On se kumma, että nurkkakuntaisuutta, ahdasmielisyyttä ja kapeakatseisuutta korjataan nykyään jalkaleikkauksilla. Kaikkeen se lääketiede pystyy. Tai sitten ei! Kun katsoo kepun ehdokaslistaa Suomen seuraavaksi pääministeriksi, niin ei paljon lohduta. Oma antipatiani Matti Vanhasta kohtaan ei ole ollut antipatiaa Mattia kohtaan henkilönä, vaan kaikkea sitä mitä hän edustaa. Nyt tilalle on tarjolla samanlaisia tanttoja ja toopeja, kevätkylvöstä ja harmaasta väristä tautiset vibat saavia menneen maailman reliikkejä. Kaivoipa joku vanhan Paavo Väyrysenkin jostain Tehtaankadun lähetystön uumenista mukaan peliin. Sanokaa minun sanoneen: Ei tämä tästä paremmaksi muutu.
Täten lupaan ja vannon jatkavani omaa henkilökohtaista ristiretkeäni sitä takapajuisuutta, suvaitsemattomuutta ja oman edun tavoittelua vastaan, jota Suomen Keskusta edustaa. Nimittäkää kylähulluksi maakuntien vihreää väriä palvovan juntit. Minulle kaupunkilaiselle ette parempaa kunnianosoitusta voi suoda!
maanantaina, joulukuuta 28, 2009
sunnuntai, joulukuuta 20, 2009
Komposiittia vai kehitysapua?
Viisi. Niitä on yhteensä viisi. Suurin osa vielä alle kouluikäisiä. Nuorin vasta syö ja paskantaa. Vanhin laskee yhteen ja lukee. Kaikki tärkeitä taitoija elämän polulla. Nuo neljä kun osaa, niin voi päästä vaikka rahoitusalalle töihin sitten isona.
Mutta tuleehan se joulu kalliiksi kun on viisi kummilasta. Viime viikolla tehdessäni listaa kenelle on vielä lahja ostamatta, alkoi ahdistaa. Rahan menoa ei voi estää. Kun nyt kummilapsia hemmotellaan niin mistä säästetään. Ehkä tänä vuonna ei ole varaa ostaa namibialaiselle Zulu-pojalle lammasta tai hondurasilaiselle Zara-tytölle koulukirjoja. Onhan ne pärjänneet tähänkin asti hyvin ilman...Kyllä sitä joutuu oikeasti laskutikkua käyttämään, kun kaiken huippuna yksi viisivuotias miehen alku haluaa lahjaksi komposiitti-lätkämailan. Isänsä mukaan kolmellakympillä saa. Kummisedän empiiristen havaintojen perusteella ei alle satasella lähde. Ei ainakaan Helsingin keskustasta. Ja Helsingin periferioiden ostoshelvetteihin Jumboon, Selloon tai Omppunhan meikäläinen ei astu. Ei jouluna, saatikka sitten muulloin.
Mutta ehkä joustan ja lahjoitan perinteiset nyytit myös kehitysmaiden lapsille. Ja joustankin. Komposiitilla tuetaan kotimaista mailanvalmistusta, tai jopa kiinalaista, ja toisenlaisella lahjalla köyhän maan lasta opin polulla. Jos on varaa lähteä tammikuussa golfaamaan Etelä-Afrikkaan vajaaksi kahdeksi viikoksi, niin kyllä jostain pitää raapaista ne massit kaivoon, kuokkaan ja koulukirjoihin. Ihan vaan periaatteesta. Myönnetään.
Mutta tuleehan se joulu kalliiksi kun on viisi kummilasta. Viime viikolla tehdessäni listaa kenelle on vielä lahja ostamatta, alkoi ahdistaa. Rahan menoa ei voi estää. Kun nyt kummilapsia hemmotellaan niin mistä säästetään. Ehkä tänä vuonna ei ole varaa ostaa namibialaiselle Zulu-pojalle lammasta tai hondurasilaiselle Zara-tytölle koulukirjoja. Onhan ne pärjänneet tähänkin asti hyvin ilman...Kyllä sitä joutuu oikeasti laskutikkua käyttämään, kun kaiken huippuna yksi viisivuotias miehen alku haluaa lahjaksi komposiitti-lätkämailan. Isänsä mukaan kolmellakympillä saa. Kummisedän empiiristen havaintojen perusteella ei alle satasella lähde. Ei ainakaan Helsingin keskustasta. Ja Helsingin periferioiden ostoshelvetteihin Jumboon, Selloon tai Omppunhan meikäläinen ei astu. Ei jouluna, saatikka sitten muulloin.
Mutta ehkä joustan ja lahjoitan perinteiset nyytit myös kehitysmaiden lapsille. Ja joustankin. Komposiitilla tuetaan kotimaista mailanvalmistusta, tai jopa kiinalaista, ja toisenlaisella lahjalla köyhän maan lasta opin polulla. Jos on varaa lähteä tammikuussa golfaamaan Etelä-Afrikkaan vajaaksi kahdeksi viikoksi, niin kyllä jostain pitää raapaista ne massit kaivoon, kuokkaan ja koulukirjoihin. Ihan vaan periaatteesta. Myönnetään.
sunnuntai, joulukuuta 06, 2009
Bastukvällen ja vauvakuumetta
Nå joo-o! Olin jälleen liikenteessä suomenruotsalaisten ystävieni kanssa. Kalle, Hjalle ja Pelle Svensson! Kåkå kaarti koolla. En tiedä mistä syystä olen alkanut viettää aikaani Ankkalammella aikaisempaa enemmän. Joko yritän alitajuntaisesti hivuttautua parempiin piireihin, olen tyytyväinen ilmaisiin saunakaljoihin ja lätkämatseihin tai sitten he ovat kiintiöhin tottuneina vain päättäneet tarjota joukossaan yhden kiintiöugrin paikan.
Ilta piti sisällään sählyn, saunan ja stadin yön. Koska kukaan herroista ei loukkaantunut sählyä höntsätessä niin saunaan Vantaan puolelle siirtymiseen ei tarvittu ambulanssia. Yllättäen tässä seurassa saunalle saavuttiin Jaguarilla....Saunalla toiminta oli etnisestä taustasta riippumatonta: virvokkeita, perunalastuja, pitsaa ja pornoa kännykän ruudulla. Nelikymppiset pojat lempiharrastuksensa parissa...Johtuiko mobiilipornosta vai mistä, mutta eräskin jo yli vanhemman puoleinen herra tunnusti kärsivänsä vauvakuumeesta. Todennäköisesti erinomainen one liner vaikka taisi jäädä käyttämättä lauantaina.
Iloisesta Vantaasta tie vei keskustassa Apolloon, jossa osa vastakkaisen sukupuolen edustajista oli melko hyökkäävällä päällä. Yhtä saatiin hätyytellä piiloviesteillä ja lopulta melko selkeälläkin suomen kielellä. Tajusi poistua läikyteltyään punaviiniä uudelle paidalleni. "Voi eiii....anteeks' hirveesti...miten mä voin korvata ton....? Onks toi Calvin Kleinin paita...?" Ei saatana! Juu ei! Kaiken kruunasi se, että jostain se oli kaivanut koko nimeni, sähköpostiosoitteeni ja lähetellyt yöllä anteeksipyyntöviestit sekö tarjonnun lahjakorttia korvaukseksi...siis....siis....Siis mitä v....a! Epäilin, että siihen lahjakorttiin kuului muutakin kuin paidan pesua...Tämän tyrkyn poistuttua kuvioista tarratui kostyymiin uusi takiainen. Tavallaan oli lohduttavaa, että itse ei tarvinnut turvautua mihinkään one linereihin, mutta perseen heilutuksella höystetty korvaan kuiskattu "Mmm....pidätkö enemmän isosta perseestä vai isoista tisseistä?" veti kyllä sanattomaksi.
Ilta piti sisällään sählyn, saunan ja stadin yön. Koska kukaan herroista ei loukkaantunut sählyä höntsätessä niin saunaan Vantaan puolelle siirtymiseen ei tarvittu ambulanssia. Yllättäen tässä seurassa saunalle saavuttiin Jaguarilla....Saunalla toiminta oli etnisestä taustasta riippumatonta: virvokkeita, perunalastuja, pitsaa ja pornoa kännykän ruudulla. Nelikymppiset pojat lempiharrastuksensa parissa...Johtuiko mobiilipornosta vai mistä, mutta eräskin jo yli vanhemman puoleinen herra tunnusti kärsivänsä vauvakuumeesta. Todennäköisesti erinomainen one liner vaikka taisi jäädä käyttämättä lauantaina.
Iloisesta Vantaasta tie vei keskustassa Apolloon, jossa osa vastakkaisen sukupuolen edustajista oli melko hyökkäävällä päällä. Yhtä saatiin hätyytellä piiloviesteillä ja lopulta melko selkeälläkin suomen kielellä. Tajusi poistua läikyteltyään punaviiniä uudelle paidalleni. "Voi eiii....anteeks' hirveesti...miten mä voin korvata ton....? Onks toi Calvin Kleinin paita...?" Ei saatana! Juu ei! Kaiken kruunasi se, että jostain se oli kaivanut koko nimeni, sähköpostiosoitteeni ja lähetellyt yöllä anteeksipyyntöviestit sekö tarjonnun lahjakorttia korvaukseksi...siis....siis....Siis mitä v....a! Epäilin, että siihen lahjakorttiin kuului muutakin kuin paidan pesua...Tämän tyrkyn poistuttua kuvioista tarratui kostyymiin uusi takiainen. Tavallaan oli lohduttavaa, että itse ei tarvinnut turvautua mihinkään one linereihin, mutta perseen heilutuksella höystetty korvaan kuiskattu "Mmm....pidätkö enemmän isosta perseestä vai isoista tisseistä?" veti kyllä sanattomaksi.
keskiviikkona, marraskuuta 25, 2009
Myötähäpeää väärässä paikassa
En tiedä. Jotenkin on vain sellainen fiilis, että ostaessaan palvelua ei pitäisi joutua tuntemaan myötähäpeää. Samaa fiilistä, joka tuli katsellessa tytöltä näyttänyttä unelmien poikamies Hannua. Eikä fiiliksen pidä syntyä varsinkaan palveluntarjoajan käytöksen seurauksena. Näin kuitenkin tänään kävi. En tiedä oliko fiilis oikea vai olenko tunnevammainen kuten eräs nainenkin aikoinaan väitti. Ja siitä on jo aikaa. Yli 2o vuotta. Ja mielensairauksistakin voi kuulemma parantua. Mutta joka tapauksessa myötähäpeä oli fiilis, joka säilyi lähes koko ostotapahtuman ajan aina kuitin kirjoittamiseen asti.
