin olisi paljon tekemistä ja yöunet näillä reissuilla ovat joka tapauksessa jääneet aina vähiin. Perjantai-ilta meni rauhallisissa merkeissä ja lauantaina oli pieni baarikierroksen tynkä läntisessä kantakaupungissa akselilla Uudenmaankatu-Annankatu. Ilta alkoi Bar ysistä. Virhe oli jättää oma kierros juomien tarjoamisessa Annankadun A21:een tai yleensä avata siellä suunsa ja ilmoittaa, että taitaa olla minun vuoroni tarjota kierros. Halvimmat drinkit taisivat maksaa noin kymmene euroa. Ilta päättyi karaokebaari Anna K:hon. Kotimatkalla vielä kebab kotini viereisestä Kebab-ravintolasta. Jep, siitä samasta, jossa tarjoilijat haistelevat lounasseteleitä. Laruun verrattuna Kampissa on se hyvä puoli, että iltapalaa on aina tarjolla. Larun Esson sulkemisen jälkeen saarella ei tainnut olla yhtäkään paikkaa, josta olisi saanut huikopalaa iltasella.

Suomalaista sisua?

Kärsittyäni lauantain pitkäksi venähtäneestä perjantai-illasta teki todella hyvää nukkua yli kymmenen tuntia sunnuntain vastaisena yönä. Siitäkin huolimatta, että kännykkä piippasi ja tärisi yllättävän monta kertaa kutsuen keskustan kuppiloihin. Koska nyt en kuulemma enää asunut Larussa, niin ei olisi tarvinnut kuin vetää ylle college-paita, laittaa kengät jalkaan ja suunnata muutaman sadan metrin päässä olevaan ravitsemusliikkeeseen. Kieltäydyin kohteliaasti. Lopulta sammutin kännykän kokonaan. Viimeisessä tekstiviestissä minun kerrottiin olevan epätoivoinen, kun pidän öisinkin kännykän päällä. Seuraavan kerran kun avasin silmäni kello olikin 10.32 sunnuntai-aamuna ja minut valtasi tunne siitä, että talviaikaan siirtyminen ja univelat on vihdoinkin kuitattu. Olin myös kiitollinen siitä, että en ollut tarttunut humalaisten houkutuksiin vaan jäänyt kotiini.

Lauantain horrosmaisessa tilassa sain kuitenkin jotain aikaiseksi. Niiden 4-5:n valioliiga-ottelun lisäksi, joita tuli sohvalta vatupassina seurattuna jatkoin tutustumistani perussuomalaisten ideologiaan ja Suomen Sisun kotisivuihin. Viikko sitten vaalien jälkeen ajauduin sattumalta erään linkin kautta Jussi Halla-ahon blogiin. Niille, jotka eivät tiedä, niin kyseinen herra vastustaa monikulttuurisuutta ja pääsi perussuomalaisten listoilta Helsingin kaupunginvaltuustoon. Minusta hänen ajatuksensa ovat rasistisia ja suvaitsemattomia, mutta itse hän ei pidä itseään rasistina.

Jussi Halla-ahon blogia lukiessani minut valtasi ahdistus. Vaikka Halla-aho kirjoittaakin omalla tyylillään ja perustelee väitteensä hyvin, niin kaikesta kirjoittelusta paistaa läpi suvaitsemattomuus. Halla-ahoa ei ehkä voi suoraan syyttää kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, jota hän selkeästi kirjoituksissaan varoo, mutta kaikesta paistaa kielteisyys maahanmuuttajia ja vieraita kulttuureja kohtaan. Rasistiset kirjoittelut eivät ole yleensä aiheuttaneet allekirjoittaneessa kovin paljon tunnekuohuntaa, koska kaljupäisten nuorten miesten humalahuuruinen uho on ollut mielestäni pienen marginaaliryhmän sapelin kalistelua. Mutta kun filosofian tohtori kirjoittaa tuollaista, niin se sai oikeasti voimaan pahoin. Ja on aika pelottavaakin. Kun kaikista vieraista kulttuureista ja uskonnoista kerrottiin vain joukkoraiskaukset, tyttöjen ympärileikkaukset eikä sen tarkemmin haluttu tutustua siihen mistä esim. islamin uskonnossa pohjimmiltaan on kyse, niin näkökulma on aika yksipuolinen, ja ahdasmielinen. Kyllä kristinuskosta ja eurooppalaisestakin kulttuurista voidaan vetää esiin ihan samanlaisia murhenäytelmiä. Tällaisia ovat esimerkiksi kristittyjen serbien suorittamat joukkoraiskaukset Bosniassa tai Adolf Hitlerin varsin kielteinen näkökulma muihin kulttuureihin. Puhumattakaan oman sisällissotamme murhenäytelmistä. Tai siitä miten katoliset papit ovat käyttäneet seksuaalisesti hyväkseen alaikäisiä poikia. Ja kun sitten puhutaan siitä, että Suomen pitäisi olla jonkinlainen monokulttuurinen maa, niin tarkoittaako tämä sitä, että kaikki suomenruotsalaiset ovat ylimääräisiä täällä? Mistä vuodesta asti Suomi on ollut monokulttuurinen maa, jonka jälkeen kaikki vierasperäinen ei ole ollut enää hyväksyttävää.

Loimaan Norppa esitti perjantai-iltana hyvän näkökulman perussuomalaisten vaalivoittoon. Kun edellämainittuja ajatuksia esittävät ihmiset tai ihmisryhmät saavat äänensä kuuluviin, niin se synnyttää positiivisen vastareaktion. Näin onkin ainakin omalla kohdallani käynyt. Heti luettuani Halla-ahon ajatuksia, siirryin Vihreiden kotisivuille tutustumassa miten puolueen jäseneksi liitytään. En ole sitä vielä tehnyt, mutta ehkä tässä olisi hyvä paikka aktivoitua. En aio ruveta sen enempää selvittämään miksi Vihreät, mutta ehkäpä se tässä kysymyksessä edustaa ainakin minulle jonkinlaista selkeää vastavoimaa. Aivan kuten käytännössä kaikki muutkin puolueet, mutta tuskin kukaan odotti minun liittyvän Suomen Keskustan jäseneksi. Toinen aktivoituminen oli eilen, kun huomasin kirjoittavani vastinetta jollekin urpolle Suomen Sisun kotisivuilla (Ei, en vietä siellä yleensä aikaani, vaan kyse oli demokratiaan kuuluvasta toisten mielipiteiden kuulemisesta. Olivat ne sitten kuinka idioottimaisia tahansa.). Kyseinen henkilö oli löytänyt Itellan uudesta postimerkistä alkuperäisiä suomalaisia syrjivää materiaalia. Kyse lienee tästä ensi vuonna ilmestyvästä postimerkkisarjasta, josta Suomen Postin sivuilla sanotaan seuraavaa

