Nollatoleranssi

Tämä alkaa olla jo tragikoomista. Saatuani reilu kolme viikkoa sitten elämäni ensimmäiset ylinopeussakot, on kaasujalkani keventynyt kummasti. Nykyään ajelen max 5-10 km/h ylinopeutta ja käytän vakionopeuden säädintä. Rikesakon raja on siis tuo 20 km/h:ssa ylinopeutta, mutta olen ajatellut ottaa varman päälle. Tänään aamulla ennen kello yhdeksää ajoin Vanhaa Vihdintietä kohti Lakiston golfkenttää. Nopeusrajoitus oli pitkän matkaa 60 km/h:ssa ja itse ajelin noin 65-70 km/h:ssa. Tiellä on kameravalvonta. Erään kummun takana tulin sitten ikuistetuksi. Salamavalon välähdyksestä ei ollut epäilystäkään. Ylinopeutta oli max 7 km/h:ssa. Siis kokonaiset 7 km/h:ssa! Senkin hurjapää! Tämänkertainen ylinopeus menee siis rikesakon piikkiin tai selviän huomautuksella. Anyway tällainen nollatoleranssilinja kyrsii. Vauhti ei todellakaan päätä huimannut. Ja tosi hauskaksihan tämän asian tekee se, että jos tästä rapsahtaa sakot, niin käsitykseni mukaan jos saan seuraavan 11 kk:n aikana vielä yhdetkin ylinopeussakot, niin kortti lähtee kuivumaan. Siis minulta, joka pysähdyn aina punaisiin ja pyrin muutenkin olemaan liikenteessä pienempien puolella. Voi jumavita! Kyllä Suomi on hieno oikeusvaltio!!!

Kuunnelkaa opettajaa

Normaalista perjantai-illasta poiketen (=kotiin, sitten facebook, sitten uutiset, sitten facebook, sitten urheiluruutu, sitten facebook, sitten kova laki, sitten facebook, sitten hampaiden pesu, sitten facebook, sitten nukkumaan....ja sitten vielä kerran facebook...!) istuin Norpan ja Minkki P:n kanssa Glo:n baarissa. Edessäni oli lasi, jossa oli jäitä ja kahvia. Kyllä, lakko pitää. Loimaan Norppa kertasi värikkään viikkonsa tapahtumia. Helppohan niiden on jutun juurta vääntää, jotka a) käyttävät alkoholia ja b) ovat luopuneet ravinnosta. Oman viikkoni kohokohta oli torstai-ilta (taas!). Olin Suomenlinnan upseerikerholla edustusillallisella. Pöydässä oli 24 ihmistä. Ruokaa, viiniä ja pianomusiikkia. Oli muuten melko tylsää vetää kivennäisvettä samalla kun muut nauttivat hyvistä viineistä ruuan kanssa. Jossain vaiheessa pianomusiikki loppui ja alkoi illan "huumoripläjäys". Tilaisuuteen oli palkattu stand up -komiikkaa esittämään Ville Myllyrinne. Ok, ihan hauska show. Koska istuin pöydän siinä osassa joka oli lähinnä esiintyvää taiteilijaa, niin odotin vain milloin saan taas kärsiä valtiomiesmäisestä olemuksesetani. No, tulihan se sitten sieltä. "Onhan tämä hieman hämmentävää esiintyä, kun pöydässä istuu itse ulkoministeri Alexander Stubb. Ja kädessä vesilasi kuten asiaan kuuluu..plaa plaa plaa." Aika vanha vitsi, mutta ei auttanut muuta kuin luovia ja hyväksyä fakta.

Mutta palataan perjantai-iltaan. Jossain vaiheessa arvoisten daamien kanssa käyty keskustelu siirtyi miesten ja naisten välisiin eroihin. Mieleeni palautui peruskoulun kuudennen luokan biologian tunti. Luokanvalvojamme pitämällä tunnilla käsiteltiin ihmisen anatomiaa ja murrosikää. Mielenkiintoisia, mutta myös kiusallisia aiheita ihmisille, joiden suurimpana murheena olivat akne ja se, milloin karvoitus genitaalialueella alkaa kasvaa. Ei, en muista omaa tilannettani tuon ikäisenä, mutta ei siitä näytä mitään suurempaa traumaa jääneen. Tai sitten jäi ja sen takia kaikki meneekin välillä päin persettä. Tiedä häntä. Arvoisa lehtorimme lausui tuolla tunnilla sanat, jotka edelleenkin muistan elävästi. Kyseessä oli siis naispuolinen opettaja. Se täsmennettäköön kaikille epäilijöille. En tiedä perustuiko hänen oppinsa omaan empiriaan vai oliko se osa opetussuunnitelmaa, mutta hän opetti seuravaa: "Henkisesti tytöt kehittyvät aluksi poikia nopeammin. Myöhemmin pojat menevät kuitenkin vauhdilla ohi." Kiitti ope! Tämä oppi on muistettu. Tosin aikajänteestä ei ollut sen tarkempaa puhetta, mutta totuus ei pala tulessakaan. Ei siis ole mikään ihme, että ulkomailta asti tullaan ihailemaan upeaa koulujärjestelmäämme ja sitä kuinka suomalaiset lapset ovat Pisa-tutkimuksessa parasta A-ryhmää...

Mitä onni on

Ei. Alkoholin puute elimistössäni ei ole ajanut minua elämän perimmäisten kysymysten ääreen. Ei. En ole löytänyt Jeesusta, Jahvea, Allahia, Buddhaa tai Tom Cruisea. Kyse on paljon arkisemmasta kokemuksesta. Luin eilen loppuun Petri Tammisen uuden romaanin Mitä onni on. Oli hienoa lukea pitkästä aikaa kirja joka vei mennessään. Olen fiiliksissä ja fanitan. Vääksyn poika osaa kirjottaa. Ja nimenomaan miehen näkökulmasta. Ei mitään tekotaiteellista paskaa, vaan hyvin kirjoitettua proosaa. Ainoa huono puoli Petri Tammisen kirjoissa on se, että ne ovat lyhyitä. Mutta ehkä miehen sielunmaisemaa voi kuvata lyhyestikin. (Naisen ei voi. Ja luulen että sen kuvaamiseen ei riitä edes Iijoki -sarjallinen sivuja...)

Parasta Tammisen uudessa romaanissa on, niin kuin Enon opetuksissakin oli se, että saa nauraa itselleen. Varsinkin me miehet. Häpeämätöntä tekstiä. Ok, kaikki eivät ehkä ymmärrä mitä hauskaa on siinä, että romaanin päähenkilö mennessään nukkumaan ajattelee nuoruuden rakastaan ja pyyhki oman tuotoksensa (enkä puhu nyt kakasta) vaimon sänkyyn jättämään sydämen muotoiseen "Rakastan sua" lappuun, mutta eipä sitä osuvammin voisi kuvata sukupuolten välistä eroa. Varsinkin kun kaveri toteaa kuinka käytännöllistä ja kaunista kaikki oli. Vaimo sai ilmaista tunteitaan ja hän siistiytyä.

Mutta ei Mitä onni on ole pelkkää pyhän avioliiton häpäisyä. Varsin syvällistäkin pohdintaa löytyy. Onnea etsitään milloin ruotsinlaivalta, milloin loittovoittajan olemuksesta ja lopulta Tanskasta vanhan tyttöystävän luota. Juuri sen tyttöystävän. Ei löydy. Päähenkilökin ymmärtää että onnea ei tarvitse etsiä kaukaa eikä se löydy vuosien takaa haalistuneiden muistojen kultaamisesta. Se löytyy arjesta ja tavallisista asioista. Tai se voi olla vaikkapa kesäinen aamupala kello viisi iltapäivällä.

Suositeltavaa lukemista. Myös naisille. Ei ehkä auta ymmärtämään meitä miehiä mutta kertoo meistä paljon. Kaikkea ei pidä kuitenkaan ottaa kirjaimellisesti.

Miksi ei vetäisi pleksejä?

Vietin rauhallisen ja liikuntarikkaan viikonlopun. Kolme ja puoli kierrosta golfia, paljon yöunta ja yksi olut koko viikonlopun aikana. Ja mitä siitä seurasi? Maanantaina väsytti töissä koko päivän, joka paikkaa jomotti eikä fiilis ollut muutenkaan kovin korkealla. Olo oli siis samanlainen kuin olisi vetänyt parin päivän pleksit viikonloppuna. Ei mitään eroa!