Tänään ostamani palvelu kuului toimialaan henkilökuljetukset. Kyllä, kyseessä oli taksi. Ja palveluntuottajaa edusti taksin kuljettaja. Jo alkumatkasta toinen taksi osui eteemme. Se ajoi hyvin hitaasti. Jarruvalot syttyivät sen ylittäessä raitiovaunukiskoja tai muuta koroketta tiellä. Oma kuljettajani ei tätä ymmärtänyt vaan ajoi ammattikuljettajan varmuudella 5 cm:n päähän edellä menevän auton takapuskuria ja painoi raivoisasti äänimerkkiä.
Sitten saavuttiin liikennevaloihin. Autot pääsivät rinnakkain. Ilmassa oli valtava määrä testosteronia, Mennen -partavettä ja nahkapenkkien tuoksua. Alkoi kahden ammattiautoilijan sananvaihto. "Onks sulla joku ongelma!?!", huusi kuskini. "Joo. On. Mulla on kyydissä erittäin sairas asiakas joka ei kestä tärähdyksiä! Sulla se taitaa olla ongelma!" vastasi toinen kuski. Tässä vaiheessa olisi oman kuljettajani pitänyt tajuta "Väistä. Väistä. Älä jatka...", mutta ei. Ei millään. Oli pakko jatkaa. Kuljettajani huusi takaisin "No senkö takia sä sitten hidastelet ratikkakiskojen kohdalla!!?" Ei kiesus. No kuule varmaan sen takia! Pitäisi sen nyt tyhmemmänkin tajuta. Keskustelu päättyi tähän kun kuljettajani joutui liikahtamaan valojen vaihtuessa vihreiksi.
Kun istun taksin takapenkillä, niin en halua kuulla saatikka osallistua tällaisiin keskusteluihin. Itsekin olen työskennellyt vuosien varrella useissa palveluammateissa eikä kyllä muistu mieleeni vastaavanlaista käytöstä. Ei omalta eikä työkavereiden osalta. Ei edes opiskeluaikoina erään tavaratalon talousosastolla. Koskaan ei tullut huudettua kaverille asiakkaan läsnäollessa "Onko sulla joku ongelma? Miksi sä sen teflon-pannun möit? Eihän se saatana edes ruskista!" Mutta taksikuskit lienevät oma lajinsa. Reliikki 60-70 -luvuilta. Silloin palveluntarjoaja oli kuningas ja asiakas suurimman osan ajasta pahoillaan olemassaolostaan. Silloin ravintolassa siirtyminen pöydästä toiseen ei ollut mahdollista koska se häiritsi tarjoilijoiden työtä. Esimerkkejä lienee monia. Ehkä on siis ihan hyvä, että emme enää elä Neuvostoliitossa...
Tänään ostamani palvelu kuului toimialaan henkilökuljetukset. Kyllä, kyseessä oli taksi. Ja palveluntuottajaa edusti taksin kuljettaja. Jo alkumatkasta toinen taksi osui eteemme. Se ajoi hyvin hitaasti. Jarruvalot syttyivät sen ylittäessä raitiovaunukiskoja tai muuta koroketta tiellä. Oma kuljettajani ei tätä ymmärtänyt vaan ajoi ammattikuljettajan varmuudella 5 cm:n päähän edellä menevän auton takapuskuria ja painoi raivoisasti äänimerkkiä.
Sitten saavuttiin liikennevaloihin. Autot pääsivät rinnakkain. Ilmassa oli valtava määrä testosteronia, Mennen -partavettä ja nahkapenkkien tuoksua. Alkoi kahden ammattiautoilijan sananvaihto. "Onks sulla joku ongelma!?!", huusi kuskini. "Joo. On. Mulla on kyydissä erittäin sairas asiakas joka ei kestä tärähdyksiä! Sulla se taitaa olla ongelma!" vastasi toinen kuski. Tässä vaiheessa olisi oman kuljettajani pitänyt tajuta "Väistä. Väistä. Älä jatka...", mutta ei. Ei millään. Oli pakko jatkaa. Kuljettajani huusi takaisin "No senkö takia sä sitten hidastelet ratikkakiskojen kohdalla!!?" Ei kiesus. No kuule varmaan sen takia! Pitäisi sen nyt tyhmemmänkin tajuta. Keskustelu päättyi tähän kun kuljettajani joutui liikahtamaan valojen vaihtuessa vihreiksi.
Kun istun taksin takapenkillä, niin en halua kuulla saatikka osallistua tällaisiin keskusteluihin. Itsekin olen työskennellyt vuosien varrella useissa palveluammateissa eikä kyllä muistu mieleeni vastaavanlaista käytöstä. Ei omalta eikä työkavereiden osalta. Ei edes opiskeluaikoina erään tavaratalon talousosastolla. Koskaan ei tullut huudettua kaverille asiakkaan läsnäollessa "Onko sulla joku ongelma? Miksi sä sen teflon-pannun möit? Eihän se saatana edes ruskista!" Mutta taksikuskit lienevät oma lajinsa. Reliikki 60-70 -luvuilta. Silloin palveluntarjoaja oli kuningas ja asiakas suurimman osan ajasta pahoillaan olemassaolostaan. Silloin ravintolassa siirtyminen pöydästä toiseen ei ollut mahdollista koska se häiritsi tarjoilijoiden työtä. Esimerkkejä lienee monia. Ehkä on siis ihan hyvä, että emme enää elä Neuvostoliitossa...
maanantaina, marraskuuta 23, 2009
Sanat sekaisin ja ensivaikutelman tärkeys
Joskus ensi vilkaisu tekstiin tai ensimmäisen kerran kuullut laulun sanat voivat saada merkityksen, joka ei vastannut alkuperäistä tarkoitusta. Jokainen muistaa reilun kymmenen vuoden takaa Fazerin mainoksen, jossa turkulaisen poikabändin solisti lauloi "Kadut kaupungin ovat pitkiä ja suoria. Niin moni tarjoaa pelkkiä huoria..." Vai oliko se kuoria? Merkitys on varsin erilainen riippuen siitä miten laulun kuulee, saatikka ymmärtää.
Tänään aamupäivällä törmäsin vastaavanlaiseen ilmiöön kävellessäni parturin jälkeen pitkin Museokatua. Ohitin Museokadun kansallismuseon puoleisessa päädyssä liikehuoneiston, jossa aikaisemmin sijaitsi Hairstore -niminen liike. Nyt tilalle oli tullut uusi parturiliike. Nopea vilkaisu ikkunaan antoi aivoihin viestin "Prostituutio". Mitä hemmettiä! Tarkempi vilkaisu ikkunaan paljasti uuden liikkeen nimeksi Pro studio. Miten se olikaan: ensivaikutelma on kaikkein tärkein....
Muistui mieleen samantapainen väärinkäsitys vuodelta -92. Istuin bussissa matkalla Helsingin keskustaan. Kyseessä oli syyskuun toinen päivä. Muistan sen hyvin koska se oli ensimmäinen päiväni yliopistolla. Ruoholahden kohdalla, hieman ennen linja-autoaseman tunnelia katseeni kiinnittyi katutasossa olevan pienen huonekaluliikkeen ikkunaan. Siihen oli liimattu iso keltainen mainoskyltti johon oli raapustettu tussilla yläasteen kaupallisten aineiden tunnilla tai markkinointi-instituutissa opetellulla courier-fontilla mainosteksti. Ensimmäisellä vilkaisulla aivoihini piirtyi sana "Runkkupatja -tarjous". Mitä hemmettiä! Vihdoinkin...No, tarkempi katsominen tuotti pettymyksen. Kyseessä olikin "Runkopatja -tarjous". Se ensivaikutelma...
Oli miten oli, niin tuo mainos varjosti akateemista uraani usean vuoden ajan. Mainos pysyi ikkunassa pitkään. Keltainen taustaväri muuttui auringon valossa pikkuhiljaa haaleaksi, mutta yrittäjä uskoi tarjouksen tehoon. Lukuvuodet vaihtuivat, mutta useana syksynä vanha kunnon patjatarjous avasi syyslukukauteni. Neljän vuoden jälkeen tajusin valmistumisellani olevan nyt kaksi tarkoitusta: päästä leivän syrjään kiinni, mutta ennen kaikkea valmistua ennen kuin se saamarin tarjous päättyy. Siinä oli bonusta kerrakseen. Leivän syrjään on ainakin toistaiseksi päästy kiinni, mutta valitettavasti aikaisemmin loppui huonekaluyrittäjän usko mainoksen tehoon kuin professorien kärsivällisyys akateemisiin opintoihini. Sieluun jäi ikuinen haava, mutta kampanjan kestosta päätellen moni helsinkiläisen on vuosien varrella rentoutunut runkkupatjalla.