"Monikulttuurinen Suomi on aiheena niin ikään tammikuussa ilmestyvässä postimerkkivihkossa, jossa kuvataan viittä suomalaislasta. Neljä heistä on ulkomaalaistaustaista. Lapset kertovat pukeutumisellaan, mitä heistä tulee isona: poliisi, lääkäri, palomies, hiihtäjä ja rakennusmies. Vihkon suunnittelu ja piirrokset ovat Antti Raudaskosken, valokuvat Teemu Lindroosin. Merkit ovat tarrapohjaisia 1. luokan ikipostimerkkejä."

Se oli siis keskusteluun osallistuvien mielestä alentavaa, että valkoinen mies oli vain rakennusmies kun muut olivat ns. paremmissa ammateissa. Voi hyvä luoja....!!! Ok: kirjoitin noin 15 riviä kunnes totesin, että ehkä minun ei pidä alentua mukaan tällaiseen keskusteluun. Sen sijaan kirjoitin yhden rivin vastineen erääseen toiseen keskusteluun, jossa kovasti puhuttiin neekereistä jne. Ihan vain kysyäkseni mitenköhän nämä heidän kirjoituksensa eivät ole rasistisia niin kuin järjestön edustajat niin kovasti väittävät. Mielenkiintoisinta tässä keskustelussa oli minusta se, että mustia ihmisiä pidettiin alempiarvoisina, mutta kun kun torstai-illan A-talkissa oli Suomen Keskustan somalitaustainen edustaja, joka kyykytti kahta Suomen Sisun perussuomalaista kunnanvaltuutettua erittäin fiksusti, niin tämä somali olikin yht'äkkiä "luuseri". Niinpä. Oli koulutettu suomea puhuva somali tai kouluttamaton huonosti suomea puhuva somali, niin kumpikaan ei kelpaa. Tämä kertoo melko paljon siitä mikä on tämän porukan maahanmuuttovastaisen ajattelun taustalla. Ihon värillähän ei ole merkitystä. Eihän?

Päivitysongelmia

Kaamos on iskenyt blogiini. Myönnetään. Päivityksiä on jäänyt tekemättä. Energia ei ole vain riittänyt. Aamulla on pimeää. Päivällä on pimeää. Ja illalla on pimeää. Viimeisen viikon aikana en muista aurinkokuntamme suurinta tähteä nähneeni (Ei, en tällä kertaa puhu puoluesihteeri Korhosesta tai puheenjohtaja Vanhasesta. Kun aurinko sammuu viiden miljardin vuoden kuluttua, niin näiden herrojen tähti loistaa vielä pitkään sen jälkeen. Niin he ainakin itse tuntuvat uskovan.). Auringonpimennys on kuulemma harvinainen ilmiö, mutta aika pimennossa ollaan oltu viikon verran. Kaiken lisäksi vedestäkään ei ole ollut pahemmin pulaa. Sitä on ainakin Helsingissä riittänyt muuallakin kuin satama-altaassa.

Mutta päätin päivittää kun sain eilen päivittelyä päivittämättömyydestäni. Kiitos eräiden toisten blogin pitäjien joista toisen luona olimme eilen vierailulla Foguesin kanssa. Visiitti oli yllätyksellinen. Alunperin oli ollut puhetta Loimaan Norpan ja Minkki P:n kanssa perjantain töiden jälkeisistä drinksuista. No, voi olla että minullekin oli asiasta mainittu, mutta en kyllä muista sitä. Perjantain drinksuja odotellessa kutsuin Foguesin myös mukaan. Jossain vaiheessa työpäivää erinäisen sähköpostikirjeenvaihdon jälkeen sain viestin, jonka aloitus piti sisällään mm. sellaisen ilmauksen kuin "voi elämän kevät sun kanssasi" (kyllä, kirjoittaja työkentelee mainostoimistossa...). Viestin loppuosassa kehoitettiin kuitenkin saapumaan Vallilaan kello 21.00 - (viiva on tulkintani mukaan 21.00 eteenpäin. Joku väitti sitä ajatusviivaksi, mutta se ajatus ei ole ollut ihan selkeä) juuston ja leivän kera plus mainittiin jotain jostain cd-levyistä. Foguesin kanssa emme olleet aivan tilaisuuden luonteesta. Siksipä päätimme käydä syömässä ja lasillisella ensin. Nollan tonnikala ja club sandwich loivat miellyttävän vatsa on nyt täysi -fiiliksen ja suuntasimme kohti Vallilaa. Mukana oli emännän viinimieltymykset tuntien pullo rommia, pullo jägermeisteria sekä pullo Vana Tallinnaa. Sekä tietysti pala juustoa. Hyvin valittua, koska olin ostanut sen aikaisemmin iltapäivällä itselleni Kampin K-Supermarketista. Brietä. Tosin myönnetään, että ajatuksena oli ensin ottaa mukaan jääkaapista vanha Oltermannin kanttura, mutta päätin säästää emäntää.

Kun saavuimme paikan päälle Vallilaan, niin olimme Foguesin kanssa edelleen siinä uskossa, että Loimaan Norpan kotona on joko Minkkien lentopallojoukkueen illanvietto, jonne meidät on epäselvillä viesteillä houkuteltu viihdyttämään vastakkaisen sukupuolen edustajia laadukkailla jutuillamme ja ajatuksillamme päivän polttavista teemoista kuten finanssikriisistä. Tai jonkin tyyppiset tuparit tai muut isommat karkelot, jossa tarjolla on pientä suolaista ja boolia. Kello oli noin 21.40 kun soitimme Loimaan Norpalle hänen rappunsa ulko-ovelta. Hän kertoi heti alkuun mitä kello oli. Ihmeellinen tapa aloittaa keskustelu...No, olimme tulkinneet kutsun 21.00 eteenpäin, koska sähköpostissahan luki "21.00 -". Kun pääsimme itse juhlapaikalla huomasimme saapuvamme katettuun pöytään, jonka ääressä oli pari pariskuntaa sekä viides henkilö. Miespuolinen. Ruokaa oli keitosta kalaan. Hmmm...mitenköhän tästä nyt luovisi. Ei tarvinnut miettiä kun Fogues herkkänä ja rehellisenä luonteena tunnusti meidän jo nauttineen tuhdimman alkupalan. (Rintamakarkuri!) Itse maistoin kyllä keittoa, vähän kalaa sekä suklaakakkua. Ei moittimista. Päinvastoin.