Kaikesta huolimatta ajattelin aloittaa terveellisten elämäntapojen viikot. Todennäköisesti tämän päivän fiilikset johtuivat lähinnä siitä, että kroppa ei enää palaudu samalla tavalla kuin nuoruudessa. Joka tapauksessa nyt ei vähään aikaan alkoholia ja sitäkin enemmän liikuntaa. Ei mitään elämää suurempaa tavoitetta tai määränpäätä. Ihan peruskieltäytymistä paheista. Tässähän voi kokeilla vaikka miltä se pääministerin vapaa-aika maistuu. Kun haen vielä WestBestistä omenamehua, Haloselta pikkutakin ja Ikeasta jonkun muijan sekä luen Päätalon koko Iijoki -sarjan, niin fiilis on "vänän kuin itseään äänestäisi". Vai mikä se nyt oli?

Vierailu Vallilassa

Datanomit ovat neroja! Sähköpostini saatiin pelastettua perjantai-iltapäivänä. Kiitos valvomon poikien. (Sanoisin poikien ja tyttöjen, mutta epäilen että kauniimman sukupuolen edustajia ei valvomosta löydy monstereita haulikolla Doomissa listivien nörttien joukosta.) Anyway: kaikki sekä hauskat että kipeät muistot niin työ- kuin yksityiselämästä saatiin pelastettua ja viikonloppu voitiin omistaa golfille, joka tarjosi pääasiassa niitä kipeitä kokemuksia muistojen kirjaan. Minkki P:n sparrauksessa perjantain kierros antoi vielä välillä lupauksia mutta lauantaina seuran mestaruuskilpailut menivät kyllä enemmän häpeän kuin todellisen taistelun piikkiin. Onneksi ryhmässä ollut Turkin poika oli huumorimiehiä ja aloitti kierroksen kommentoimalla rooliani Georgiassa. Just...

Perjantaina vierailin pitkästä aikaa Vallilassa tuon melko tuskaisen golfkierroksen jälkeen. Uskon visiitin tarjonneen kuitenkin enemmän positiivista fiilistä ja vähemmän ihmisruumiin eritteiden hajuja kuin keskustan Taiteiden yö. Vallilassa eräänkin loimaalaisen pöytä oli katettuna kaikkea sitä mitä painonpudottamiseen tarvitaan. En tiedä mikä on tyyli Varsinais-Suomessa, mutta tarjolla oli soijanakkeja (ei tarjottu), valkoviiniä (tarjottiin, mutta todennäköisesti siksi, että olin autolla ja tiedettiin, että ainoa liikennerikkomus johon saatan syyllistyä on lievä ylinopeus ohituskaistalla) sekä elämänviisautta (tarjottiin, suorastaan tyrkytettiin). Aikaisempiin kokemuksiini varsinaissuomalaisesta vieraanvaraisuudesta kuuluvat mm. vierailu eräässä paikallisessa pankissa, jossa toimitusjohtaja sanoi "Kasta siitä" osoittaen kahvia ja pullaa. Tassilta ei kuitenkaan tarvinnut ryhtyä kahvia ryystämään. Muistui mieleeni myös toinen tarina samalta suunnalta kun allekirjoittanutta ainakin parikymmentä vuotta vanhempi herra nöyränä totesi "Me täällä kylillä arvostamme kovasti kun te etelän herrat käytte meitä tervehtimässä." Hieman tuntui kiusalliselta. Hieman tuntui vanhalta. Hieman mietin ammatinvalintakysymyksiä. Hieman pohdin habitustani. Hieman mietin miksi en ole juuri nyt jossain muualla...

Vallilan perjantai-iltaan kuului kokemusten jakamista ja edellisenä iltana/yönä lähetettyjen tekstiviestien hahmottamista. Jossain vaiheessa perjantaita olin uskaltautunut katsomaan mitä tuli lähetettyä ja kenelle. Vastaanottajajoukko rajoittui kuitenkin kahteen hyvään ystävään. Loimaan Norppa ja Minkki P olivat saaneet kattavan raportin fiiliksistäni lähempänä kello kolmea yöllä. Muutama kirjoitusvirhe, hieman epäselvyyttä lauseenrakenteissa ja todella paljon konsonantteja. Mutta hei: ystävät eivät kysy aikaa! Ystävät ovat kuin partiolaiset: aina valmiina! Ja tässä vaiheessa on oikea hetki kiittää edellä mainittuja neitejä viime viikon yllätyksestä. Mikään ei lämmitä tällaista keskustan miestä enemmän kuin postikortti, jossa arvostettu pääministerimme on jonkun Juhani Palmu -kopion ikuistamana kuvattu työn ääressä. Hienoa! Kortti toi positiivista virettä päivään.

Mutta palataan niihin kokemusten vaihtamiseen. Joo, myönnetään, että olen maksanut keventäjät.fi:n käytöstä. Mutta kuten vanha sananlasku sanoo rahalla ei saa rakkautta eikä painonpudotusta. Jep, se olin minä jolla oli ne ruutuhousut jalassa. Jotkut golfarit on vaan muita tyylikkäämpiä. Kyllä, paheisiini kuuluu Johanna Tukiaisen elämän seuraaminen hänen blogistaan, koska nauru pidentää ikää. Ja aivan fantastiset kuvat Johannan ja ystävien Nizzan reissulta ovat todellista valokuvataidetta. Parasta antia kuvissa ovat niihin lisätyt tekstit tyyliin "Kuvassa eroottisella(? toim.huom.) Johannalla 3000 EUR maksanut ihana Dolce&Gabbana mekko, joka kauniin (? toim.huom.) kantajansa yllä herätti paljon huomiota tyyliä arvostavissa ranskalaisissa." Vive la France! Kyllä, olen sitä mieltä, että MeNaiset on ihan ok lehti ja hyvää lukemista parturissa. Mitä sitten jos siinä on enemmän kuvia kuin tekstiä!? Niinhän miesten lehdissäkin on? (Vai olisiko parempi, että olisi enemmän juttuja tyyliin "Jorma pani madetta" kuten vuoden 1975 Ratossa Radiorockin aamushow'n mukaan oli.).Niitä vain ei ole tarjolla parturissa. (Mira, miksi ei, kysyy asiakas ja toivoo myös Seiskaa hyllyyn). Kyllä, minua pyydettiin erääseen naisten lehteen juttuun, jossa miehet puhuvat naisista ja seksistä. Pyyntö tuskin johtui laajasta kokemuspohjastani vaan todennäköisesti siitä syystä, että kyseisen lehden toimitspäällikkö sattui tanssimaan kanssani vanhojen tansseissa vuonna yksi ja kaksi. Miesten lehtiin minua ei olekaan pyydetty aiheesta keskustelemaan, mutta eipä ole tullut hirveesti tanssittua Tom Sjöbergin tai Kullervo Koiviston kanssa. Ei edes nuoruudessa. Kieltäydyin kuitenkin julkisesta ristiinnaulitsemisesta ja halusin säilyttää yksityisyyteni niin seksin kuin naistenkin suhteen. Jäikö perjantai-illan keskusteluista jotain tunnustamatta? Jos, niin Loimaan Norppa ja Minkki P voivat varmaan täydentää.