Tänään aamupäivällä törmäsin vastaavanlaiseen ilmiöön kävellessäni parturin jälkeen pitkin Museokatua. Ohitin Museokadun kansallismuseon puoleisessa päädyssä liikehuoneiston, jossa aikaisemmin sijaitsi Hairstore -niminen liike. Nyt tilalle oli tullut uusi parturiliike. Nopea vilkaisu ikkunaan antoi aivoihin viestin "Prostituutio". Mitä hemmettiä! Tarkempi vilkaisu ikkunaan paljasti uuden liikkeen nimeksi Pro studio. Miten se olikaan: ensivaikutelma on kaikkein tärkein....
Muistui mieleen samantapainen väärinkäsitys vuodelta -92. Istuin bussissa matkalla Helsingin keskustaan. Kyseessä oli syyskuun toinen päivä. Muistan sen hyvin koska se oli ensimmäinen päiväni yliopistolla. Ruoholahden kohdalla, hieman ennen linja-autoaseman tunnelia katseeni kiinnittyi katutasossa olevan pienen huonekaluliikkeen ikkunaan. Siihen oli liimattu iso keltainen mainoskyltti johon oli raapustettu tussilla yläasteen kaupallisten aineiden tunnilla tai markkinointi-instituutissa opetellulla courier-fontilla mainosteksti. Ensimmäisellä vilkaisulla aivoihini piirtyi sana "Runkkupatja -tarjous". Mitä hemmettiä! Vihdoinkin...No, tarkempi katsominen tuotti pettymyksen. Kyseessä olikin "Runkopatja -tarjous". Se ensivaikutelma...
Oli miten oli, niin tuo mainos varjosti akateemista uraani usean vuoden ajan. Mainos pysyi ikkunassa pitkään. Keltainen taustaväri muuttui auringon valossa pikkuhiljaa haaleaksi, mutta yrittäjä uskoi tarjouksen tehoon. Lukuvuodet vaihtuivat, mutta useana syksynä vanha kunnon patjatarjous avasi syyslukukauteni. Neljän vuoden jälkeen tajusin valmistumisellani olevan nyt kaksi tarkoitusta: päästä leivän syrjään kiinni, mutta ennen kaikkea valmistua ennen kuin se saamarin tarjous päättyy. Siinä oli bonusta kerrakseen. Leivän syrjään on ainakin toistaiseksi päästy kiinni, mutta valitettavasti aikaisemmin loppui huonekaluyrittäjän usko mainoksen tehoon kuin professorien kärsivällisyys akateemisiin opintoihini. Sieluun jäi ikuinen haava, mutta kampanjan kestosta päätellen moni helsinkiläisen on vuosien varrella rentoutunut runkkupatjalla.
torstaina, marraskuuta 19, 2009
Kuka pelkää Paulaa?
Seisoin eilen töiden jälkeen pimeässä ja kosteassa syysillassa liikennevaloissa Mannerheimintiellä Kaivopihan kohdalla. Kello oli lähempänä kuutta. Noin kolmenkymmenen metrin päässä katuparkista oli lähdössä tumma katumaasturi. Koska matkaa valoihin oli tuo 30 metriä ajattelin valojen vaihtuessa keltaiseksi, että ei vielä kukaan kyllä enää lähde tuosta yrittämään vanhoilla vihreillä. Valo vaihtui punaiseksi. Sekunnin kuluttua jalankulkijoille vihreäksi. Ja sen jälkeen katumaasturi kiihdytti moottori ulvoen sokeana suojatien yli. Ei vain mennyt tajuntaani! Miten kukaan voi olla noin välinpitämätön. Sen verran ehdin nähdä, että maasturin ratissa istui tumma nainen.
Maasturi pääsi valojen jälkeen sadan metrin päässä olevan autoletkan perään. Sinne oli siis kiire. Hyvä että ehti perille. Mikä vahinko olisikaan ollut jos letka olisi ehtinyt karkuun! Koska asia otti sen verran pahasti pattiin, niin painoin rekisterinumeron ylös. Ajattelin purkaa turhautumistani netissä ja mustamaalata kuljettajan. Rekisterinumero oli yksinkertainen ja siten helppo muistaa.
Tänään Facebookissa ystäväni valitteli samasta asiasta. Poliisi oli pysäyttänyt hänet punaisia päin kävelemisestä ja hän pohti kuinka usein poliisi puuttuu autoilijoiden jatkuvaan piittaamattomuuteen liikennevaloja kohtaan. Yhdyin hänen itkuvirteensä ja lähetin terveisiä sille kuljettajalle, jonka rekisterinumeron ilmoitin kommentissani. Ja kas, kas. Ihmisen luontainen uteliaisuus voitti ja pian joku paljasti, että kuljettajalla oli tosiaankin ollut tummat silmät ja ruskea tukka. Kyllä: tuo tumma nainen! Aivan kuten olin mielestäni nähnyt. Auto kuului Paula Koivuniemi Oy:lle! Siis Ilkka Kanervan ex-hoidon firmalle. Olinko tosiaan nähnyt Milla Magian puikoissa?
En tiedä. En ole sata prosenttisen varma siitä, että Suomen Brian Johnson olisi tosiaan ollut puikoissa. Hyvin mahdollista. Joitakin vuosia sitten iloinen maalaispoika Mikko Alatalo halusi lahdata kaikki Suomen hirvet, koska ne ovat hänelle vaaraksi keikkamatkoilla. Nyt joku halunnee tehdä saman helsinkiläisille jalankulkijoille. Motiivi on vielä auki. Paula hei! Se, että polyesteripukuinen Hymyn lukijakunta diggailee kybällä Miss Isoäitiristeilyllä M/S Rosellalla viinapäissään ei tee kenestäkään Jumalaa. Säännöt ne on Levyraadissakin!
Maasturi pääsi valojen jälkeen sadan metrin päässä olevan autoletkan perään. Sinne oli siis kiire. Hyvä että ehti perille. Mikä vahinko olisikaan ollut jos letka olisi ehtinyt karkuun! Koska asia otti sen verran pahasti pattiin, niin painoin rekisterinumeron ylös. Ajattelin purkaa turhautumistani netissä ja mustamaalata kuljettajan. Rekisterinumero oli yksinkertainen ja siten helppo muistaa.
Tänään Facebookissa ystäväni valitteli samasta asiasta. Poliisi oli pysäyttänyt hänet punaisia päin kävelemisestä ja hän pohti kuinka usein poliisi puuttuu autoilijoiden jatkuvaan piittaamattomuuteen liikennevaloja kohtaan. Yhdyin hänen itkuvirteensä ja lähetin terveisiä sille kuljettajalle, jonka rekisterinumeron ilmoitin kommentissani. Ja kas, kas. Ihmisen luontainen uteliaisuus voitti ja pian joku paljasti, että kuljettajalla oli tosiaankin ollut tummat silmät ja ruskea tukka. Kyllä: tuo tumma nainen! Aivan kuten olin mielestäni nähnyt. Auto kuului Paula Koivuniemi Oy:lle! Siis Ilkka Kanervan ex-hoidon firmalle. Olinko tosiaan nähnyt Milla Magian puikoissa?
En tiedä. En ole sata prosenttisen varma siitä, että Suomen Brian Johnson olisi tosiaan ollut puikoissa. Hyvin mahdollista. Joitakin vuosia sitten iloinen maalaispoika Mikko Alatalo halusi lahdata kaikki Suomen hirvet, koska ne ovat hänelle vaaraksi keikkamatkoilla. Nyt joku halunnee tehdä saman helsinkiläisille jalankulkijoille. Motiivi on vielä auki. Paula hei! Se, että polyesteripukuinen Hymyn lukijakunta diggailee kybällä Miss Isoäitiristeilyllä M/S Rosellalla viinapäissään ei tee kenestäkään Jumalaa. Säännöt ne on Levyraadissakin!
tiistaina, marraskuuta 17, 2009
Apua aamuvitutukseen
Viimeisten parin viikon aikana jokainen arkiaamu on tuntunut aivan käsittämättömän raskaalta kuin luokanvalvojan muistutuslappu vanhemmille ala-astelaisen repussa. Pää on painanut aamuisin ainakin sata kiloa, vaikka kovalevylle ei ole yön aikana kertynyt kilobittejä yhtään sen enempää kuin illalla nukkumaan mennessä. Ylösnousemus on tuntunut lähes yhtä uskomattomalta kuin 2000 vuotta sitten Juudeassa, mutta ylös on kuitenkin päästy. Väkisin. Sisulla. Itsensä tähän epäinhimilliseen suoritukseen pakottamana. Tämän joka-aamuisen taistelun uuvuttamana olen yrittänyt keksiä ratkaisua ongelmaan. On vain pakko. Seuraavaan lomaan on vielä puolitoista kuukautta.
Kävelin tänään töiden jälkeen Stokkalle. Tuttu kodinkonemyyjä osasi heti auttaa kun kysyin "Tarvitsen sellaisen lampun aamuvitutukseen!". Hän esitteli myymälän sarastuslamppu valikoiman. Ei ollut kovin montaa vaihtoehtoa tarjolla, mutta pari kuitenkin. Päätin ostaa mallin, jossa on iPod -telakkakin valmiina. Nyt voin siis valita millä Dannyn biisillä aamunin aloitan. Mahtavaa!
Nyt vain odotellaan. Keskustan Stokkalla olivat haluamani sarastuslamput päässeet loppumaan. Muista tavarataloista kyllä löytyi. Kielsin kuitenkaan tilaamasta Itiksestä tai Jumbosta. En kai mä mitään itähelsinkiläistä tai vantaalaista lamppua halua! Oikeesti! Tampere kuulosti paljon paremmalta vaihtoehdolta. Luovuin kuitenkin periaatteistani ja tyydyin itähelsinkiläiseen vaihtoehtoon nopeamman toimitusajan toivossa. Se tehoaako sarastuslamppu selviää tällä palstalla parin viikon kuluessa.