Mutta mitä tästä opimme? Kun viestitetään jotain, niin viestitetään kunnolla eikä jätetä mitään tulkinnan varaa. Pätee muuten aika moneen muuhunkin asiaan miesten ja naisten välisessä kommunikaatiossa.

Vallilasta poistuimme kello kahden maissa rankkasateeseen. Ei mitenkään poikkeava sääilmiö viime aikoina. Allekirjoittanut myöntää hieman närkästyneensä eräänkin poikaystävän jatkuvalle jankutukselle siitä, että nykyinen talouden taantuma on ekonomistien syytä. Ei kelvanneet selitykset ihmisluonnon ahneudesta, Kiinan ylijäämästä eikä eläkerahastojen tuottotavoitteesta. Kun suomalainen mies on jurrissa jotain mieltä, niin siitä ei sitten keskustella. Aivan kuten kun suomalainen nainen on selvinpäin jotain mieltä jostain asiasta, niin siitä on aivan turha keskustella. Parasta on valita vain lyhyin tie ja myöntää oma älyllinen riittämättömyytensä jonkin paljon suuremman edessä.

Paluu keskustaan

Onneksi kyseessä on Helsingin keskusta, ei Suomen Keskusta. Myönnän kyllä kerran äänestäneeni keskustaa. Musta Esko Ahon presidentinvaalikampanja oli vaan niin ihQ! Itse asiassa kävin tuolloin sähköpostikeskustelun ehdokas Ahon kanssa. Olin ajautunut pattitilanteeseen erään suomenruotsalaisen kollegani kanssa. Olimme erimielisiä siitä onko manner-Suomi nettomaksaja vai nettosaaja Ahvenanmaan suhteen. "No hö....tåttakai me saada enemmä. Siellä on många rika människor." paapoi naispuolinen suomenruotsalainen kollegani. Päätin ottaa asiasta selvää. Mutta mistä? Tuohon aikaan ei ollut wikipedioita ja internetistäkin oli vasta beetaversio. Netscapekin taisi olla vielä olemassa. No, päätin ottaa yhteyttä Esko Ahoon. Jotta saisin varmuudella vastauksen päätin laittaa syötin mukaan. Siispä lähetin tuolloin vielä kansanedustajana toimineelle presidenttiehdokas Aholle sähköpostin.

"Arvoisa kansanedustaja Aho. Minua on vaivannut viime päivinä pari ajankohtaista asiaa ja tiedustelisin näkemystänne niihin. 1. Pitääkö Suomeen rakentaa lisää ydinvoimaa? 2. Onko manner-Suomi nettomaksaja vai -saaja Ahvenanmaan suhteen. 3. Olisin kiinnostunut osallistumaan presidentinvaalikampanjaanne. Keneen minun tulisi olla yhteydessä?"

No, Esko vastasi, mutta ainoa vastaus josta sai jotain selvää oli tuo kysymys numero kolmen puhelinnumero. Kaikki muu oli niin ympäripyöreätä, että sen pinta-alan mittaamiseen olisi tarvittu piitä.

Mutta palataan nyt siihen oikeaan asiaan. Viikonloppuna suoritettiin siis paluu Helsingin keskustaan. Muuttomiehiä oli saatu paikalle houkuteltua neljä, joista se yksi ehti juuri kantamaan pari tuolia Larun kämpästä alas. Larussahan talossani ei ollut hissiä. Tavaroiden kantaminen oli tosi kivaa hommaa, vaikka kulkusuunta olikin alaspäin. Isännän ottein vältyin veemäisimmän huonekalun kantamiselta. Kun Etruski ja Utajärven poika ottivat kirjahyllyn huostaansa ja kuului ensimmäinen räsähdys, päätimme kaimani kanssa odotella alhaalla auton luona ja olla sen näköisiä kun tekisimme jotain. Luotin myös muuttovakuutuksen pohjattomaan kassaan. Sovimme kaiman kanssa myös, että yritämme olla nauramatta, koska muuten olisi aivan varmaa, että me kannamme hyllyn ylös Kampissa. Pojilta meni reilut viisi minuuttia laskeutumiseen. Ei siinä voinut olla nauramatta, kun asetteli muovipusseja autossa hemmetin tärkeän näköisenä. Mutta onni onnettomuudessa oli se, että se pirun hylly mahtu hissiin uudessa osoitteessa. Loistavaa!

Muuttokeikan jälkeen tarjosin kebabit muuttoväelle läheisessä kebabravintolassa. Kun tarjosin nuhruisia ja kosteita lounasseteleitä ravintolan kassalla, niin naispuolinen tarjoilija kysyi "Misä nämä ollut? Miksi märkä?" Vastasin, että housuissani. "Onko tämä pissa?" Sitten hän nuuhkaisi lounasseteleitä ja totesi "Ei haise. Ei ole pissa." Oli hieman hämmentynyt olo....

Jotenkin sitä ymmärsi viime viikonlopun jälkeen, että muuttaminen ei ole ihmisen parasta aikaa. Jatkuva ramppaaminen ja loputon tavaroiden raahaaminen on todella kypsää hommaa. Ehkä ostan seuraavalla kerralla palvelun jostain. Muuten alkaa kaverit käydä aika vähiin.

Ylläri pyllärit Köpiksessä

Videossa Jormat tervehtivät Kööpenhaminaa omaan rauhalliseen tyyliinsä.

Utajärven poika on lähtenyt maailmalle. Elokuun loppupuolella Tanskaan muuttanut UKK:n jälkeläinen ei todistettavasti järjestänyt kovin suuria häitä. Paikalla oli lähisukulaisten lisäksi Björn Dählie -klooni ja pari virkamiestä. Koska Utajärven pojalle on tulossa perheenlisäystä marraskuun lopussa olimme sopineet, että tulen käymään Kööpenhaminassa vielä ennen H-hetkeä. Tarkoituksena oli viettää hulppea viikonloppu. Se mitä ei pojalle paljastettu oli 7 muuta Jormaa, jotka saapuivat paikalle lauantaiaamuna.