Sinne meni

Kun on edellisenä iltana raiskannut Kasarmitorin Yökyöpelin (mansen murteella Yäkyäpeli) karaokessa mm. Kaduilla tuulee, Rakkauden haudalla, Suspicious Mind ja muita ikivihreitä sekä siirtynyt siitä erääseen toiseen vähintään yhtä tunnettuun ravitsemusliikkeeseen torin toiselle puolelle, niin ei vain pitäisi yrittää tehdä töissä mitään kovin vaativaa. Siis tarkoituksenahan oli poistaa vain se ylin sähköposti. Se turha seminaarikutsu. Ihan vaan se. Ja nopeimmalla mahdollisella tavalla kulkematta roskakorikansion kautta. Noh...jotenkin onnistuin valitsemaan inboxinin kaikki noin 5000 viestiä ja vastaamaan "Kyllä. Haluan todellakin poistaa kaikki nämä 5000 viestiä ja lopullisesti." niin se oli bye-bye sähköpostit. Ei auttanut vaikka painelin ESCiä, klikkasin "Keskeytä" ja "Peruuta", huusin vittua, saatanaa ja perkelettä, kaikkia kolmea apuun samanaikaisesti tai edes yksitellen. Ei auttanut mikään. Näin kun ison osa elämääni, sekä työ- että yksityiselämääni, vilahti lopullisesti bittiavaruuden mustaan aukkoon. Nyt tapahtuneesta on pari tuntia. IT-osastomme ei ole antanut kovin paljon toivoa, mutta toivoa kuitenkin. Alun vastaus "Ei....ei niistä mitään varmuuskopioita ole...." on vaihtunut jo tekohengitykseen. (Ei, en makaa tällä hetkellä kuin SPR:n Anne-nukke työpisteelläni saamassa suusta suuhun tekohengitystä datanomilta, jonka amisviikset kutittavat ikävästi huuliani ja hengitys haisee punaiselle Nortille ja Hesen Yön ritarille...Tämä ei ole siis tilanne. Kyseessä on vertauskuva tietojen pelastusyrityksestä.)

Mitä tästä opimme? Kun tuhoat sähköposteja, niin älä mene oikotietä painamalla shift+del samaan aikaan vaan deletoi ne ensin roskakorikansioon. Sen jälkeen voidaan suorittaa lopullinen ratkaisu. Eniten tässä harmittaa kasa henkilökohtaisia viestejä, jotka olisin mielelläni säilyttänyt. Mutta ei auta mitään kun on niin hemmetin nopee ja näppärä.

Tuttu naama

Tapahtui tänään asiakastapaamisella. Poistuessani kollegani kanssa asiakkaan toimistolta tilasin taksin vastaanotosta. Ystävällinen virkailija, joka oli todennäköisesti pohjoisafrikkalaista alkuperää, soitti taksikeskukseen ja tilasi taksin. Puhelun loputtua odotin, että hän ilmoittaisi taksin varausnumeron. Hän katsoi minua pitkään. Odotin varausnumeroa. Tuijotus jatku ja sitten hän sanoi: "Sina nayta ihan ulkoministeri." Jep, jep...että semmosta.

Ei vain rahanmenoa

Lauantaina unohtunut 60 euroa palautui tililleni tänään. Pankkiautomaatti oli siis imaissut rahat takaisin. Hyvä niin. Aika paljon on nimittäin tullut heitettyä rahaa hukkaan viimeisen parin viikon aikana. Kyllä. Viittaan mm. niihin megasakkoihin. On se muuten kumma, että kaikki naiset joiden tiedän tulleen poliisin pysäyttämäksi vastaavasta syystä ovat selvinneet varoituksella. Missä on kansalaisten yhdenvertaisuus lain edessä? Onko tämä nyt sitä tasa-arvoa? Vaikea kuvitella että kertaakaan varoitusta antamassa olisi ollut naispoliisi. Kyse ei todellakaan ole siskojen välisestä solidaarisuudesta vaan ihan jostain muusta. Vähän ottaa pattiin, mutta koska lasku on jo maksettu niin laitan sen kansiin enkä vaivaa asialla enää päätäni.

Kolme näkökulmaa

Reilu kuukausi sitten Utajärven poika kertoi nähneen parin vuoden takaisen tyttöystäväni jonkun miehen kanssa kaupungilla. Tiesin kyllä sellaisen olemassaolosta, mutta puhtaasta uteliaisuudesta halusin tietää millainen heebe oli kyseessä. "No ei kyllä mikään erikoinen." vastasi pohjoisen poika asiantuntevasti. Hieman myöhemmin keskustelussa rantaruotsalaisen kanssa sama asia tuli esille. Hänen avovaimonsa oli myös nähnyt tämän eksäni kaupungilla jonkun miehen kanssa. "Oli kuulemma tosi komea!" oli ollut avovaimon mielipide. No, törmäsin tänään samaan näkyyn. Mielestäni kumpikaan ei ollut oikeassa. Pohjoisen poika oli todennäköisesti luullut seurueessa ollutta espanjan vesikoiraa uudeksi poikaystäväksi. No, tavallaan sen ymmärtää kun on porojen keskellä kasvanut. Ei siellä erotuksessa varmaan kovin montaa naisimmeistä ollut, joten eihän sitä tiedä vaikka kaamoksen syvimmällä hetkellä olisi jostakin porosta tullut "muita tärkeämpi". Mutta en kyllä nyt menisi ihan allekirjoittamaan Närpesin pojan avovaimon mielipidettäkään. Omasta näkökulmasta näytti siltä, että eksäni oli löytänyt itselleen juuri sopivan miehen. Tiettyä harmoniaa siinä oli. Ja hyvä niin.

Kulttuurimatka etelään

Lauantai-aamuna veneen nokka käännettiin kohti etelää. Kyseessä ei ollut ilmastonmuutoksen vastainen tempaus. Matka-aluksena toimineessa Sun(vai oliko se sin...?) Seekerissä oli ihan tarpeeksi hevosvoimia huonon omantunnon hankkimiseen. Mutta ehkä joskus näinkin. Liikkeellä oltiin melkein poikaporukalla, eli yksi nainenkin oli mukaan uskaltautunut.

Viikko sitten kirjoitin täällä siitä kuinka tulee unohdeltua ja hukattua tavaroita. Kuulin muuten sen tarinan innoittamana kertomuksen entisestä luokkakaveristani, joka oli lähtenyt golfia pelaamaan ja päättänyt viedä ulos mennessään roskapussin roskiin. Lopputulemana oli se, että kentälle päästyään golfkenkien sijaan auton tavaratilassa oli roskapussi. Että sattuu sitä muillekin...Itsehän olin lauantaiaamuna skarpeimmillani. Nostin rahaa Mikonkadun ja Aleksanterinkadun kulmassa olevasta automaatista. Puoli tuntia myöhemmin Katajanokalla tajusin rahojen jääneen automaattiin. No, tätähän voi sattua, mutta kuinka usein reilun vuoden sisällä samalla automaatilla....? Viimeksi rahat vietiin, koska automaatti ilmoitti keskellä vilkkainta lauantaipäivää kovaäänistä merkkiääntä pitäen, että rahat ooli unohdettu ottaa ja joku ystävällismielinen sielu korjasi ne parempaan taltee. Nyt olin sen verran aikaisin liikenteessä, että ehkä selvisin tällä kertaa vain häpeällä.

Olin Katajanokalla viisitoista minuuttia ennen sovittua aikaa. Näin kuskimme, jota en siis tuntenut aikaisemmin, kömpivän veneeltä suihkutiloihin ja ensimmäinen ajatus oli "Jaaha...toi kaveri ei muuten sitten oo ajokunnossa..." Oli kyllä, vaikka olikin viettänyt edellisenä iltana aikaa Räkä Räikkösen ja Selänteen rapujuhlilla Porkkalassa. Paikalla oli kuulemma ollut 18 miestä ja 55 (!) naista. (Hieman eri suhdeluku, ja todennäköisesti tarkoitusperätkin, kuin meidän reissullamme!) Hmmm...onkohan tämä mennyt siis niin, että 18:lla miehellä on ollut vaimo tai tyttöystävä mukana ja sitten vielä päälle 37 muuta naista oli juhlissa...?

Menomatkalla allekirjoittaneeseen iski pieni merisairaus. Tuulta oli ihan riittävästi maakravulle ja etukajuutassa käynti plus oluen juonti eivät tukeneet tutustumista keinuvaan maailmaan. Lounas Piritassa pelasti tilanteen, vaikka Top Restoranin Kievin kana muistuttikin enemmän ruiskalakukkoa, joka oli täytetty kaanviillokilla, kuin ukrainalaista perinneruokaa. Lounaan jälkeen, koska olimme siis yhdistetyllä kulttuuri ja teamspirit-tyyppisellä reissulla, oli tutustuminen Naissaareen ja sen historiaan. Paikallinen suomalainen opas ja joillekin meistä armeijastakin jo tuttu Sisu -kuormuri loivat puitteet onnistuneelle elämykselle. Ja parin tunnin istuminen sen helvetinkoneen lavalla aiheutti tarpeen käydän Itämeren aalloissa. Siitäkin huolimatta että sää ei ollut kovin kesäinen. Tai no suomalaisen kesäinen. Raikas kokemus ja muutama komea volttikin nähtiin.