Kävelin tänään töiden jälkeen Stokkalle. Tuttu kodinkonemyyjä osasi heti auttaa kun kysyin "Tarvitsen sellaisen lampun aamuvitutukseen!". Hän esitteli myymälän sarastuslamppu valikoiman. Ei ollut kovin montaa vaihtoehtoa tarjolla, mutta pari kuitenkin. Päätin ostaa mallin, jossa on iPod -telakkakin valmiina. Nyt voin siis valita millä Dannyn biisillä aamunin aloitan. Mahtavaa!
Nyt vain odotellaan. Keskustan Stokkalla olivat haluamani sarastuslamput päässeet loppumaan. Muista tavarataloista kyllä löytyi. Kielsin kuitenkaan tilaamasta Itiksestä tai Jumbosta. En kai mä mitään itähelsinkiläistä tai vantaalaista lamppua halua! Oikeesti! Tampere kuulosti paljon paremmalta vaihtoehdolta. Luovuin kuitenkin periaatteistani ja tyydyin itähelsinkiläiseen vaihtoehtoon nopeamman toimitusajan toivossa. Se tehoaako sarastuslamppu selviää tällä palstalla parin viikon kuluessa.
sunnuntai, marraskuuta 08, 2009
Lainattua runoutta
Löysin alla olevan runon Kirsi Pihan Hesarissa ylläpitämästä Lukupiiri -blogista. En ole mikään runoihminen, vaikka osallistunkin kerran vuodessa Peace, Love and Understanding -tyyppiseen runoiltaan Vallilassa YK:n päivänä, mutta tässä oli saavillinen viisautta, joten lainasin sitä tänne. Omalta osaltani herää kysymys siitä kuinka paljon enemmän niitä virheitä pitäisi vielä tehdä?
Hetkiä
(Jose Luis Borges)
Hetkiä
(Jose Luis Borges)
Jos voisin elää elämäni uudelleen.
Siinä seuraavassa yrittäisin tehdä
enemmän virheitä.
En yrittäisi olla niin täydellinen,
ottaisin paljon rennommin.
Hulluttelisin paljon enemmän
… itse asiassa
ottaisin vain hyvin harvat asiat vakavasti.
Olisin vähemmän hygieeninen.
Ottaisin enemmän riskejä,
matkustelisin enemmän,
tarkkailisin enemmän auringonlaskuja,
kiipeäisin useammille vuorille,
uisin useammissa joissa,
menisin paikkoihin, joissa
en ole koskaan käynyt,
söisin enemmän jäätelöä
ja vähemmän papuja.
Ottaisin enemmän todellisia murheita
ja vähemmän kuviteltuja.
Olen ollut kovin
järkevä ja tuottelias
joka minuutti,
ei niin, etteikö minulla
olisi ollut myös ilon hetkiä.
Mutta jos voisin palata taaksepäin,
yrittäisin löytää vain hyviä hetkiä.
Siltä varalta, että ette tiedä,
elämä koostuu juuri niistä,
ainoastaan hetkistä,
älä kadota tätä hetkeä.
Olin ihminen, joka ei koskaan
mennyt minnekään
ilman kuumemittaria
sateenvarjoa
lämminvesipulloa
tai laskuvarjoa.
jos voisin alkaa alusta,
matkustaisin paljon keveämmin.
Jos voisin alkaa alusta,
kävelisin avojaloin alkukeväästä
loppusyksyyn.
Matkustelisin enemmän
hevosrattailla,
tarkkailisin auringonnousuja,
leikkisin enemmän lasten kanssa.
… jos minulla olisi elämä edessäni.
Mutta kuten näette,
olen 85-vuotias
ja tiedän kuolevani.
lauantaina, marraskuuta 07, 2009
Kilometrejä Tukholmaan
Innostuin Heikelän alkuviikon suorituksesta. Niinpä maksoin torstaina 80 euroa ilmottaumisesta Tukholman maratonille, joka juostaan ensi kesäkuun alussa. Sen verran vahva luottamus on omiin kykyihin, että ilmoitin aikaisemmin juostun maratonin ajaksi reilut 4 tuntia. Näin vältän viimeisen matelijoiden lähtöryhmän.
Koska olen mitä olen (lue: välineurheilija), niin nyt on kaupasta hankittu kunnon juoksuvermeet talvea varten. Outfitin kruunaa juoksutrikoot, jotka ovat herättäneet jo paljon keskustelua. Eivätkä kommentit ole olleet pääasiassa positiivisia. Oli miten oli, niin tänään juostu 13 km osoitti, että housut ajoivat asiansa. Jalat pysyivät lämpimänä ja oli muutenkin hyvä fiilis juosta.
Maratonilla on myös toinen tarkoitus. Piti asettaa joku päämäärä, jotta saa ajatukset muualle ja on helpompi unohtaa tiettyjä asioita. Yleensä unohtamiseen käytetään viinaa, mutta olen havainnut sen melko huonoksi lääkkeeksi. Juokseminen sen sijaa sopii tähän tarkoitukseen erinomaisesti. Noudatan tavallaan kevennettyä van Basten -metodologiaa. Hollantilaisen Marco van Bastenin jalkapalloilijan ura päättyi 28-vuotiaana vaikeisiin jalkavammoihin. Uran päättymisestä aiheutuneen vitutuksen van Basten hoiti mallikkaasti. En tiedä kävikö kallonkutistajalla tai terapiassa puhumassa. Tuskin. Sen sijaan turvautui miehiseen metodiin. van Basten harjoitteli ja pelasi golfia niin paljon, että tasoitus tippui nollaan. Ei ihan helppo urakka. Jokainen voi kokeilla. Mutta todennäköisesti vitutuksesta päästiin kuitenkin eroon!
Tukholmaan ei tarvitse lähteä yksin. Mukaan ovat ilmottautuneet Pontso-Pancho, köyhänmiehen Björn Dählie, Etruski ja kannustajiksi mm. Minkki P ja Loimaan Norppa. Tällä tiimillä ei voi hävitä. Eihän...?
Koska olen mitä olen (lue: välineurheilija), niin nyt on kaupasta hankittu kunnon juoksuvermeet talvea varten. Outfitin kruunaa juoksutrikoot, jotka ovat herättäneet jo paljon keskustelua. Eivätkä kommentit ole olleet pääasiassa positiivisia. Oli miten oli, niin tänään juostu 13 km osoitti, että housut ajoivat asiansa. Jalat pysyivät lämpimänä ja oli muutenkin hyvä fiilis juosta.
Maratonilla on myös toinen tarkoitus. Piti asettaa joku päämäärä, jotta saa ajatukset muualle ja on helpompi unohtaa tiettyjä asioita. Yleensä unohtamiseen käytetään viinaa, mutta olen havainnut sen melko huonoksi lääkkeeksi. Juokseminen sen sijaa sopii tähän tarkoitukseen erinomaisesti. Noudatan tavallaan kevennettyä van Basten -metodologiaa. Hollantilaisen Marco van Bastenin jalkapalloilijan ura päättyi 28-vuotiaana vaikeisiin jalkavammoihin. Uran päättymisestä aiheutuneen vitutuksen van Basten hoiti mallikkaasti. En tiedä kävikö kallonkutistajalla tai terapiassa puhumassa. Tuskin. Sen sijaan turvautui miehiseen metodiin. van Basten harjoitteli ja pelasi golfia niin paljon, että tasoitus tippui nollaan. Ei ihan helppo urakka. Jokainen voi kokeilla. Mutta todennäköisesti vitutuksesta päästiin kuitenkin eroon!
Tukholmaan ei tarvitse lähteä yksin. Mukaan ovat ilmottautuneet Pontso-Pancho, köyhänmiehen Björn Dählie, Etruski ja kannustajiksi mm. Minkki P ja Loimaan Norppa. Tällä tiimillä ei voi hävitä. Eihän...?
Pitkä bisnesviikonloppu...?
Etsin asuntoa Helsingin keskustasta. Ei vaikuta kovin helpolta urakata. Kaksioita ei tunnu olevan pahemmin tarjolla eivätkä kiinteistövälittäjätkään tunnu olevan kovin aktiivisia yksittäisten asuntojen etsijöitä kohtaan. Edessä lienee pitkä ja kivinen tie.
Jotain palveluntarjoajien bisneksen kukoistuksesta kertonee seuraava episodi. Viime keskiviikkona jätin yhteystietoni netissä olleeseen asuntoilmoitukseen kaksiosta Punavuoressa. Kiinteistövälittäjä ottikin kiitettävästi yhteyttä noin puolen tunnin kuluttua kysyäkseen haluaisinko tulla katsomaan asuntoa. Ehdotin loppuviikkoa. Tämä ei valitettavasti sopinut kiinteistövälittäjälle. Ja miksi ei? Siksi, että koko toimisto oli lähdössä torstaina pitkäksi viikonlopuksi Bangkokiin...
Jotain palveluntarjoajien bisneksen kukoistuksesta kertonee seuraava episodi. Viime keskiviikkona jätin yhteystietoni netissä olleeseen asuntoilmoitukseen kaksiosta Punavuoressa. Kiinteistövälittäjä ottikin kiitettävästi yhteyttä noin puolen tunnin kuluttua kysyäkseen haluaisinko tulla katsomaan asuntoa. Ehdotin loppuviikkoa. Tämä ei valitettavasti sopinut kiinteistövälittäjälle. Ja miksi ei? Siksi, että koko toimisto oli lähdössä torstaina pitkäksi viikonlopuksi Bangkokiin...
tiistaina, marraskuuta 03, 2009
Way to go Heikelä! Iso respekti!