Lauantai-aamupäivällä puhelin soi ja eräskin Jorma ilmoitti olevansa Kööpenhaminassa työmatkalla. Paluu olisi samana päivänä. Sopisiko Utajärven pojalle treffata keskustassa. Jos nyt sattuu oleen paikalla. Sopihan se. Ja Utajärven poika yritti kovasti taivutella tätäkin Jormaa jäämään Köpikseen viikonlopun viettoon. Perhejärjestelyt olivat kuitenkin hieman auki joten asiaa piti selvittää.

Hetken kuluttua kahvilan ikkunaan heijastui Tolpan hahmo (jos ampuu 15 vuotta sitten yliopiston harrastelijasarjan matsissa viime hetkillä tyhjää maalia kohti ja osuu tolppaan sillä seurauksella, että vastustaja tekee vastahyökkäyksestä nousukarsinnan ratkaisevan maalin, niin kyllä: siitä saa kärsiä lopun elämäänsä). Utajärven poika huomasi sen samoihin aikoihin. "Voi v...u! Tolppa! Mitä sä täällä teet?" Ja tarina tanskalaisen pankin koulutuspäivistä meni läpi. Uskomatonta....

Kun kiintiö-ruotsalainen saapui paikalle Kekkos-nappi rinnassa, ei Utajärven poikakaan enää mennyt halpaan. Lopulta Jormat tippuiva paikalle tipoittain ja pisteenä i:n päällä oli tietysti pieni italialainen, joka osoitti tälläkin kertaa rehtiä urheiluhenkeä lähtemällä reissuun mukanaan vain muovipussi, edellisillan kuitit ja vaihtopaita.

Päivä kului haahuillessa. Polttareihin kuuluvasti kävimme tutustumassa myös paikallisiin tankobaareihin ja club 34:ään. Kiitti vaan paikallisille oppaille. Club 34:ään ei tarvitse toiste mennä...Illan kruunasi illallinen Halifaxissa. Hovi osoitti loistavaa asiakaspalveluhenkisyyttä tarjoamalla koko seurueelle talon puolesta vielä jekut ennen kuin lähdimme kohti uusia seikkailuja. Ilta päättyi Rustiin. Hyvä mesta. Oikean henkinen. Ensin live-musaa ja sitten perussettiä. Ei jonoja, mutta paikka oli silti täynnä. Miksi tätä ei tapahdu Sedulassa?

Uusi perinne, Jormien syyskaronkka, on nyt luotu. Tästä on hyvä jatkaa. Tosin vasta ensi vuonna. Ehkä sitä ideaa, että mennään ensin Vantaan Flamingoon saunaan, sitten katsomaan Kummelin Alivuokralainen ja lopulta Flamingon yökerhoon, tarvitse sittenkään toteuttaa tänä syksynä. Eihän, pliis....

Det är förbi

Selvisin ruotsin "kokeestani" perjantaina ehjin nahoin. Siitäkin huolimatta, että yöllä heräsin kello 1.27 ja 3.21. Kaksi kertaa esitykseni aikana hukkasin sanan ja kaksi kertaa keskeytin lauseen. Aika hyvä suoritus. Vaikeinta oli aloittaminen. "Jåå - fint vädret i dag" -tyyppinen small talk'kin oli todella syvällä kurkussa. Esityksen lopussa kiitin ja kerroin, että tällaisella "gymnasiet svenska" taustalla "jag har haft en spännande vecka".

Viikon kielikylpy otti kuitenkin koville. Olin todella finaalissa viikonloppuna. Jopa niin finaalissa, että ei tehnyt mieli edes heittää läppää toisella kotimaisella. Koko viikonloppuna. Perjantai-iltana palkitsin suoritukseni katsomalla jotain todella kevyttä. Jim Carreyn Sähköputkimies oli kieltämättä aika kevyttä. Mutta viime viikko oli myös erittäin tehokas kielikylpy. Jos nyt on päässä tarpeeksi järkeä, niin ehkä se sunnuntai Huusis kannattaisi tilata. Ettei taas unohdu ruotsi kokonaan. Stromsöötä en kuitenkaan edelleenkään suostu katsomaan!

Vintiltä löytyneitä muistoja

Muutan noin kuukauden kuluttua Kamppiin. Vuokralle. Ainakin toistaiseksi. Sain vuokrattua Karjaalle (jep, puutarhakaupunki) muuttaneen ystäväpariskuntani tyhjäksi jättämän ullakkokämpän. Koska en halua uhrata yhtä viikonloppua kokonaan muutolle, niin olen ryhtynyt jo alustaviin toimenpiteisiin, jotta muutto sujuisi mahdollisimman jouhevasti. Tärkein osa näitä alustavia toimenpiteitä on ollut vintillä olleiden vaatteiden läpikäynti. 99.9% vaatteista on mennyt kierrätykseen. Käsittämätöntä hamstrausta! Niiden paikka on todellakin kierrätyksessä. Tähän väliin on pakko kertoa kuinka hauska ilmiö viime lauantaina oli se, kun elokuvan jälkeen kävimme kaljalla kavereitteni kanssa ja kerroin projektistani ja siitä kuinka olen heittänyt vaatteet roskiin....Varsin vakavasti kaikkeen maailmanpelastamiseksi uskovaan viherpipertäjäystäväni (jep, se joka muutti sinne puutarhakaupunkiin) kasvoilla kolme lihasta vaihtoi asentoa ja miehen naamasta paistoi jumalaton närkästys. Loistava vedätys! Sama kaveri muuten selitti pari kuukautta sitten närkästyneenä sitä, kuinka oli nähnyt Luxin ulkopuolella portaissa sukupuoliaktin keskellä yötä. Ja mies on vain vuoden minua vanhempi! Kamoon! Jokaisella on oikeus omaan seksuaaliseen suuntautumiseensa. Jotkut haluavat tehdä sitä julkisesti. Ei, kaverini nimi ei ole Kai Telanne.

Mutta palataan itse aiheeseen. Vinttiä siivotessani löysin kunniakirjan kuuden vuoden takaa. Salibandy -joukkueeni "hallitus" antoi minulle kauden 2001-2002 päätteeksi arvostetun Trophyn. Joukkueenjohdon huomionosoitus lämmitti, mutta vieläkin enemmän lämmitti vanhan rippikoulukaverini ja juoksuaskelia välttelevän entisen ketjukaverini, hallituksen puheenjohtajan, kunniakirjaan raapustama muistokirjoitus. Tippa tuli linssiin. Omat pelit kun taitavat olla pelatut. Olen nauranut tuolle kunniakirjalle tänä iltana moneen otteeseen. Noita jätkiä on ikävä. Kunniakirjan teksti löytyy tästä alta. Uudessa kämpässäni tuo kunniakirja saa arvoisensa paikan takan päällä.