Illallinen ravintola Ö:ssä. Ruoka oli erinomaista, mutta viinejä valittaessa tarjoilija palasi neljä kertaa kertomaan, että valitsemaamme viiniä ei juuri nyt ole. Toimiva viinilista! Laskun maksaminenkaan ei ollut ihan helppoa. Mutta lopulta matemaattisesti lahjakas eteläinen sukulaiskansamme onnistui jakamaan laskun osallistujien kesken tasan. Ja jos porukassa on yksi joka polttaa ja tilaa askin Kentiä pöydän laskuun, niin turha odottaa, että palatessa omissa laseissa olisi mitään juotavaa. Tämän sai eräskin 40-vuotias toimitusjohtaja kokea, mutta kyse oli vain tasapuolisuudesta. Ilta jatkui terassilla ja Olympia hotellin Bonnie & Clydessa, jossa matkimme esitanssijoiden liikehdintää 47 -vuotiaan kollegani kanssa. Ei mikään kaunis näky. Aamulla heräsin em. toimitusjohtajan vierestä, mutta mistään lusikka-asennosta ei todellakaan ollut kyse. Luojan kiitos. Kotiin oli kieltämättä kiva tulla. Paluumatkalla oli aika hiljasta porukkaa eikä Pataässän kutsu houkutellut kovista puheista ketään laulamaan.

HKL ja vielä on kesää jäljellä!

Pikkasen alkaa ottaa pattiin HKL:n sinivalaiden liikehdintä Länsi-Helsingin saaristossa. Aikatauluista pidetään kiinni huonommin kuin kansallinen lentoyhtiö. Joka ikinen bussi on täynnä, hiki virtaa eivätkä kaikki mahdu mukaan. Tänään oli pakko hypätä Ruoholahdessa pois kun tunnelma oli kuin Loimaan Norpalla Hot Yogassa. Lisäksi sinivalaat tuntuvat viihtyvän hyvin yhdessä sillä ne liikkuvat pareittain. Tämä olisi ihan jees, jos kyse olisi lisävuoroista, mutta kun kyse on vaan siitä, että ei pysytä aikatauluissa niin taistele siinä sitten ilmastonmuutosta vastaan ja suosi joukkoliikennettä. On se kumma, että heti kun siirrytään talviaikatauluihin, niin tuntuu siltä kuin koko HKL olisi vaipunut talvihorrokseen. On niitä busseja ennenkin ajettu kesälomien jälkeen. Ainahan on tietysti mahdollista, että larulaiset ovat lisääntyneet kesäkaudella kuin citykanit. Mutta eihän sitä koskaan tiedä. Kun täältä pirun saarelta ei kerta pääse millään pois ennen kuin metro pelastaa, niin kai sitä saarelaiset jotain tekemistä keksivät odotellessaan...

Hieman hapuillen alkoi

Takana on ensimmäinen työpäivä viiden viikon tyhjennyksen jälkeen. Maanantai-aamuna oli turha mennä aikaisin töihin, vaikka tiesi lastin kaatuvan päälle viimeistään keskiviikkona. Jos salasanat, jotka luulin muistavani, eivät täsmäisi, niin ennen yhdeksää on turha odottaa apua IT-osaston hörhöiltä. Päätin siis suunnata kohta keskustaa noin puoli yhdeksältä.

Bussi numero 20 menee melko lähelle meikäläisen toimistoa ja koska HKL oli sotkenut 65:n reitit kesän aikana, niin päätin odottaa 20:ä. Ja odottaa saikin. Sinivalas saapui noin 10 minuuttia myöhässä (plus se 10 minuuttia jonka missasin kun saavuin pysäkille minuutti sen jälkeen kun edellinen bussi oli mennyt) vatsa täynnä saaristolaisia. Osa iloisesta työmatkaporukasta ei ole vieläkään oppinut sitä, että jos bussin ulkopuolella on jonoa, niin ainakin osa voisi mahtua sisään jos itse ei seisoisi keskellä käytävää viisi metriä vapaata tilaa selän takanaan. Bussin ilmastointi oli melko vaatimatonta eikä tilannetta parantanut ilman melko korkea suhteellinen kosteus. Päätin kuitenkin ottaa iisisti ja hyväksyä sen, että dödön pettäminen kuuluu Suomen kesään kuin doping olympialaisiin.

Töihin päästyäni muistin suurimman osan salasanoistani. Ilokseni sain huomata, että minulla oli vain 1131 lukematonta sähköpostia. Hienoa! Ja mikä hienointa niistä noin 1% oli asiakkailta, vajaat puolet normaalia työhön liittyvää kamaa kuten aamukatsauksia ja muita analyyseja ja noin 50% spammia. "Smash your bitch with your huge meat!" on jo klassikko. Sen sähköpostin lähettäjän asiantuntemusta kyllä epäilen, jonka sähköpostin otsikko oli "Batman is gay". Yön ritarin viime lauantaina nähneenä voin vakuuttaa, että Batman ei ole sen gay'mpi kuin Seppo Räty. Molemmat tekevät urotekoja trikoissa, eivät elä parisuhteessa, mutta eivät osoita sen suurempaa kiinnostusta saman sukupuolen edustajiin kuin Tero Pitkämäki ranskalaiseen pituushyppääjään Roomassa kesällä 2007. Ja tässä tapauksessa "keihästäminen" ei ollut siis metafora eikä keihäs fallos-symbooli.

Koko päivä meni joka tapauksessa kuin unessa. Ensimmäinen sisäinen palaveri oli 9.30. Kuuntelin huuli pyöreänä mitä olin mukamas luvannut ennen lomia ja toivoin löytäväni jostain materiaalia tukemaan minulta odotettavia toimenpiteitä. Esittelin äitiyslomalta palanneelle kollegalleni bäkkärimme ja middle officemme työntekijöitä. Kun etsin erästä tiettyä henkilöä, niin sattui pieni lapsus. "Hei, täältähän se Kristiina löytyi." Johon sain vastauksen "Siis Leena." Ja oikeesti: nimi ei ollut se joka meni väärin vaan oikeasti luulin esitteleväni oikean henkilön. Just...

Loimaan Norpan viisaita sanoja lainatakseni "Loman aloittaminen viiden päivän rännillä on parempi idea kuin sen lopettaminen sillä." Vaikka toteutin tätä perusprinsiippiä, niin koko päivän oli sellainen olo kuin olisi ollut krapula. Ei, ei panettanut eikä tehnyt mieli edes pitsaa. Olisihan se ollut hieman kornia, jos vaikka oma äiti olisi soittanut tänään illalla ja kysynyt "Nooo....mitenkäs se mun oman pikku kullanmurun ensimmäinen työpäivä lomien jälkeen sujui?" ja vastaisi siihen "No kuule mutsi, muuten ihan jees, mutta siis tietsä....panetti...siis ihan saiiiiraasti ja teki mieli sellaista rasvaista Kebab-Kotzonea valkosipulikastikkeella. Mutta siis muuten ihan normipäivä..." Ei, vaan oli jotenkin hutera fiilis ja väsytti sairaasti. Mutta ehkä tämä tästä. Seuraavaan kesälomaan on enää noin 11 kuukautta. Koetetaan silti kestää. Kaikki me työn sankarit.

Viimeinen tuoppi

Istuttiin Nahka-Pasin kanssa Tennispalatsin William K:n terassilla Yön Ritari -leffan jälkeen lauantai-iltana. Vielä tarkeni. Seurattiin pissisten virtaa Royal Onnelaan ja oltiin kiitollisia siitä, että ei olla enää kakskymppisiä. Juotiin loman viimeiset tuopit. William K:n mainoskyltti toivotti asiakkaat ravintolaan sanoin "Astu sisään oluiden maailmaan." Totesimme yksissä tuumin, että ehkä nyt on hyvä aika astua sieltä pois. Nahka lähtee tänään uuteen kotimaahansa ja allekirjoittanut palaa maanantaiaamuna takaisin Eteläesplanadin konttorille. Töihin paluu viiden viikon loman jälkeen ei tunnu pahalta. Siirtyminen normaalirytmiin ja ajatusten saaminen arkisiin asioihin sopivat nykyiseen elämäntilanteeseen erittäin hyvin.