Big respect! Iso respekti. Kyllä! Kaveri uhosi monta kuukautta Radio Rockin aamushow'ssa, että juoksee maratonin koska vaan treenaamatta. Piece of cake! Rauha kakulle. Vantaan maraton lokakuussa oli sovittu H-hetkeksi. Ja mussutus jatkui vain. Isosuinen kaveri.
Sitten iski flunssa. Mies ei kävellyt maaliviivalle. Olin varma, että ei ikinä juokse maratonia. Mitä vielä!! Heikelä Arctic Challenge. Työpäivän jälkeen. Venyttelemättä. Mies juoksi eilen yksin Kirkkonummelta Helsinkiin rantaa pitkin lämpötilan ollessa hieman plussan puolella ja etelätuulen tuivertaessa mereltä 9 m/s:ssa. Ja juoksi perille. Pimeässä. Matkaa kertyi vielä kilsa päälle 42,195 km. Viisi tuntia ja 20 minuuttia. Jätkä on kyllä ihan äijä. Ei voi muuta kuin ihailla. Pakko kokeilla itse. Taidanpa huomenna laittaa tiketin kesän Tukholman maratonille vetämään. Ihan vaan periaatteesta. Siitä periaatteesta, että jos toi jätkä sen tekee, niin kyllä mäkin. Vaikka olosuhteet on helpommat, niin yritetään sitten vaikka ainakin tunnin paremmalla ajalla.
Radio Rockin sivuilta voi videoklipeistä seurata Heikelän suorituksen ja mm. espoolaisten työttömien kannustusta "Juokse homo juokse!"
Sitten iski flunssa. Mies ei kävellyt maaliviivalle. Olin varma, että ei ikinä juokse maratonia. Mitä vielä!! Heikelä Arctic Challenge. Työpäivän jälkeen. Venyttelemättä. Mies juoksi eilen yksin Kirkkonummelta Helsinkiin rantaa pitkin lämpötilan ollessa hieman plussan puolella ja etelätuulen tuivertaessa mereltä 9 m/s:ssa. Ja juoksi perille. Pimeässä. Matkaa kertyi vielä kilsa päälle 42,195 km. Viisi tuntia ja 20 minuuttia. Jätkä on kyllä ihan äijä. Ei voi muuta kuin ihailla. Pakko kokeilla itse. Taidanpa huomenna laittaa tiketin kesän Tukholman maratonille vetämään. Ihan vaan periaatteesta. Siitä periaatteesta, että jos toi jätkä sen tekee, niin kyllä mäkin. Vaikka olosuhteet on helpommat, niin yritetään sitten vaikka ainakin tunnin paremmalla ajalla.
Radio Rockin sivuilta voi videoklipeistä seurata Heikelän suorituksen ja mm. espoolaisten työttömien kannustusta "Juokse homo juokse!"
maanantaina, marraskuuta 02, 2009
Ikärenkaat näkyivät - mutta vain vyötäröllä!
Takana on Utajärven pojan ja Petterin nelikymppiset. Vauhtia ei ollut aivan yhtä paljon kuin nuoruusvuosina, mutta asenne oli edelleen täysi kymppi. Oheista kuvaa voi verrata edellisen 
kirjoituksen kuvaan ja yrittää etsiä mikä on muuttunut vajaassa kymmenessä vuodessa? Harvempaa tukkaa lukuunottamatta aika vähän.Päivä oli pitkä, mutta antoisa. Utajärven poika saapui Kööpenhaminasta hieman ennen kello yhtätoista. Paluumuuttaja käytti ystäviään hyväksi ja raahasi samalla lipulla osan paluumuuton rahdistaan mukanaan. Mikäli ylipainoa olisi ollut muuten kuin omassa kropassa, niin lasku olisi todennäköisesti langennut järjestävälle seuralle. Aivan kuten sen Kalu -lehden kanssa, jonka tilasimme kaverille tuparilahjaksi ja jouduimme itse maksamaan...hä?!? Epäreilua!
Lentokentältä siirryimme Pohjois-Tapanilaan hakemaan toista sankaria. Vessanpesusta yllätetty hieman vajaa nelikymppinen perheenisä ei järkytykseltään saanut kovin montaa sanaa suustaan autossa matkalla sählykentälle. Aluksi luulin, että kaveria vain vitutti, mutta ei: kylmää hikeä ja järkytystä ei saatu heti ravisteltua miehen henkisestä eikä fyysisestä habituksesta. Lopulta hengitys alkoi kulkemaan ja ruumiintoiminnot elvytettyä. Sählykentällä oli muuten monella mahdollisuus nähdä suomenruotsalaisen ystävämme juoksevan ensimmäisen kerran. Kaverin kyyrymyyry osoitti todeksi vanhan lätkäkentiltä tutun neuvon "Pidä pää ylhäällä!". Osumista huolimatta kaveri oli pelin jälkeen yhtä skarppina kuin ennen peliä...
Virkistävän tapposählyn jälkeen ilta jatkui SportsAcademyn saunassa. Juhlan kunniaksi katsottiin pari valioliigan peliä, kehonrakennusta(kun sitä nyt tuli teeveestä - tärkeintähän oli, että teevee oli päällä!) ja syötiin hampurilaisia. Menihän sitä oluttakin. Kossupulloa ei pöydällä näkynyt. Ikä painoi ei vain päivänsankareita vaan myös muita joten pysyttiin miedommissa.
Juhlaillallinen oli katettu ravintola Sea Horseen. Sopivasti luksusta tälle porukalle. Illallisen jälkeen suuntasimme Helsingin yöhön. Aikamme ravintola Teatterissa patsasteltuamme halusimme actionia, mutta huomasimme mm. Apollon tunnin pituisen jonon olevan ihan jotain muuta kuin se mitä olimme lähteneet hakemaan. Sama ongelma oli aika monen suositun tanssiravintolan ovella. Päädyimme siis paikkaan, missä ei ollut jonoa. Sehän on yleensä tae rapsakasta ja hilpeän hauskasta meiningistä. Niinpä ravintola Lady Moon toimi loppuillan performanssin näyttämönä...ei hyvin mee! Toinen päivänsankareista opasti pöydässämme olleita kolmea vantaalaista neitoa. Tytöt kertoivat olevansa harvoin Helsingissä jortsuilla eli mihin kannattaisi mennä. "No ei ainakaan tänne!!!" vastasi Lapin kansa. Mutta koska kyse oli ainutlaatuisesta tilaisuudesta pisti ankkalammikon edustaja pöydän koreaksi ja osti todennäköisesti Lady Moonin historian ensimmäisen kerran Dom Perignonia pöytään. Hieno kontrasti!Ilta oli hauska ja onnistunut. Myös tärkeitä päätöksiä tehtiin. Ensi keväänä Jormien kevätretki palaa ohjelmistoon välivuoden jälkeen. Uusi konsepti on nimeltään Helsinki-Tallinn two nights long. Ei hyvältä näytä, mutta lupaa sitäkin enemmän...
perjantaina, lokakuuta 30, 2009
Huomenna mennään taas - ihan niin kuin nuorena!
Kekkosen avioton poika, suuren isänsä kieltävä lappilainen kokoomuspolitrukki, laskeutuu isiensä maan kamaralle lauantaina kello 10.45. Kone Kööpenhaminasta tuo mukanaan 40-vuotiaan ikinuoren käkkärämännyn. "Happy birthday Mr. President" kaikuu varmasti jossain vaiheessa iltaa harrastelijavoimin. Metsäylioppilaiden kuoro ei suostunut laulamaan tervetuliaistoivotusta kuultuaan Utajärven pojan kieltäneen keskustan, isänsä puolueen. Ainoan aatteen, jota kairojen miehet voivat äänestää.
Merirosvo -hatut ja pillit on hankittu. Vastaanottokomitea on valmiina. Kakku on jääkaapissa. Sählykenttä odottaa gladiaattoreita. Mukaan haetaan myös toinen nelikymppinen. Joukossa tyhmyyys tiivistyy. Saunasta voi katsoa Valioliigaa. Jääkaapissa on bissee ja virvokkeita. Illallinen on katettu kymmenelle. Sikalaan. Kakku tarjoillaan kynttilöiden kera. Sitten suunnataan baarimaailmaan. Näillä mennään huomenna. Ihan niin kuin kaksikymppisinä pojankoltiaisina yliopiston kampuksella. Pojat on poikia. Vielä ei ole aika lainata Kalle Päätaloa 75-vuotissyntymäpäivänään:"Naista en enää saa enkä viinaa pysty juomaan. Tässäkö tämä nyt oli? " TÄTÄ DÄÄÄ!
Kuvat tuokiokuvia vuosien varrelta.
sunnuntai, lokakuuta 25, 2009
Vanhaa rouvaa juhlimassa
Kuten viime vuonna keräännyimme tänäkin vuonna juhlimaan YK:n päivää Vallilaan. Viime vuoden melko täsmällisestä kutsusta huolimatta, saavuimme tuolloin Foguesin kanssa paikalle hieman myöhässä. Vatsat täynnä, koska luetun ymmärtämisemme ei ollut ollut tyydyttävällä tasolla ja olimme käyneet syömässä etukäteen, jotta ei tarvi kipristellä nälässä. Viime vuonna tuliaisina oli laadukasta juotavaa eli pullo joltain jatkoilta jäänyttä rommia ja toinen pullo Vana Tallinnaa. Virheestä viisastuneena saavuin tänä vuonna paikalle ajoissa mukanani pari laadukasta punaviinipulloa. Ja edellisestä ruokalilustakin oli ehtinyt kulua jo tovi. Viime vuonna tunnustin ähkyen syntini ladatessani lautaselle emännän kokkaamaa illallista. Tänä vuonna tähän ei ollut siis tarvetta.