---------------------------------------------------

Torpedo Tontunmäki ry:n

Mika K...... Trophy

Kaudella 2001-2002

XXXX "Pashka" XXXXX

#16

.

Laivasi saapui vihdoin satamaan. Matkasi oli pitkä ja vaikea,

mutta myrskyöinäkin uskoit määränpääsi löytyvän ja tahtosi taltutti

voimakkaimmatkin tuulet. Nyt on aika laskea purjeet ja kastaa janoiset huulet.

.

Sinä, Pashka, olet yksi valituista.

Nimesi on nyt kirjoitettu kultakirjaimin

Toton Mika K....... -trophyyn, tuohon salibandyn Graalin maljaan.

.

Olet ajan ja tilan valtias; pyhänä tehtävänäsi on hyökätä, jotta et joutuisi

puolustamaan. Sinua on ohjannut ainoastaan ajatus vastustajan maalivahdin

täydellisestä luhistamisesta tainnuttavilla ratkaisuillasi.

Kahvinruskeilla pohkeillasi liikut arvaamattomasti kuin saalistaja ja yllätykselliset

suunnanmuutoksesi harhauttavat usein myös vastustajan. Jäänharmaa katseesi

lukee peliä erehtymättä ja kätesi ovat pehmeät kuin oliiviöljy.

Olet kuin erektio:

vielä hetki sitten näkymättömissä ja vaaraton ja yht'äkkiä kova ja pelottava ratkaisija.

.

Pashka, vaikka elämässäsi olet siirtynyt vasemmalta oikealle,

Totossa paikkasi on muuttunut laidasta keskelle. Olet sentteriosastolla

täyttänyt lapsuutesi haaveen luoda jotain kaunista ja aitoa.

Anna meidän jatkossakin kulkea kanssasi ja ihailla luovuutesi hedelmiä.

.

Päättyneestä kaudesta kiittäen Toto:n hallitus

--------------------------------------------------------------------

En spännande vecka

Just så! Toinen kotimainen ei suomenruotsalaisista sukujuurista huolimatta oli helt okej. Men: viime keskiviikkona kollegani kanssa valmistelemamme ruotsinkielinen tarjous sai tuulta siipiensä alle. Mycket kiva! Asiassa ei ole oikeasti mitään muuta ongelmaa kuin se, että allekirjoittaneen ruotsi on hieman ruosteessa enkä ole ihan varma onko sellaista corratecia kehitetty, että karsta lähtisi ensi perjantaihin mennessä. Silloin pitäisi omistaa puoli tuntia toiselle kotimaiselle presentaation muodossa. Ja toinen puoli tuntia frågor och svaror osiolle. Eikä siinä mitään. Olenhan aikoinani pitänyt Maarinahaminassa presentaation paikalliselle sijoittajayhdistykselle helt och hållit på svenska. Siitä on kuitenkin 11 vuotta aikaa. Esitys oli kuitenkin jäänyt erään kollegan mieleen. Männä viikolla nimittäin paljastui, että hän oli ollut paikalla toisen firman edustajana seuraamassa esiintymistäni ja muisti sen vielä. Vakuuttavaa... tai sitten vain hemmetin pelåttavaa. Todennäköisesti jälkimmäistä. No, yhtenä yöntä tässä on vasta nähty painajainen, jossa olen aloittamassa esitystä eikä yhtäkään sanaa ruotsia tule mieleen. Perjantaihin on vielä aikaa ja kokonaista yksi kalvoa on jo tehtynä...

Pissaprotesti

Lauantai-aamuna ystävieni 4-vuotias poika pissasi parkissa olevan auton takaistuimella vieressä istuvaa pikkuveljeään kohti. Ihan vaan protestiksi. Hetkeä myöhemmin kävelen Senaatintorin poikki ja Valtioneuvoston linnan seinään, tosin vesikourun kohdalle, pissaa meikäläistä ehkä muutaman vuoden nuorempi mieshenkilö. Kello on siis noin 11.30 lauantai-aamupäivänä. Oikeesti: miksi? Ihanko vaan protestiksi? En minäkään Matti Vanhasesta pidä, mutta en usko, että julkisesta kuseskelusta on paljon apua poliittisessa keskustelussa. Ja poistuessaan paikalta ns. muina miehinä askel ei horju tippaakaan (kirjaimellisesti). Eli jätkä oli selvinpäin, mikä on tässä yhteydessä raskauttava asianhaara. Hieno tapa tuo kadulle kuseskeleminen! Neljä vuotiaalta pissaprotestin jotenkin ymmärtää, mutta mikä näitä aikuisia kadullekuseskelijoita oikein vaivaa? Sadan metrin päässä oli ainakin yksi ravitsemusliike, jossa tuon luonnollisen toimenpiteen olisi voinut suorittaa. Mutta ei: muna oli pakko ottaa esiin kadulla ja pissata paineet pitkin seiniä.

Trimmausta

Ostin tänään uuden aparaatin. Aidon Vidal Sassoon nenäkarvanpoistajan. Kyllä. 16.50 EUR Stokkalta. Kyllä. Hävetti ostaa. Kyllä. Juuri tällaisten syiden takia käytän nimimerkkiä ja yritän säilyttää edes jonkinasteisen anonymiteetin. Mutta nenäkarvanpoistaja. Miehelle, jolla ei ole koskaan ollut edes sähköistä parranajokonetta.Silti: lopputulos on vakuuttava. Eipähän puutarha rehota sieraimista. Tosin ei meikäläisellä kovin pahaa rikkaruoho-ongelmaa ole aikaisemminkaan ollut (=selittelyä). Aikaisempi menetelmä oli kuitenkin hieman kivulias eikä ehkä muutenkaan kovin esteettinen. Ja aiheutti epämiellyttävää kutinaa. Nyt on kyllä tosi freesi olo!