Kesäkauden lähestysessä loppuaan on hyvä muistella edesmennyttä suomalaista kirjailijaa. Kalle Päätalo sanoi 75 -vuotispäivillään kuolemattomasti "Naista ei enää saa, eikä viina pysty vetämään. Tässäkö tämä nyt oli?" Näihin sanoihin on hyvä päättää tämäkin loma.

Pojasta polvi paranee...?

Kun ostaa huoltoasemalta autopesun ja hukkaa kymmenen metrin matkan aikana kassalta saadun koodinumeron sitä kysyy itseltään keneenköhän on tullut? Kun ostaa golfpoletteja ja heittää ne varmuuden vuoksi roskiin sen sijaan että käyttäisi ne alkuperäiseen tarkoitukseen sitä kysyy itseltään keneenköhän on tullut? Kun kävelee edestakaisin ensimmäisen ja neljännen kerroksen välillä etsien housujensa taskussa olevaa autonavainta, niin sitä kysyy itseltään keneenköhän on tullut?

Kun oma isä kävelee elokuun pimenevässä illassa mökin hämärässä valaistuksessa ruuvimeisseliä etsien, ja vastaa kysymykseen miksi hänellä on aurinkolasit päällä sanomalla "No mää ihmettelinkin miksi en nähnyt mitään..." niin kyllä sitä vain jotenkin tietää keneen on tullut...

Eka kerta

Kaikki merkit olivat ilmassa että jotain tapahtuu. Luonnonjärjestys muuttuu. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt mökillämme Kaskisissa haikaria. Nyt niitä lenteli kaksi aivan laiturimme (tai mitä siitä on jäljellä) edessä useaan otteeseen. Ensimmäistä kertaa.

Tänään aamuyöllä gastroenterologi ja mäyrä kohtasivat saunan nurkalla tarpeillaan. Toinen mietti pureekohan toi. Niin varmaan toinenkin. Toinen suoritti tarpeensa loppuun. Niin ilmeisesti toinenkin ja luikki pakoon. Toinen oli isäni. Siis se gastroenterologi, ei se mäyrä. Ja isän kunniaksi sanottakoon, että se oli mäyrä joka luikki pakoon. Näin hän ainakin väitti. Mutta kuitenkin: ei oo Kaskisissa ennen mäyriä nähty.

Näistä kahdesta lyhyen ajan sisällä sattuneesta luonnonoikusta olisi pitänyt tajuta noudattaa tiettyä varovaisuutta. Ennusmerkit olivat selvästi ilmassa. Kohta taas tapahtuu.

Ajelin siinä isoäitini höpöttäessa taukoamatta vieressäni ja isäni nuokkuessa takapenkillä Kaskisista kohti Tamperetta. Reitti Isojoki-Honkajoki-Kankaanpää-Ikaalinen-Ylöjärvi-Tampere oli jo entuudestaan tuttu. Toisille reittinä. Edelliselle sukupolvelle kohtaamisesta virkavallan kanssa. Suurin osa reittiä on pikkuteillä ajelemista. Pidin vakionopeudensäätimellä huolen siitä. että ylinopeus oli maksimissaan 20 km/h jonka puitteissa sakot pysyvät rikesakkoina.

Isoäitini kertoi jossain Kankaanpään jälkeen että setäni oli viime vuonna saanut isot sakot Töysässä. Kuulemma ensimmäiset. Vasta 56 -vuotiaana. Aika hyvin kaverilta, joka ajaa paljon kilometrejä vuodessa myydäkseen "rätei ja lumpui". Kerroin, että omalta kohdaltani olen aina onnistunut sakot välttämään. Ja jos niin huono tuuri kävisi, että virkavallan kanssa kohdattaisiin, niin kyse olisi kuitenkin rikesakoista. Samalla mietin kuinka turhaa on heittää iso summa rahaa hukkaan muutaman kilometrin ylinopeuden tähden.

No. Kävi sitten niin, että Ikaalisten jälkeen oli muutama ohituskaista. Pääasiassa sellaisia 3 km pitkiä, jossa oli hyvin aikaa ohittaa rekat ja karavaanarit. No siinä toisella ohituskaistaosuudella näin muutaman karavaanarin edessäni ja ajattelin "pikkasen" kiihdyttää enemmän, jotta pääsen myös pitemmällä menevien maanteiden tukkeiden ohi. Samalla vastaan ajoi, kuinkas muutenkaan, sinivuokkojen virka-auto. Ajattelin, että ei varmaan ottanut letkasta nopeutta. Ei tarttenut kauan miettiä kun mieli muuttui. Musta skoda kääntyi edessäni ohituskaistan oikealle kaistalle. Kiihdytin vielä sen ohi samalla kun isäni totesi melko uhkarohkeasta U-käännöksestä "No noi ei voi ainakaan olla poliiseja!". Kyllä: Vanhemmatkin voivat olla väärässä. Heti pian alkoivat iloiset diskovalot vilkkua takanani. Ilman sen suurempaa takaa-ajoa tapahtuneen pysäytyksen jälkeen matka vei Skodan takapenkille. Siinä sitä sitten ihailtiin sinivuokkoja Ylöjärvellä tienlaidassa ja vielä loppukesästä.

Alkoi tulojen selvittely. Virkavalta käyttäytyi aivan asiallisesti. Pari läppää tuli heitettyä puoleen ja toiseen. Kerroin heille hetki sitten kuulemani tarinan sedästäni. Samoin omasta 19 vuotta kestäneestä tuuristani, joka oli juuri loppunut. En puhunut mäyrästä enkä haikarista mitään. Olisivat vielä tehneet minulle artopaasilinnat jos olisin kuulostanut sekavalta! 3 km/h! 3 km/h yli rikesakkorajan ja odotin pelonsekaisin tuntein tuomiotani. En aio kertoa paljonko se oli, mutta sanotaan nyt, että melko kauaksi olisi lomalle päässyt.

Palattuani autoon kuuntelin isäni, jolla on melko paljon kokemusta vastaavista tilanteista, neuvoja. "Huomenna ei enää harmita. Parasta on vain maksaa heti niin se unohtuu nopeammin." Niinpä. Loppumatka Tampereen kautta Helsinkiin sujuikin melko rauhallisesti. Katselin moottoritien oikealta kaistalta kun muut nauttivat vauhdin hurmasta vasemmalla kaistalla. En kadehtinut heitä. Enemmänkin paheksuin sitä hurjastelua. Siitä kun voi saada melko isot rapsut.

Ensimmäiset ylinopeussakot on nyt saatu. En ole vielä maksanut. Mietin vielä keinoja niiden kohtuullistamiseen. Olen kyllä kerran aikaisemmin saanut sakot liikenteen vaarantamisesta. En kyllä vieläkään ymmärrä miten sitä, että meinaa ajaa polkupyöräpoliisin päälle autolla, kun ei huomaa että ne kulkevat pareissa, voi kutsua liikenteen vaarantamiseksi. Silloinkin päiväsakkojen määrä oli muuten sama. Silloin poliisi luotti vastaajan kykyyn kertoa rehellisesti tulonsa eikä ne opiskelijana häävöiset olleet. Nykyään virkavallan luottamus kansalaisiin on mennyt ja keskusteluyhteys verottajaan on suora ja tinkimätön.