Fogues, jota joku paikalla olija luuli viime vuonna poikaystäväkseni (Ei, se ei johtunut siitä, että olisimme vaihtaneet salaperäisi katseita koko illaan. Syy oli saapumisemme yhdessä illalliselle.), saapui paikalle viimeisenä kutsutuista. Koska Loimaan Norppa on edustaa vastakkaista sukupuolta, joutui Fogues turvatumaan pieneen valkoiseen valheeseen kotona välttääkseen kaikki potentiaaliset mustasukkaisuuskohtaukset. Niinpä mies oli ilmoittanut lähtevänsä kanssani parille kaljalle, koska "Prepellä on nyt vähän vaikeita aikoja ja se haluaa jutella". Siis voi kilinperse! Kiitti vaan! Siis kuinka säälittävältä olemukseni vaikuttaa kun tällaiseen uskottavaan tekosyyhyn turvaudutaan? Ok, olenhan noin kuukauden ajan ollut poikamies, mutta silti. Lopputuloksena tästä selityksestä on se, että meikäläinen saa reppanan maineen ja Fogues modernin empaattisen miehen maineen. Vaimo varmaan kertoo tyttökavereilleen kuinka oma mussukka on niin nykyaikainen ja kaverin tukena hädän hetkellä. Mutta koska pojat on poikia, niin suotakoon tämä Itä-Helsingin Doctor Philille anteeksi.
Osallistuja joukko oli pääosin sama kuin viime vuonna. Joukkoa täydensi yksi yllätysvieras ja yksi ex-tempore jälki-ilmottautunut. Joukko ei ollut koostumukseltaan yhtenäinen, mutta eipä ollut illan juhlittu vanha rouvakaan. Ja nyt en tarkoittanut Loimaan Norppaa...epäyhtenäisestä koostumuksesta huolimatta juttu luisti ja uusia tuttavuuksia luotiin hyvässä hengessä.
Ruoka ei ollut kovin lihaisaa, mutta harvemmimpa vegaaniruoka sellaista on. Punaviinikin maistui, vaikka sitä keräiltiin ruokasuolan avulla talteen ympäri olohuonetta. Ilta päättyi Levyraatiin. Jokainen sai valita YouTubesta biisin ja muut pisteyttivät sen. En muista lopputulosta koska osallistumisasteeni laski jo levyraadin alkuvaiheessa. Kolmannen biisin jälkeen Nukkumatti heitti ruokasuolan sijasta unihiekkaa silmiini.
Ensi vuonna uudestaan. Mutta otetaan ennakkoon. YK:n päivä kun on ensi vuonna sunnuntai.
Fogues, jota joku paikalla olija luuli viime vuonna poikaystäväkseni (Ei, se ei johtunut siitä, että olisimme vaihtaneet salaperäisi katseita koko illaan. Syy oli saapumisemme yhdessä illalliselle.), saapui paikalle viimeisenä kutsutuista. Koska Loimaan Norppa on edustaa vastakkaista sukupuolta, joutui Fogues turvatumaan pieneen valkoiseen valheeseen kotona välttääkseen kaikki potentiaaliset mustasukkaisuuskohtaukset. Niinpä mies oli ilmoittanut lähtevänsä kanssani parille kaljalle, koska "Prepellä on nyt vähän vaikeita aikoja ja se haluaa jutella". Siis voi kilinperse! Kiitti vaan! Siis kuinka säälittävältä olemukseni vaikuttaa kun tällaiseen uskottavaan tekosyyhyn turvaudutaan? Ok, olenhan noin kuukauden ajan ollut poikamies, mutta silti. Lopputuloksena tästä selityksestä on se, että meikäläinen saa reppanan maineen ja Fogues modernin empaattisen miehen maineen. Vaimo varmaan kertoo tyttökavereilleen kuinka oma mussukka on niin nykyaikainen ja kaverin tukena hädän hetkellä. Mutta koska pojat on poikia, niin suotakoon tämä Itä-Helsingin Doctor Philille anteeksi.
Osallistuja joukko oli pääosin sama kuin viime vuonna. Joukkoa täydensi yksi yllätysvieras ja yksi ex-tempore jälki-ilmottautunut. Joukko ei ollut koostumukseltaan yhtenäinen, mutta eipä ollut illan juhlittu vanha rouvakaan. Ja nyt en tarkoittanut Loimaan Norppaa...epäyhtenäisestä koostumuksesta huolimatta juttu luisti ja uusia tuttavuuksia luotiin hyvässä hengessä.
Ruoka ei ollut kovin lihaisaa, mutta harvemmimpa vegaaniruoka sellaista on. Punaviinikin maistui, vaikka sitä keräiltiin ruokasuolan avulla talteen ympäri olohuonetta. Ilta päättyi Levyraatiin. Jokainen sai valita YouTubesta biisin ja muut pisteyttivät sen. En muista lopputulosta koska osallistumisasteeni laski jo levyraadin alkuvaiheessa. Kolmannen biisin jälkeen Nukkumatti heitti ruokasuolan sijasta unihiekkaa silmiini.
Ensi vuonna uudestaan. Mutta otetaan ennakkoon. YK:n päivä kun on ensi vuonna sunnuntai.
perjantaina, lokakuuta 23, 2009
Valtion rautatiet - USSR live and kicking!
Koin eilen suht' hyvän rock -konsertin Hartwall Areenalla. Olisi ollut mukavaa jos tämä olisi jäänyt päällimmäisenä mieleen illasta, mutta valtion yhtiö varasti show'n. Musen -keikan jälkeen kävelin muutaman muun ihmisen kanssa Pasilan asemalle. Tarkoituksena oli matkustaa 5 minuuttia junalla keskustaan. VR oli fiksusti järjestänyt asemalle erikoisvuoron viemään konserttikansaa keskustaan. Ihan loppuun asti ei tätäkään asiakaslupausta oltu mietitty.
Kiirehdittyäni junaan, joka ilmoitustaulun mukaan oli lähdössä parin minuutin kuluttua, tajusin melko pian, että Valtion rautatiethän eivät ole kaikkein kuuluisin aikataulun mukaisesta liikennöinnistään. No, tällaisessa tapauksessa, jossa suuret ihmismassat ovat liikkeellä, pienet myöhästymiset ovat ymmärrettäviä.
Minuutit kuluivat ja juna kökötti asemalla. Ainoa viihdyke oli junan konduktööri, joka kuulutti kahden minuutin välein monotonisella äänellään väkeä tiivistämään, jotta kaikki mahtuvat mukaan. Siinä sitä oltiin kuin sillit purkissa. Happi alkoi loppua ja eräs junassa ollut naismatkustaja alkoi voida pahoin. Kaikessa viisaudessaan junan kuljettaja oli sulkenut junan ovet sitä mukaa kun juna täyttyi. Näin tämä pahoinvoiva matkustaja ei päässyt ulos vaunusta. Ja paniikki alkoi kasvaa.
Apu oli kuitenkin lähellä. Maassa, joka käytännössä keksi puhelimen, tai no ainakin tekstiviestin, ihmisten välinen kommunikointi on tehty helpoksi. Joku löysi junasta sisäpuhelimen, jolla saatiin yhteys konduktööriin. Sitten seurasi seuraavanlainen keskustelu.
- Anteeksi. Saisiko oven auki. Mulla on paha olo ja pakko päästä täältä pois.
- Mikä juttu tää on!? Mistä sä löysit tän puhelimen? Mitä pelleilyä tää on? SULJE SE PUHELIN! EI SINULLA OLE OIKEUTTA KÄYTTÄÄ HENKILÖKUNNAN PUHELINTA! Juna lähtee juuri. Ei niitä ovia aukaista!!!
Siis...Mitä vittua, totesi aika moni vaunussa. Yleinen kapinamieliala tuota valtion omaisuutta suojelevaa virkamiestä kohtaa alkoi pikku hiljaa herätä. Linjat saatiin kuitenkin uudestaan auki, siis teknisesti, ja konduktööri luuriin päähän.
- Anteeksi. Oikeesti. Mun on pakko päästä ulos täältä. On todella huono olo.
- Kuule saat kohta selitellä tota vartijoille.
- Eiiii-i...avaa nyt se ovi!
- Juna lähtee juuri. Ei niitä ovia voi nyt aukaista. Lopettakaa se pelleily!
Jaa-a. Valtion virkamies se siinä palveli veronmaksajaa vanhaan kunnon neuvostoliittolaiseen tyyliin. Mitäköhän kaveri olisi tuumannut, jos junassa olisi syttynyt tulipalo? Seurauksena olisi todennäköisesti ollut vain syyte virkavallan häiritsemisestä sille, joka otti junan puhelimen luvatta käyttöön. Lopulta tuli kaikkia matkustajia helpottanut väsyneen kuuloinen viesti konduktööriltä.
- No niiin. Joku on vetänyt hätäjarrusta. (Et kiitti vaan jätkät hei.... toim.huom.) Juna ei lähde liikkeelle. Kaikki ulos junasta.
Kun Suomi menetti johdon Unkarille Olympiastadionilla vuonna 1997 MM-karsintaottelun lisäajalla oman maalin seurauksena kuulin kuinka 40 000 ihmistä huusi samaan aikaan spontaanisti "VOI VITTU!". Samaa spontaanisuutta löytyi eilen illalla raideliikenteen käyttäjiltä Pasilan asemalla kello 23.45. Kieltämättä tunsin sisimmässäni lynkkausmielialan valtaavan alaa. Niin varmaan moni muukin. Ja kun Pasilasta ei puolen yön aikaan kovin paljon julkistaliikennettä kulje oli edessä talsiminen kohti kotia. Nordenskiöldinkadun hallin kohdalla sain taksin, mutta olisihan se ollut ihan kiva matkustaa junalla. Semmoinen kun oli nyt järjestettykin. Ehkä ensi kerralla pari pienempää junaa ja uudenlainen palvelukulttuuri. Vai mitä VR?