Ja kun ollaan aiheessa kuontalo kuntoon, niin on pakko mainita eräs tapaaminen toissa viikolta. Tapasin nimittäin äitini bussissa nro 20 eräänä varhaisena arkiaamuna. Äiti nousi kyytiin Ruoholahdesta. Vaihdettuaan siinä muutaman sanan huomasi kasvoissani jonkun näppylän. Ja mitä tapahtuu!?! Sama kuin yli 20 vuotta sitten! Se alkaa nyppimään sitä ruuhkabussissa kynsillään ja papattaa "Mikäs sulla tossa on..." Voi jumankauta!!!! Siinä mä istun pukupellenä kravaatti kaulassa, yritän edes näyttää uskottavalta ja kasvojani kynsii 62 -vuotias nainen, jota kutsun äidiksi...

Viiden viikon tarpominen on ohi

Palasin eilen takaisin tavallisten kuolevaisten joukkoon. Lopetin lasiin sylkemisen enkä väistänyt hapanta. Kuiva kausi kesti 21.8-25.9. välisen ajan. Viisi viikkoa.

Jo puoli pulloa olutta juotuani juttua alkoi tulla. Syy siihe, että en väistänyt hapanta, oli ex-pomoni läksiäiset. Aloitimme toimistoltamme ja sieltä matka jatkui Kasarmitorin Yökyöpeliin. Ja lopulta Kalleen. Yökyöpelissä oli aluksi oman porukkamme lisäksi vain muutama muu asiakas. Siitä rohkaistuneena sitä sitten tilattiin monen moista biisiä eikä hirveästi tullut mietittyä osaako biisin vai ei. Myönnän, että en sen verran on harkintaa hummatessakin, että tunnustan oman äänialani rajallisuuden ja pyrin yleensä valitsemaan jotain tuttua ja turvallista. Piano Man meni kuitenkin aika hyvin ja aamulla respamme rouvat olivat laittaneet Kauppalehteen nimeni tilalle osoitetarran "Ari Koivunen"....Mutta en nyt tiedä oliko se eilen niin kivaa, kun tuli valittua sellainen biisi, jonka sävellajista ei ollut harmainta aavistustakaan, siinä vaiheessa, kun ravintolaan punkee kolmekymmentä ihmistä lisää ja esiintyjien taso alkoi nousta. Ei siinä voinut muuta todeta kuin että toisille on annettu lauluääni, toisille vain ulkoministerin ulkonäkö. Päin helvettiähän se Bryan Adams -coveri sitten loppujen lopuksi meni mutta ei siitä mitään syviä naarmuja sieluun jäänyt.

Oli outoa olla viiteen viikkoon ensimmäistä kertaa radalla. Tuntui myös siltä, että meininki Helsingin yössä oli viiden viikon aikana muuttunut melkoisesti. Naiset varsinkin olivat hyvin aggressiivisella päällä. Yökyöpelissä tatuoitu blondi änki samaan pöytään ja aloitti lirkuttelun. Esitti suoria ehdotuksia ja totesi, että olen hänen sinä iltana. Tosin totesi myös, että "sä kyllä eroat niistä joiden kanssa normaalisti harrastan seksiä."Just...Kysyin tarkoittiko hän rokkareita. "Juu, just niitä." Selvä....Sanottakoon nyt tässä, ettei asia jää kenellekään epäselväksi, että kieltäydyin kohteliaasti tarjoilusta. Monestakin syystä. Ei kiinnostanut. Ei ollut oikein mun juttu (Jep, se tarkoittaa juuri sitä. Oon tosi huono paneen...). Ja kun tässä on nyt olemassa yksi ihminen, joka kaikesta asiaan liittyvästä vaikeuskertoimesta huolimatta, on erityisen merkityksellinen (Ei, kyse ei ole miehestä....), niin tatuoiduille blondeille on helppo sanoa ei kiitos. Ei ole mitään halua lähteä säätämään. Jo jonkin aikaa on tuntunut siltä, että säädöt on säädetty. Merkki aikuistumisesta?

Jossain vaiheessa iltaa karaokebaarissa tarkistettiin kollegani Mäkkärin kanssa nuoremmilta vastakkaisen sukupuolen edustajilta, kumpi näyttää nuoremmalta. Siis meistä kahdesta. Aika huolestuttava merkki, kun neljääkymppiä lähestyvät miehet alkavat olla huolissaan omasta habituksestaan. No, vaikka Mäkkäri mitä väittäisi, niin allekirjoittaneen muistikuvan mukaan taisin näyttää vuotta nuoremmalta kuin Mäkkäri (ainakin!). En kai mä voi nyt näyttää nuoremmalta kuin kaveri, joka yrittää pienessä etumyötäisessä Kallessa hakea tukea pöydän reunasta, mutta ei tajua, että kun kävelee eteenpäin, niin se pöydän reuna loppuu jossain vaiheessa...Anyway: En tiedä, mistä kyseinen kisailu nuoruudesta sai alkunsa. Taas! On nimittäin joskus kisattu vastaavasta aiheesta ennenkin. Aika samanlaisella lopputuloksella. Ehkä tällä kertaa kisa alkoi siitä kun yritettiin puoleen ja toiseen olla nostalgisia. Mäkkäri toi eteeni valkoviinispriten. Itse yritin tilta Dry Vodkaa Brazil -appelsiinimehulla (Siis Mäkkärille. Siis kostoksi!) , mutta nuoret asiakaspalveluhenkilöt baaritiskin toisella puolella eivät edes tienneet mitä Dry Vodka on. Mitä hemmettiä? Klassikotkin voivat näemmä kuolla!

Aamulla oli pieni kohmelo. Mutta ei paha. Eikä tässä ollut alunperinkään tarkoitus ryhtyä puritaaniksi vaan ottaa hetki rauhallisemmin. Ja kyllä nämä tauot tekevät hyvää. Eilinen hummailu maistui rapealta eikä siinä ollut tippaakaan merkkejä leipiintymisestä.

Ilmeisesti näinkin voi käydä

Menet jääkaapille. Avaat oven. Yrität ottaa lasisen sinaappipurkin oikealla kädelläsi. Purkki lipeää otteestasi. Yrität pelastaa purkin vaistomaisesti vasemmalla kädelläsi. Sen tiellä sattuu olemaan jääkaapin ovi. Lyöt vasemmalla kädelläsi jääkaapin ovea. Pääsi on jääkaapin ja oven välissä. Ovi paiskautuu vasempaan ohimoosi. Lopputuloksena on seuraava: lattialla on paitsi sinappipurkki, niin myös silmälasisi ja täysi kivennäisvesipullo. Kaupan päälle tulee päänsärky. Ja kaikki tämä maanantai-iltana selvinpäin.