Golfia ja tragikomiikkaa Helsingin yössä

Myönnetään. Kilpailuvietti on melko vahva. En kestä häviämistä oli kyse sitten golfista, Pictionarysta tai futiksesta. Oli vastassa miehiä tai naisia, puhumattakaan sukulaisista. Näitä jälkimmäisiä oli paikalla kun osallistuin torstaina ja perjantaina turenkilaisen kahdeksanvuotiaan ja 85 -kiloisen bernharndilaisuroksen mukaan nimettyyn golfkilpailuun. Kiersimme reilussa vuorokaudessa Linna Golfin sekä molemmat Kytäjän kentät. Siis yhteensä 54 -reikää. Pelimuotona oli tasoituksellinen lyöntipeli. Lisäksi pelasimme sokkoskiniä. Tämä tarkoitti sitä, että jokainen pelaaja laittoi yhden euron panoksen per reikä ja se kuka yhdestätoista pelaajasta pelasi reiän parhaiten voitti koko potin. Jos päädyttiin tasatulokseen niin panos siirtyi seuraavalle reiälle. Jos taas joku teki birdien niin reiän panos oli kaksi euroa. Ja kun pelaajia oli yksitoista tarkoitti se käytännössä sitä, että reikää ei voiteta muulla kuin birdie-tuloksella. Kun pelattiin kolmessa ryhmässä, niin reikien voittajat selvisivät vasta kierrosten päätyttyä. Omaa rahallista panosta oli sitten mukavasti aikaa mietiskellä kentällä ja kerätä perusketutusta jos homma ei sujunut. Tämän takia hain perjantaiaamuna matkalla Kytäjälle hieman lisää rahaa pankkiautomaatista. Minulla oli vaihtoehtoina parantaa peliä tai hakea vain lisää rahaa ja maksaa mukisematta kaikki reiät. Valitsin jälkimmäisen. Se siitä vahvasta luottamuksesta omiin kykyihinsä...

Torstain kierros Linna-Golfissa ei mennyt ihan omien suunnitelmien mukaan. Vielä rangella kaikki tuntui olevan kohdallaan. Allekirjoittaneelle paljon hankaluuksia tänä vuonna tuottaneet puumailatkin tuntuivat toimivan kiitos pron tuntien ja alkuviikon harjoittelun. Kun sitten menin ykköstiillä pallon taakse alkoi sydän alassa ahdistaa ja iski suomalaisen urheilijan mentaalinen perusvire "Ei tää kuitenkaan voi onnistua....". Päin persettähän se avaus meni eikä homma toiminut koko kierroksella. Kehuskelin alkukaudesta sitä kuinka olen oppinut vuosien saatossa hillitsemään temperamenttini golfkentällä. Enää eivät mailat lennä eivätkä ärräpäät raikaa kentällä. Niinpä....heräsin perjantai-aamuna kuopiolaisen hautausurakoitsijan kertomukseen. Hän nukkui majapaikassamme viereisessä huoneessa serkkuni kanssa eikä äänieristys ollut kehuttava. "Ensin se huusi 'Voi vittu!'. Sitten lensi pallo mettään ja putteri toiseen suuntaan ja mies jatkoi 'Voi vittujen vittu!' On se mahoton tuo siun serkkumies. Samalla reiällä se avasi mettään, huusi 'Voi vittu!' mutta sitten kun pallo kopsahti puusta takasin väylälle niin jo muuttui ääni kellossa. Mieshän oli ku Naantalin aurinko ja serkkupoikasi huusi 'Jess!' On se mahoton... Serkkumiehiä...Lisäksi se muuten kehu, että 'meillä pankeissa desimaalit on kyllä oikeassa paikassa' ja sitten se laski miun tuloksen väärin...On se mahoton... ". Tapasimme kyseisen hautausurakoitsijan kanssa ensimmäistä kertaa ja taisin tehdä vaikutuksen. En voi sanoa olleeni ylpeä itsestäni mutta jotenkin vain kiehahti yli kun mikään ei sujunut. Puttikin oli pahasti hukassa kuten joillekin jo ehkä selvisikin äskeisestä kommentista. Eikä yhteenlaskemisestakaan meinannut tulla oikein mitään. Epäilivät sampopankkilaiseksikin, mutta ei nyt sentään.

Perjantain ensimmäinen kierros alkoi selkeästi paremmissa merkeissä vaikka samat ongelmat jatkuivat kierroksen alussa. Putti kuitenkin kulki ja draivikin löytyi kisan puolessa välissä. Suurin osa porukasta otti golfautot käyttöönsä jos ei sillä perjantain ensimmäisellä kierroksella niin sitten viimeistään toisella. Allekirjoittanut oli kuitenkin sitä mieltä, että täällä ollaan pelaamassa eikä pelleilemässä ja päätti urhoollisesti kävellä jäljellä olevat 36 reikää. Illalla mieli oli hieman toinen. Jalat olivat rakoilla ja peli hajosi muutama reikä ennen loppua. Jalat kramppasivat eikä alakroppa toiminut lyönnissä normaalisti. Klovervaseliinkinkin käyttö kävi mielessä. Olo oli kuin Kanki-Kaikkosella, mutta loppuun asti pelattiin. Pelasin perjantaina koko päivän samassa ryhmässä veljeni kanssa. Myös hänellä oli "lieviä" ongelmia lyöntinsä kanssa. Noin viiden tasotuksella pelaavakin osaa heittää mailoja ja huutaa ärräpäitä ihan kiitettävällä tavalla. Sukuvika. Ei svingi vaan tuo temperamentti.

Kun sain oman kisani loppuun, niin kaksi viimeistä ryhmää olivat vielä kaukana perässä. Lähtiessäni Kytäjältä kiireen vilkkaa Minkki P:n synttäreille olin varma, että jäin maksumieheksi huolimatta parista birdiestä jotka onnistuin tekemään perjantaina. Toinen näistä oli osunut kuitenkin oikeaan paikkaan ja voitin yhteensä 11 reikää 54:stä. En silti usko, että mailojen heittämisestä oli paljon apua. Enemmän se menee tämän "Ei tiedolla, ei taidolla. Ei työllä, ei tuskalla, vaan tuurilla!" -tyyppisen koheltamisen piikkiin vaikka paljon tuskaakin kisaan mahtui. Anyway: Iso kiitos järjestävälle seuralle erinomaisista järjestelyistä. Ensi vuonna ollaan mukana taas. Kaikesta huolimatta...

Ehdin Minkki P:n synttäreille puolikymmenen maissa illalla. Pyrin kovasti saavuttamaan muiden etumatkan hilpeydessä ja mielestäni onnistuin varsin hyvin siinä. Kiitos sen keittiön pöydällä olleen Jallu-pullon. Pataässässä en päässyt karaokesuorituksen pariin koska ilta jatkui sieltä Luxiin. Järjestelyt olivat erinomaiset eli kiitos vielä kerran myös tämän karkelon järjestelyistä vastanneelle emännälle.

Poistuin Luxista joskus hieman ennen kolmea. Illan päätös oli yhtä komea kuin edellisen päivän avaus Linna Golfin ykköstiillä. Istuin Ruoholahden Kantiksen edessä kivellä, söin Stadin Kebabista ostamaani maailman surkeinta rulla-kebabia ja tekstasin yöllistä tekstiviestiä eräälle vastakkaisen sukupuolen edustajalle. Vaikka aamulla herätessäni ja lähetettyä viestiä lukiessani saatoinkin todeta, että niinhän se asia on mitä siinä tekstarissa olin kirjoittanut, niin ehkä kuitenkin olisi parempi lähettää ne viestit johonkin muuhun aikaan kuin kello 3.08 aamuyöstä...mutta hei: Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Vai?

Kolmas lomaviikko - niin siis mitä ja minne?!?

Takana on nyt kolmas lomaviikko. Loman puoliväli on ohitettu ja tähän mennessä on tapahtunut ihan kiitettävästi (ja ihan kaikkea ei täälläkään kerrota...). Viime viikko meni pääasiassa golfatessa ja yössä. Erityisesti viimeisestä johtuen on tullut aika pudottaa pari tapahtumaa loppuloman osalta. Haluan palata töihin edes vähän levänneenä. Golfin osalta käynti prolla voi auttaa, tai sitten se pilaa pelin ainakin hetkellisesti. Tällä hetkellä peli on aika pahasti hukassa ja mailan heittely on palannut repertuaarini muutaman vuoden tauon jälkeen. Ei ehkä hyvä.

Torstaina oli Kalle-ilta. Ilta alkoi ravintola-Loisteesta etruskin, Karl-Gustafin, lappalaisen, Suomen Björn Dählien ja Roy Hodgsonin kanssa. Vähän venähti, mutta hauskaa oli. Seuraavan päivän aamiainen venähti turhan pitkälle, mutta siihen oli olemassa erittäin hyvä syy.