Kiirehdittyäni junaan, joka ilmoitustaulun mukaan oli lähdössä parin minuutin kuluttua, tajusin melko pian, että Valtion rautatiethän eivät ole kaikkein kuuluisin aikataulun mukaisesta liikennöinnistään. No, tällaisessa tapauksessa, jossa suuret ihmismassat ovat liikkeellä, pienet myöhästymiset ovat ymmärrettäviä.
Minuutit kuluivat ja juna kökötti asemalla. Ainoa viihdyke oli junan konduktööri, joka kuulutti kahden minuutin välein monotonisella äänellään väkeä tiivistämään, jotta kaikki mahtuvat mukaan. Siinä sitä oltiin kuin sillit purkissa. Happi alkoi loppua ja eräs junassa ollut naismatkustaja alkoi voida pahoin. Kaikessa viisaudessaan junan kuljettaja oli sulkenut junan ovet sitä mukaa kun juna täyttyi. Näin tämä pahoinvoiva matkustaja ei päässyt ulos vaunusta. Ja paniikki alkoi kasvaa.
Apu oli kuitenkin lähellä. Maassa, joka käytännössä keksi puhelimen, tai no ainakin tekstiviestin, ihmisten välinen kommunikointi on tehty helpoksi. Joku löysi junasta sisäpuhelimen, jolla saatiin yhteys konduktööriin. Sitten seurasi seuraavanlainen keskustelu.
- Anteeksi. Saisiko oven auki. Mulla on paha olo ja pakko päästä täältä pois.
- Mikä juttu tää on!? Mistä sä löysit tän puhelimen? Mitä pelleilyä tää on? SULJE SE PUHELIN! EI SINULLA OLE OIKEUTTA KÄYTTÄÄ HENKILÖKUNNAN PUHELINTA! Juna lähtee juuri. Ei niitä ovia aukaista!!!
Siis...Mitä vittua, totesi aika moni vaunussa. Yleinen kapinamieliala tuota valtion omaisuutta suojelevaa virkamiestä kohtaa alkoi pikku hiljaa herätä. Linjat saatiin kuitenkin uudestaan auki, siis teknisesti, ja konduktööri luuriin päähän.
- Anteeksi. Oikeesti. Mun on pakko päästä ulos täältä. On todella huono olo.
- Kuule saat kohta selitellä tota vartijoille.
- Eiiii-i...avaa nyt se ovi!
- Juna lähtee juuri. Ei niitä ovia voi nyt aukaista. Lopettakaa se pelleily!
Jaa-a. Valtion virkamies se siinä palveli veronmaksajaa vanhaan kunnon neuvostoliittolaiseen tyyliin. Mitäköhän kaveri olisi tuumannut, jos junassa olisi syttynyt tulipalo? Seurauksena olisi todennäköisesti ollut vain syyte virkavallan häiritsemisestä sille, joka otti junan puhelimen luvatta käyttöön. Lopulta tuli kaikkia matkustajia helpottanut väsyneen kuuloinen viesti konduktööriltä.
- No niiin. Joku on vetänyt hätäjarrusta. (Et kiitti vaan jätkät hei.... toim.huom.) Juna ei lähde liikkeelle. Kaikki ulos junasta.
Kun Suomi menetti johdon Unkarille Olympiastadionilla vuonna 1997 MM-karsintaottelun lisäajalla oman maalin seurauksena kuulin kuinka 40 000 ihmistä huusi samaan aikaan spontaanisti "VOI VITTU!". Samaa spontaanisuutta löytyi eilen illalla raideliikenteen käyttäjiltä Pasilan asemalla kello 23.45. Kieltämättä tunsin sisimmässäni lynkkausmielialan valtaavan alaa. Niin varmaan moni muukin. Ja kun Pasilasta ei puolen yön aikaan kovin paljon julkistaliikennettä kulje oli edessä talsiminen kohti kotia. Nordenskiöldinkadun hallin kohdalla sain taksin, mutta olisihan se ollut ihan kiva matkustaa junalla. Semmoinen kun oli nyt järjestettykin. Ehkä ensi kerralla pari pienempää junaa ja uudenlainen palvelukulttuuri. Vai mitä VR?
sunnuntai, lokakuuta 18, 2009
Espoolainen älykkö sananvapautta käyttämässä
Kävin eilen katsomassa "modernia" jääkiekkoa Espoon Barona Arenalla yhdessä veljeni ja hänen viisi ja seitsemän vuotiaiden poikein kanssa. Kahden ensimmäisen erän nolla nolla nyhjäys muuttui kolmannessa erässä oman pään virheiden värittämäksi maali-iloitteluksi. Paikalla olleet noin 3 000 katsojaa eivät saaneet aikaan lauantai-illan huumaa edes pelin tässä vaiheessa. Onneksi paikalla oli yksi suomalainen perusjuntti, jonka kielenkäyttöön kuului tasa-arvon nimissä toistella joka toisessa lauseessa naisen ja joka toisessa lauseessa miehen sukuelimen nimeä vahvoja mielipiteitään värittämään.
Periaatteessa minusta on ok, jos se "VITTU" sieltä joskus livahtaa pelin tiimellyksessä. Siitäkin huolimatta, että paikalla on pikkuväkeä. Peliin saa ja kuuluukin eläytyä. Ja oppivat ne pikkuiset ne "vitut" viimeistään koulussa tai kotona kuunnellessaan vanhempiensa riitaa saunaillan päätteeksi. Se, mikä ei kuitenkaan mene meikäläiselle jakeluun, on tuomarin tai vastustajan vitun homottelut ja tappotuomiot. Varsinkaan täysi-ikäisten miesten suusta.
Eilisen illan kruunasi se, kun spontaanisti veljeni kanssa tuuletimme Tapparan tasoitusmaalia. Tässä vaiheessa takana istuvalta kaverilta läikkyi yli. Hänen mielestään tilannetta edelsi selkeä tuomarivirhe (tietenkin!). Bluesin paitaan, mustiin pillifarkkuihin ja maihinnousukenkiin pukeutunut noin 45-vuotias siilitukka käytti perusoikeuksiinsa kuuluvaa sananvapautta huutamalla maalin jälkeen seuraavan kannustushuudon "Vitun kusipäät. Vittu saatana! Ettekö te vitun mulkut pärjää ilman tuomarin apua. Vittu teidät pitäis saatana tappaa kaikki....Vittu lapsista alkaen!"
Jep, jep, jep. En tiedä kenelle kannustushuuto oli loppujen lopuksi tarkoitettu, mutta aikuisten oikeesti tuollaista ei huudella kun paikalla on pikkulapsia. Ja vaikka paikalla ei olisi yhtään lasta, siis huutajan lisäksi, niin kannattaisi ehkä edes hetken miettiä mitä suustaan päästää.
Periaatteessa minusta on ok, jos se "VITTU" sieltä joskus livahtaa pelin tiimellyksessä. Siitäkin huolimatta, että paikalla on pikkuväkeä. Peliin saa ja kuuluukin eläytyä. Ja oppivat ne pikkuiset ne "vitut" viimeistään koulussa tai kotona kuunnellessaan vanhempiensa riitaa saunaillan päätteeksi. Se, mikä ei kuitenkaan mene meikäläiselle jakeluun, on tuomarin tai vastustajan vitun homottelut ja tappotuomiot. Varsinkaan täysi-ikäisten miesten suusta.
Eilisen illan kruunasi se, kun spontaanisti veljeni kanssa tuuletimme Tapparan tasoitusmaalia. Tässä vaiheessa takana istuvalta kaverilta läikkyi yli. Hänen mielestään tilannetta edelsi selkeä tuomarivirhe (tietenkin!). Bluesin paitaan, mustiin pillifarkkuihin ja maihinnousukenkiin pukeutunut noin 45-vuotias siilitukka käytti perusoikeuksiinsa kuuluvaa sananvapautta huutamalla maalin jälkeen seuraavan kannustushuudon "Vitun kusipäät. Vittu saatana! Ettekö te vitun mulkut pärjää ilman tuomarin apua. Vittu teidät pitäis saatana tappaa kaikki....Vittu lapsista alkaen!"
Jep, jep, jep. En tiedä kenelle kannustushuuto oli loppujen lopuksi tarkoitettu, mutta aikuisten oikeesti tuollaista ei huudella kun paikalla on pikkulapsia. Ja vaikka paikalla ei olisi yhtään lasta, siis huutajan lisäksi, niin kannattaisi ehkä edes hetken miettiä mitä suustaan päästää.
torstaina, lokakuuta 15, 2009
Kepu ei petä koskaan
Väitetään, että kepu pettää aina. Miten niin? Kun miehet syrjäkyliltä pistävät tuulemaan, niin siihen voi aina luottaa, että tulosta syntyy. Se on jämti se!
Katsokaa nyt vaikka kepun ensimmäistä perintöprinssiä Kaikkosen Anttia. Kun Antti tarttuu toimeen, niin perästä kuuluu. Siihen voi aina luottaa. Ensin mies zättää vahingossa...mikä hemmetti sen nimi olikaan...näitä BB-, Unelmien poikamies ja Idols-Sofioita tulee nykyään joka tuutista...no, jonkun pornahtavan C-luokan julkkiksen kanssa. Sitten paljastuu, että Antti oli keksinyt hyvän ehdokkaan, jota tukea ihan tolleen niinku yleishyödyllisessä hengessä. Siis itsensä. Ja lopulta samassa kepulaisessa yleishyödyllisessä hengessä Kanki pitää kymmenkunta taloyhtiön hallituksen kokousta viiden minuutin välein ja kuittaa vähän ekstraa yhden siivoojan palkan verran. Siitäkin huolimatta, että jäljet on siivottu useaan otteeseen aika amatöörimäisesti. Paskaa kun tuntuu löytyvän koko ajan joka nurkasta.