Hiukan rauhallisempi viikko, kiitos

En muista milloin olisin ollut niin rättiväsynyt kuin perjantaina. Vuoristorata markkinoilla vei mehut. Menin joka aamu normaalia aikaisemmin töihin ja toimistolla tuli vietettyä tavallista enemmän laatuaikaa. Torstai oli kaiken huipennus. Olin toimistolla kello 7.45 ja se projekti, jonka takia menin aamulla aikaisin töihin, päästiin aloittamaan kello viiden jälkeen iltapäivällä. Uni maistui perjantaina. Lauantai-päivä meni pääosin nuokkuesssa ja vasta lauantaina lenkin jälkeen tuntui siltä kuin olisi palannut elävien kirjoihin. Harvoin on lepo maistunut yhtä hyvältä. Oli vain pakko ottaa iisisti. Ei edelleenkään tippaakaan alkoholia. Pää on sekasin ilmankin. Ensi viikolta toivon oikeastaan vain, että yksikään pankki ei menisi konkurssiin, yksikään vakuutusyhtiö ei ajautuisi valtion omistamaksi, triljoona dollaria olisi jälleen kerran absurdi luku ja ihmisillä olisi hyvä mieli...

Viimeisen 24:n tunnin aikana tapahtunutta

Vietin eilen lihattoman päivän. Ei, kyse ei ollut ihmislihattomasta päivästä. Tai siis kyllä oli, mutta sitä ei tässä tavoiteltu. Vaikka sekin oli toki ihan oma valinta (niin varmaan....) Tällä kertaa kyse oli tavoitteestani viettää kerran viikossa päivä, jolloin syön lihatonta ruokaa. Oma panokseni ilmastonmuutoksen vastustamiseen. Ei ollut hullumpi kokeilu. Kasvisravintolan lounas oli yllättävän hyvää ja päivällisen pastakin maistui ilman metvurstia, jos ei nyt erinomaiselta, niin ei kuitenkaan miltään kammotukselta.

Lihattoman päivän ja lihallisen päivän välisenä yönä heräsin kello 3.30 ääneen joka kuulosti elektroniselta. Sellainen laskeva, ärsyttävä Donkey Kong -tyyppinen 1,5 sekuntia kestävä piipitys. Kävin repimässä tietokoneen töpselin irti seinästä. Suljin ja avasin läppärin kannen. Kirjaudun kännykkääni uudestaan, koska se ärsyttävä push mailin tietoturvajuttu kysyy vähän väliä salasanaa ja ties vaikka pitäisi jotain ääntä. Digiboksikin näytti olevan lepotilassa ja televisio kiinni. Ei muuta kuin pää tyynyyn. Ja sitten taas dii dii dyyy.....Ei saatana! Se tuli siitä saamarin addiktoivasta Nokia -merkkisestä kapulasta yöpöydälläni. Akku loppu! Kiitos tiedosta Keilaniemi!!! Arvostin sitä suuresti keskellä yötä.

Töistä en viitsi edes puhua. Jokainen joka katsoo talousuutisia tietää, että juuri nyt rahoitusalalla ei ole juuri nyt hirveän mukavaa. No, mielenkiintoisia aikoja, mutta myös tuskallisia. Maailma ei ole enää entisensä. Ei varsinkaan sen jälkeen kun huomaa olevansa Matti Vanhasen kanssa samoilla linjoilla! Näin tein tänään ja seisoin maan isän rinnalla opposition populistista hyökkäystä vastaan. Siinä Nurmijärvi ja Tsadi kohtasivat ja löysivät hetkeksi yhteisen jenkan. Vai miten olisi pitänyt suhtautua tähän Jutta Urpilaisen kommenttiin, jonka mukaan hallituksen olisi esteettävä pankkien suunnitelmat "siirtää kansainvälisen rahoituskeinottelun laskut suomalaisten asuntovelallisten maksettaviksi”. Todella uskottavaa oppositiopolitiikkaa SDP! 1) Tämä ei koske voimassa olevia asuntolainoja ja 2) mitä pankin pitäisi tehdä siinä tilanteessa jos esim. konkurssi uhkaa. Nostaa kädet pystyyn ja laulaa "Kansainvälistä". Sehän vasta auttaisi. Ei asuntovelka ole mikään köyhäinapu vaan pankkien liiketoimintaa. Mutta kannattava liiketoimintahan on kirosana, vai? Populismi tuo politiikkaan väriä, mutta ei sitä odottaisi suurimmalta oppositiopuolueelta. Mutta jos eväät on jo syöty, niin minkäs teet. Tulee mieleen parin vuoden takainen keskustelu siitä, että pankit eivät saisi periä palvelumaksuja, koska käynti pankissa on eläkeläiselle sosiaalinen tapahtuma, päivän piristys. Tämäkin keskustelu taidettiin käydä Arkadianmäellä. Yllättäen!

Karvaton mies ja "föhntuuli"

Tästä oli pakko kirjoittaa. Anteeksi jo etukäteen. Siinä se seisoi. Noin 170 senttimetrinen kalju uros. Ehkä hieman itseäni vanhempi. Keskellä punttisalin pukuhuonetta. Ei pyyhettä ei mitään. Toisessa kädessä fööni ja toisessa jölli. Ei jumankauta! Kaveri antoi "föhntuulen" kuivattaa sukukalleuksiaan. Ihan muina miehinä. Jotenkin olisin ymmärtänyt tämän jos kaverilla olisi ollut melko tuuhea alavarustus, mutta ei. Mies oli karvaton (jep, palataan edellisen kirjoituksen teemaan). Siinä se kuljetti fööniä sukuelimensä tyvestä tappiin ilmeisesti tarkoituksena kuivata tämä tärkeä elin. Välillä kuivattiin myös persvakoa ja kasseja. Oikeesti. En ollut uskoa silmiäni. Ei saisi tuijottaa, mutta oli pakko. Ok, kaikilla meillä on omat omituisuutemme. Jopa meikäläisellä, mutta niistä ei täällä kirjoiteta. Silti: kaveri ei todellakaan piitannut ympäröivästä maailmasta. Katseli välillä ympärillensä ja jatkoi "kuivattelua". Puuttui vain että olisi viheltänyt "It's a long way to Tipparery..."