Lauantaina oli toisen kerran järjestetty Volvo "ei niin" Masters Open + Saunailta suomenruotsalaisten ystävieni kanssa. Kiitos järjestäjälle. Puitteet olivat taas erinomaiset. Kentällä todettiin taas, että jos on joitakin sellaisia tapoja, jotka eivät välttämättä kestä päivänvaloa, niin niiden esiin tuomista kannattaa harkita pariin kertaan. Kun toimitusjohtajatason kaveri ilmoittaa "Aika raskas keli. Pitäisi saada Klover Vaseliinia på skinkorna." niin meneehän sitä nyt heteromies vähemmästäkin hämilleen. (Klover (=apila) Vaseliini - asia siis selvennettiin minulle - on sitä keltaisessa metallipurkissa myytävää vaseliinia, jota meillä suomenkielisissä piireissä on levitelty pakkasella lähinnä poskille, eikä helteessä perseenposkille niin kuin ilmeisesti länsirannikolla....). Kun sitten vielä varmistaa asian kiusallisuuden kuiskaamalla vaivihkaa "Etkö sä muka oikeesti ikinä tarvitse Klover Vaseliinia kun rupeaa hiertämään persuksessa kuumalla säällä"...niin on kyllä sitä on leimannut itsensä melko pitkäksi aikaa.

Vaseliinittoman saunan jälkeen siirryttiin Helsingin yöhön. Ravintola-Teatterissa minut pysäytettiin terassilla sanomalla "Ootsä Prepe?". Se siitä anonymiteetistä mutta mitäs menen laittamaan omia kuvia nettiin (huom: niitä ei löydy sitten mistään arvelluttavilta sivuilta vaan ainoastaan täältä ja facebookista eikä mistään niistä voi saada minkäänlaisia eroottisia kicksejä tms. Tai jos voi, niin pitäisin asiasta melko pientä suuta...). Anyway: oli hauska tavata ennestään minulle tuntemattomia blogini lukijoita. Valitettavasti emme saaneet paikalle Loimaan Norppaa, joka selkeästi valmistautuu töihin paluuseen emmekä etruskia, joka on joutunut tälle palstalle osittain syyttä, mutta osittain kyllä ihan omasta syystään ja halunnee pitää ainakin jonkinasteisen anonymiteetin. Muutenhan lauantai-ilta piti sisällään ne perinteiset Alexander Stubb -kommentit plus hiukan yllättäviä positiivisia kommentteja viiden vuoden takaa sekä torstai-illan ei niin positiivisten kommenttien selventämistä. Ja on se muuten kumma, että kun suomenruotsalaista pyytää tuomaan siiderin tai oluen, niin aina tulee sitä fakin caipiroscaa!?!

Ilta päätyi perinteiseen jalkamarssiin kohti länttä. Matkalla huomattiin jälleen millaisia ovat todelliset herrasmiehet. Eräs seurueeseen kuulunut kertoi samaan suuntaan kävelevistä naisista toiselle, että "Hei, sähän oot hyvännäköinen. Melkein yhtä hyvännäköinen kuin se mimmi, jonka kanssa Prepe keskusteli Teatterissa." Jostain syystä mimmi veti pienet pultit. Käsittämätöntä...

Tyypillinen asunnoton - yksinäinen helsinkiläinen keski-ikäinen mieshenkilö

Jonkinasteinen alkoholin liikakäyttökin varmaan kuuluu asiaan, mutta siinä suhteessa eroan (tai ainakin uskottelen itselleni, että mitään ongelmaa ei ole...) tuosta tyypillisestä asunnottomasta. Ja hei: ei nyt ehkä ihan keski-ikäinenkään vielä....! Mutta asiaan. Myin tänään asuntoni. Aika hieno homma. Samassa yhteydessä pääsen eroon asemastani taloyhtiön hallituksessa. No voi ny! Tosi harmillista....

Nyt pitäisi aloittaa sitten uusi projekti. Uuden etsiminen on aina hauskaa. Puhun siis asunnosta, en vastakkaisesta sukupuolesta. En myöskään samasta sukupuolesta. Sori guys. Tai siis gays! Sanon teille saman kuin sille lävistetylle mohikaanikampausta kantaneelle heebelle Annankadun ja Lönkan kulmassa alkukesästä baarien sulkeutumisen jälkeen: "Joo, kiitos vaan ehdotuksesta, mutta oon kuule ihan täysverinen hetero." Mutta palataan taas asiaan, vaikka joidenkin mielestä äskeinen se vasta asiaa olikin! Vakuutan, edelliseen kohtaukseen ei liittynyt mitään sen dramaattisempaa. Siitäkään huolimatta, että naisrintamalta ei mitään uutta. Ja todellakin tarkoitan: ei mitään uutta! Nyt pitäisi siis marraskuun alkuun mennessä löytää uusi kämppä tai "joku muu luova ratkaisu". Se muu luova ratkaisu tarkoittaa mm. sitä, että jos mitään ei ala löytymään niin Suomen talvi ilmastonmuutoksesta huolimatta on vielä aika raaka ulkona asuttavaksi. Eli jos nurkissa on tilaa, niin sisäsiisti, hyvin kasvatettu (mutta ei ehkä ihan kaikkea vielä oppinut), tottelevainen(?), sosiaalinen, lapsiystävällinen ja rotunsa muotovalio (no ainakin ikäisekseen....kai? No jos ei muiden, niin omasta mielestä ainakin!) uros etsii hyvää kotia. Ei hauku muita kuin suomalaisia julkisuuden henkilöitä ja Matti Vanhasta - mutta vain syystä. Ei karvanlähtöä. Anyone?

Viikko saaristossa ja paluu kotiin

Vietin lomani toisen viikon Turun saaristossa Trunsö -nimisellä saarella ystävieni vuokraamalla mökillä. Paikka on hieno, mutta kaukana. Tämä tarkoittaa sitä, että saarelle pääsee yhteysalus Fisköllä Kirjaisista kerran päivässä ja saarelta mantereelle kuusi kertaa viikossa.

Matka Trunsöhön alkoi viime maanantaina herätyksellä kello 4.30. Oli pakko ehtiä päivän ainoaan lähtöön kello yhdeksäksi ja huomioida se, että saaristossa mm. lossien aikataulut eivät aina välttämättä pidä (eikä yhteysalusteenkaan kuten myöhemmin selviää). Eli kolme tuntia maanantai-aamuna autolla Kirjaisiin ja sitten neljä tuntia Fiskössä. Melko raskas reissu, myönnettäköön.














Trunsön saari sijaitsee melko lähellä Jurmoa ja on yksi viimeisistä oikeista saarista ennen avomerta ja puuttomia luotoja. Saarella ei ole vakituista asutusta mikäli ei huomioida saaren melko runsasta kyy- ja rantakäärmekantaa. I just love those creatures - NOT! Lämpimän talven jälkeen käärmekannan piti olla runsas mutta vain kerran koko viikon aikana teimme tuttavuutta kyyn kanssa. Kyyn missannut purkkareissa ja shortseissa sen vierestä kävellyt purjehtijamme oli kieltämättä hieman hämillään saatuaan kuulla astuneensa melko lähelle kyyn päätä. Viime vuonna käärmeitä nähtiin päivittäin. Nyt siis harvemmin.











Viikko meni muutaman teeman puitteissa. Verkkokalastus, tissuttelu, saunominen ja tissuttelu. Alunperin allekirjoittaneen oli tarkoitus viipyä vain torstaihin asti. Fisköltä saamieni ohjeiden mukaisesti soitin kapteenille torstai-aamuna ja kysyin mihinkähän aikaan yhteysalus on Trunsössä. Kerrottiin, että noin puoli yksi, mutta ei kuulemma ihan viiden minuutin tarkkuudella. Olin siinä sitten laiturilla kaksikymmentä yli kaksitoista ja puolituntia varrottuani ajattelin tarkistaa Fiskön kapteenilta, että eiväthän he vaan ole jo käyneet Trunsöössä. Rantaruotsia murtaen mies kertoi "Jåå...nå me olti sii femton yli..." Kiva! Ja seuraavan kerran mantereelle pääsee sitten lauantaina. "Just jåå. Se pittää paikkansa." Ihan v...n kiva! Varsinaissuomalainen suurpiirteisyys oli lyönyt minua märällä sillinhajuisella rätillä päin kasvoja. Siis minulla oli todella mukavaa Trunsössä, mutta olin jo asennoitunut palaamaan mantereelle. Lisäksi eräs omaan elämään liittyvä asia vaivasi niin paljon, että oli pakko päästä ihmisten ilmoille jumalanhylkäämältä saarelta (eikös se käärme ollut paratiisissakin ekstraa...?), jossa seesteinen ajankäyttö tarkoitti sitä, että omien ajatusten pyörittelylle oli kyllä ihan riittävästi aikaa....

No, olin sitten heittänyt turhaan "ykköset" päälle ja käyttänyt ensimmäistä kertaa muutamaan päivään deodoranttia. Astelin takasin mökille ja vedin päiväkännit muutaman oluen voimalla. Parin tunnin kuluttua nukuin ruususen unta sikiöasennossa yhdellä terassin puutarhatuoleista. Herättyäni olin rauhoittunut ja vaihdoin farkut verkkarihousuun. Kirjaimellisesti.

Loppuaika saarella sujui alun epäilyksistäni huolimatta mukavasti hyvien ystävien kanssa. Perjantain reissu moottorilla varustetulla peltikipolla Nötösen oli melko opettavainen maakravulle. Aallot eivät olleet mitkään hirvittävän suuret, mutta höykytys oli rajua ja märkää. Huolimatta kovasta merenkäynnistä venettä "ohjannut" nelivuotias päätti kaikesta huolimatta ottaa nokoset paluumatkalla kesken pahimman höykytyksen.

Palattuani lauantaina rakkaaseen kotikaupunkiini vietin hauskan illan Antsan kanssa Helsingin yössä. Kaivolle huomasin olevani todellakin liian vanha. Lostari oli täynnä urpoja mukaan lukien ne italialaiset, jotka alkoivat haastaa riitaa, koska tukimme heidän näkökenttänsä tanssilattialle. Tilannetta ei suinkaan helpottanut Antsan vastaus "Hey where are you from? Somewhere south? You know, here in Finland we don't behave like that. We have certain rules here in Finland..." No nyrkkimaaottelulta kuitenkin vältyttiin. Hauskinta oli taas Tehtaankadun Restroomin karaokessa. Kaupunkiin oli muutenkin mukava palata. Oli taas niin kotoisa tunnelma kun seuraavana päivänä luki lehdestä, että Iso-Roballa oli ammuskeltu samoihin aikoihin kun itse oli hakenut sieltä yöpalaa...Varmaan se italialainen, Antsa totesi tähän. Taksin saaminen oli taas yhtä helvettiä. Perinteisen Via Dolorosan (kävely neljän jälkeen aamuyöllä keskustasta kohti Lauttasaarea vapaata taksia etsien yleensä aika huonolla menestyksellä ennen Länsiväylän päätä) aikana ei kuitenkaan syyllistytty vanhaan perisyntiin ja lähetelty vähemmän positiivista vastakaikua herättäviä paljon ylimääräisiä konsonentteja sisältäviä tekstiviestejä kenellekään, varsinkaan kenellekään naispuoliselle henkilölle. Iän tuomaa viisautta?

Bruce on päällikkö

Tiedän olevani subjektiivinen kun puhutaan Bruce Springsteenistä. Eikä minulla ole mitään syytä väittää muuta. Minulle hän on ollut kahdeksankymmentäluvun puolestavälistä sankari, jonka laulut, konsertit ja karisma ovat koskettaneet. Vain Bruce pystyy luomaan sellaisen tunnelman kymmenien tuhansien ihmisten konserteissa kuin eilen koettiin Helsingin Olympiastadionilla. Aina hymyilevä, aito ja spontaani. Ei diivan elkeitä vaan aina läsnä 100%:sti kaikkensa antaen. Monta muutakin artistia keikalla nähneenä voin todeta, että toista vastaavaa ei ole. Ja näitä kaikkia olen fanittanut. Pomo on pomo. Piste.

Eilinen Helsingin keikka on ehkä paras Brucen keikka jota itse olen nähnyt. Hampurin 2005 soolokeikka, jossa Springsteen esiintyi Hartwall Areenan kokoisella areenalla yksin luoden omalla karismallaan ainutlaatuisen tunnelman sekä Tukholman 1999 E-Street Bandin paluukiertueen keikka, ovat lähellä eilistä kokemusta. Mutta...kolme tuntia ja kymmenen minuuttia. 31 biisiä. Kiertueen pisin keikka. Spontaani biisilista...Ei ehkä, vaan kyllä. Eilinen ilta oli paras. Moni keikalla ollut tuskin tajuaa kuinka ainutlaatuisesta kokemuksesta he saivat nauttia. Lukiessani kansainvälisiä Springsteen fanien keskustelupalstoja arviot ovat ylistäviä. Monet Ruotsissa Ullevin kaksi keikkaa nähneet kehuvat Helsingin keikkaa paremmaksi, mikä on aikamoinen kohteliaisuus. Ruotsi, Italia ja Espanja ovat Euroopassa ne maat, joissa Pomo nauttii suurinta suosiotaan. Ehkä Bruce maksoi meille suomalaisille sitä velkaa, jonka on meille jäänyt jätettyään Suomen aina ennen vuotta 2003 väliin kiertueillaan. Ja ehkä se selittää myös osan siitä, miksi osalla yleisöstä kesti niin kauan herätä mukaan leudon kesäillan ainutlaatuiseen tunnelmaan. Alkaen upeasta Nightista ja Out In the Streetistä "O-oou" -huutoineen aina upean ja koskettavan Sandyn kautta todelliseen viimeisen kymmenen biisin kliimaksiin, joka alkoi Born in the U.S.A:sta ja päättyi hihasta vedetyn Santa Claus is coming to Townin kautta rock'n roll klassikkoon Twist and Shout. Viimeisen biisin aikana oli hienoa nähdä kuinka koko bändi nautti stadionin tunnelmasta Brucen pyytäessä yleisöä pienin askelin laulamaan vähän hiljempaa ja lopulta samanlaisin askelin nostamaan ääntään. Kun yleisö kuitenkin väänsi nupit heti kaakkoon oli bändin jäsenten vaikea pidätellä nauruaan. Hieno, hieno tunnelma. Tuskin koetaan Helsingissä toiste. Ei Brucen eikä kenenkään muun toimesta.

Eilinen keikka saattoi olla ehkä myös viimeinen, jolla näen Brucen E Street Bandin kanssa. Jos, niin siihen oli hyvä päättää oma 3.7.1988 Tukholman olympiastadionilta alkanut kiertueurani Bruce Springsteenin ja E Street Bandin kanssa. Yhtäkään hetkeä en vaihtaisi pois alkaen siitä huhtikuisesta Kaivopihalla vietetystä yöstä vuonna 1988 jolloin kädessäni oli koko yön ruutupaperille kirjoitettu jonotusnumero 105 puhumattakaan samalla Tukholman reissulla Fitjan lähiössä vietetystä yöstä. Tai kahteen kertaan ostetuista lentolipuista Hampuriin keikan siirtyessä vuonna 2005 ja hienoista yhteisistä kokemuksista ystävien kanssa näillä keikkareissuilla. Kaikki on ollut vaivan arvoista ja se on antanut enemmän kuin koskaan osasin odottaa. Aina kun Bruce on tullut lavalle, on ollut se sama tunne, kun tapaa ystävänsä pitkästä aikaa. Aina on ollut se tunne elämänilosta, josta Bruce laulaa Badlandsissä "It ain't no sin to be glad you're alive". Ja aina keikan jälkeen on ollut tunne siitä, että kipeät kädet, menetetty ääni ja selkäkivut ovat todiste siitä, että on ollut läsnä jossain ainutlaatuisessa ja koskettavassa näinä kyynisinä ja itsekeskeisinä aikoina, jolloin niin harva asia koskettaa aidosti ihmisen sisintä.

"The highway's jammed with broken heroes on a last chance power drive
Everybody's out on the run tonight
but there's no place left to hide
Together Wendy we'll live with the sadness
I'll love you with all the madness in my soul
Someday girl I don't know whenwe're gonna get to that place
Where we really want to go
and we'll walk in the sun
But till then tramps like us
baby we were born to run"

(Bruce Springsteen: Born to Run)