Peli kulkee

Golfpainotteisena viikonloppuna ensi kosketus palloon otettiin jo perjantaina. Jouduin kirjaimellisesti palloilemaan eräissä kissanristiäisissä. Edustustehtävä. Paikalla 400 kutsuvierasta, joista allekirjoittanut ei käytännössä tuntenut ketään. No, palloilet siinä isossa salissa, ulkonäkösi muistuttaa eräänkin puolueettoman maan ulkoministerin ulkonäköä, muu porukka on hyvässä nousussa ja sinulla on kädessäsi lasillinen pommacia....Myönnetään. Alkoi hieman ahistamaan. Suoritettuani vaadittavat lasin kohottamiset ja tervehdykset yritin poistua vaivihkaa. Melkein onnistuin kunnes humalainen miesääni takanani huomasi yhdennäköisyyden. En jäänyt kuuntelemaan kommentteja vaan hain takkini ja palasin toimistolle. Ehkä ne piilarit pitää ottaa käyttöön tällaisia tilaisuuksia varten.

Viikonlopun vapaapäivät, siis lauantai ja sunnuntai vaikka moni vaihtaakin vapaalle jo puoleltapäivin perjantaina, sujuivat golfkentällä mamikset jalassa ja pipo päässä. Vaikka golf on kesälaji, niin syyskuun sateettomat viikonloput ovat mielestäni parasta aikaa pelata golfia. Ottaa niin sanotusti viimeiset irti kaudesta. Lauantaina pari lyöntiä yli uuden tasoituksen ja sunnuntaina tasoitukseen. Aika hyvä maku jäi koko viikonlopusta. Sitä ei pilannut eräänkin isän hukkuneet autonavaimet, kun lauantaina viidennellä väylällä takana tulevasta ryhmästä kysyttiin "Onko kenelläkään Peugeotia?" Just. Eivät siis hukkuneet, mutta melko lähellä oli. Viikonloppua ei pilannut myöskään se, kun istuin erään vanhan kaverini kanssa baarissa katsomassa futista ja kunntelin hänen yksityiskohtaista tarinaansa karvanpoistokokeiluistaan....Eikä sitä pilannut edes saman kaverin kertomus siitä, mitä allekirjoittaneen "Suomi-ilmiö" lipulle kävi elokuussa. En jaksanut tuolloin lähteä Tampereelle lomani viimeisenä viikonloppuna viettämään huonoa elämää joten lippuni jäi käyttämättä. Kerrottakoon nyt tähän väliin, että en tod.! ollut lähdössä Manseen sen takia, että olisi ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä Popeda ja Eppu Normaali. Ei! Kyllä syy oli lähteä lapsuudenkavereiden kanssa vapaalle. No, tosi kaverit sitten myivät lippuni puolestani. Joku tamperelaisopiskelija oli luvannut maksaa lipusta sen hinnan 35 euroa, mutta "hyvät" ystäväni halusivat tinkiä. "Ei, ei me kyllä tohon suostuta. Sanotaanko 25 EUR." Lopulta tinkimisen jälkeen kaveri oli kuulemma maksanut 15 EUR lipustani ja sitä 15:ttä euroakaan ei ole kyllä näkynyt. Juotettiin kuulemma paikallisille pissiksille. Just. Tämä kostetaan sopivan tilaisuuden tullen. Ok, hyvä läppä, mutta vaatii "silmä silmästä" toimenpiteitä. Ehdottomasti.

Jalkapallossa on vain sitä jotain

Vuonna 1985 istuin ensimmäistä kertaa Helsingin Olympiastadionin takakaarteessa jalkapallon MM-karsintaottelussa Suomi-Englanti. Taisin olla 14-vuotias. Ottelu päättyi tasapeliin 1-1 Jallu Rantasen jatkaessa kulmapotkun jälkitilanteesta pallon Peter Shiltonin selän taakse. Tasapeli lajin suurmaata vastaan oli harvinaista herkkua Suomi-futikselle. Jo 23 vuotta sitten. Jollain tavoin Stadionin tunnelma sai minut koukkuun ja viimeisen 23:n vuoden aikana on tullut koettua monta ikimuistoista hetkeä suomalaisen maajoukkuejalkapallon parissa. Eikä todellakaan kovin montaa positiivista sellaista. Yleensä on tullut poistuttua D-kaarteen mäkeä pitkin suhteellisen iso jölli otsassa. Ikäviä muistoja on paljon ja silti stadionille on vaivaduttu lähes aina peli-iltana. Martin Dahlinin sukellus 16 vuotta sitten Suomi-Ruotsi MM-karsintaottelussa toi Ruotsille rankkarin jolla hannuhanhet voittivat pelin 1-0. Eikä kukaan unohda 11:n vuoden takaista lokakuista iltaa Helsingin olympiastadionilla. Vettä satoi kaatamalla. Voitto Unkarista olisi vienyt Suomen jatkokarsintaan ja pitänyt portin auki EM-kisoihin. Suomi johti ottelua vielä ottelun lisäajalla, mutta Unkarin kulmapotkun jälkeen pallo taisi osua viisi kertaa suomalaiseen pelaajaan ennen kuin se pomppasi omaan maaliin. Harvoin on 31 000 ihmistä hiljentynyt hetkessä. Muistan vielä Utajärven pojan ilmeen sateen piiskaamalla naamallaan. Siinä ei paljon sanoja tarvittu. Silloin vielä nuoret ja hoikat miehet kommunikoivat keskenään puhumatta. Ja onhan näitä muistoja vaikka muille jakaa, mutta miksi kiusata itseään enempää.

Eilinen ilta jäi, ehkä jossain mielessä pettymykseltäkin maistuneesta tasapelistä huolimatta, sinne positiivisten muistojen joukkoon. Kolme maalia Saksan verkkoon, erinomainen peliesitys (ilman Litmasta = aika siirtyä eteenpäin), 37 000 ihmistä kannustamassa, loistavat paikat D-katsomon ensimmäisessä rivissä ja erityisen viehättävä(+) vierustoveri tekivät illasta hienon ja ikimuistoisen kokemuksen. Luulen että vierustoverikin, jolle paitsio ei ollut täyttä hepreaa (tärkeä kriteeri naisessa) ja joka osasi arvostella pelisuorituksia "kokemuksen" syvällä rintaäänellä taisi jäädä koukkun kuningasjalkapalloon. Tiedän itsekin tunteen. Käy niin helposti. Tosin näitä kolmen tehdyn maalin iltoja ei kannata ihan joka kerta odottaa.