Tämän tragico comican kruunasi viime perjantaina MTV3:n Totuuden hetki ohjelma, jossa espoolainen kuljetusalan yrittäjä, reilu satakiloinen Marko Hento kertoi fantasioineensa siitä kuinka haluaisi ohjata taksimiehen varmoin ottein kankensa Kankeen... Jess!!! Vahingon ilo on paras ilo. Myönnetään.
Katsokaa nyt vaikka kepun ensimmäistä perintöprinssiä Kaikkosen Anttia. Kun Antti tarttuu toimeen, niin perästä kuuluu. Siihen voi aina luottaa. Ensin mies zättää vahingossa...mikä hemmetti sen nimi olikaan...näitä BB-, Unelmien poikamies ja Idols-Sofioita tulee nykyään joka tuutista...no, jonkun pornahtavan C-luokan julkkiksen kanssa. Sitten paljastuu, että Antti oli keksinyt hyvän ehdokkaan, jota tukea ihan tolleen niinku yleishyödyllisessä hengessä. Siis itsensä. Ja lopulta samassa kepulaisessa yleishyödyllisessä hengessä Kanki pitää kymmenkunta taloyhtiön hallituksen kokousta viiden minuutin välein ja kuittaa vähän ekstraa yhden siivoojan palkan verran. Siitäkin huolimatta, että jäljet on siivottu useaan otteeseen aika amatöörimäisesti. Paskaa kun tuntuu löytyvän koko ajan joka nurkasta.
Tämän tragico comican kruunasi viime perjantaina MTV3:n Totuuden hetki ohjelma, jossa espoolainen kuljetusalan yrittäjä, reilu satakiloinen Marko Hento kertoi fantasioineensa siitä kuinka haluaisi ohjata taksimiehen varmoin ottein kankensa Kankeen... Jess!!! Vahingon ilo on paras ilo. Myönnetään.
torstaina, syyskuuta 17, 2009
Mistä näitä senttejä oikein riittää?
Kysyiköhän kukaan Nova Groupilta lahjuk...siis lahjoituksen saanut poliitikko tätä tärkeää kysymystä? Toisaalta miksi olisi pitänyt? Ei sitä lahjuk...siis lahjan perään kysellä. Lahja on aina pyytetön. Se otetaan nöyränä vastaan ja ollaan kiitollisia lahjoittajan jalomielisyydestä. Ex-ulkoministerin taannoiset tekstiviestit ei niin eroottiselle tanssijalle ovat aika pientä siihen verrattuna mitä hän on puuhastellut, saatikka sen jälkeen valehdellut tekemisistään Novan liikemiesten kanssa. Eikä sovi unohtaa Iken legendaarista lausetta siitä, miten hän käytti syntymäpäivien järjestämisestä ylijääneet rahat hyvän tekeväisyyteen. "Aika suuri summa yksityishenkilöltä" ,totesi Ike ylpeänä taannoin lehtihaastattelussa. Sairauden oireet viittaavat pahasti Turun tautiin.
Kovasti ihmetyttää myös kansanedustaja Tiuran samaan aikaan iskenyt rahapula, äkillinen kyvyttömyys käyttää luottokorttia tai se, että lähimpien ystävien puhelinnumerot olivat kadonneet kännykästä. Tai ehkä asia olikin nimenomaan niin, että se lähimmän ystävän puhelinnumero sieltä kännykästä sittenkin löytyi. Saattaa tietenkin olla myös niin, että rouva Tiuraa vaivasi vain pikkumaisuus ja turhamaisuus. Eihän se ole kiva maksaa omista rahoista yllättävää 852 euron ylimääräistä menoerää. Eihän? Joskus ehkä kannattaisi miettiä missä säästää.
Kaikki muut paitsi vihreät, kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset, ovat ja rypevät aika syvällä. Eikä sieltä kuopasta päästä pois vain hurskastelemalla siitä kuinka on toimittu laillisesti, osoittamalla ylimielistä asennetta tai muuttamalla jatkuvasti lausuntoja. Jossain päin maailmaa tätä kutsutaan valehteluksi. Suomessa se tunnetaan huonona muistina. Itse uskon vakaasti, että tästö noidankehästä päästään aikaisintaan seuraavissa eduskuntavaaleissa. Joko normaaleissa tai sitten ennenaikaisissa. Järjestelmän uskottavuuden ja demokratian kannalta toivottavasti joku ottaa itseään mahdollisimman pian niskasta kiinni ja viheltää pelin poikki. Muuten oma demokratiamme ei kohta paljon eroa niin kovin arvostetusta Italian demokratiasta.
Kovasti ihmetyttää myös kansanedustaja Tiuran samaan aikaan iskenyt rahapula, äkillinen kyvyttömyys käyttää luottokorttia tai se, että lähimpien ystävien puhelinnumerot olivat kadonneet kännykästä. Tai ehkä asia olikin nimenomaan niin, että se lähimmän ystävän puhelinnumero sieltä kännykästä sittenkin löytyi. Saattaa tietenkin olla myös niin, että rouva Tiuraa vaivasi vain pikkumaisuus ja turhamaisuus. Eihän se ole kiva maksaa omista rahoista yllättävää 852 euron ylimääräistä menoerää. Eihän? Joskus ehkä kannattaisi miettiä missä säästää.
Kaikki muut paitsi vihreät, kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset, ovat ja rypevät aika syvällä. Eikä sieltä kuopasta päästä pois vain hurskastelemalla siitä kuinka on toimittu laillisesti, osoittamalla ylimielistä asennetta tai muuttamalla jatkuvasti lausuntoja. Jossain päin maailmaa tätä kutsutaan valehteluksi. Suomessa se tunnetaan huonona muistina. Itse uskon vakaasti, että tästö noidankehästä päästään aikaisintaan seuraavissa eduskuntavaaleissa. Joko normaaleissa tai sitten ennenaikaisissa. Järjestelmän uskottavuuden ja demokratian kannalta toivottavasti joku ottaa itseään mahdollisimman pian niskasta kiinni ja viheltää pelin poikki. Muuten oma demokratiamme ei kohta paljon eroa niin kovin arvostetusta Italian demokratiasta.
torstaina, syyskuuta 10, 2009
Työperäisestä maahanmuutosta
Aina välillä puhutaan siitä kuinka Suomeen pitäisi saada osaajia maahanmuuttajina. Työperäista maahanmuuttoa. Todellisia ammattilaisia. Kyllä. Kannatan ajatusta.
Katsoin eilen Liechtenstein-Suomi trillerin ja kaipasin niitä osaavia maahanmuuttajia. Mietin miksi Sadikin perhe Bosniasta lähtiessään valitsi Suomen ja Ibrahamovitsin perhe samasta suunnasta tullessaan Ruotsin? Toisen sukupolven ruotsalainen tekee nyt maaleja liukuhihnalta sinikeltaisille. Samaan aikaan toisen sukupolven suomalainen ei osu edes avopaikasta Liechtensteinia vastaan. Hyvin ovat molemmat sopeutuneet uuteen kulttuuriympäristöön eli revi siitä Halla-aho. Eikä sovi unohtaa sitä, että Eremenko Jr. iski viimeisellä minuutilla tolppaan. Jos se ei ole suomalaista niin mikä.
Katsoin eilen Liechtenstein-Suomi trillerin ja kaipasin niitä osaavia maahanmuuttajia. Mietin miksi Sadikin perhe Bosniasta lähtiessään valitsi Suomen ja Ibrahamovitsin perhe samasta suunnasta tullessaan Ruotsin? Toisen sukupolven ruotsalainen tekee nyt maaleja liukuhihnalta sinikeltaisille. Samaan aikaan toisen sukupolven suomalainen ei osu edes avopaikasta Liechtensteinia vastaan. Hyvin ovat molemmat sopeutuneet uuteen kulttuuriympäristöön eli revi siitä Halla-aho. Eikä sovi unohtaa sitä, että Eremenko Jr. iski viimeisellä minuutilla tolppaan. Jos se ei ole suomalaista niin mikä.
sunnuntai, syyskuuta 06, 2009
Kiesistä ja Koljatista
En aio osallistua tähän keskusteluun Esko Kiesin kommenteista tämän enempää. Mutta sanotaan nyt pari asiaa. Kaverin mielipiteet olivat "hieman vanhoollisia" ja eihän ne varmaan hyvää tehneet Audin brändimielikuvalle. Toisaalta, jos 90% Audin omistajista on miehiä, niin...voisiko kyseessä kuitenkin olla markkinointikikka? Meillä miehillä kun tuppaavat nuo alkukantaiset vaistot olevan herkemmin pinnassa kuin naisilla. Nyt Audista tuli hetkessä tosi urosten auto ja ne 10% naisista, jotka Audilla ajavat, todennäköisesti unohtavat asian ajan kuluessa. Plus kiillottihan Audi maineensa kun Esko Kiesi "erosi" ja pyysi anteeksi. Ja tuskin Esko Kiesillekään kävi huonosti. Mies on jo 59-vuotias ja Suomessahan jäädään eläkkeelle about tämän ikäisenä.
Koen kuitenkin kohtalonyhteyttä Esko Kiesin kanssa. Itsekin esiinnyin erään naistenlehden sivuilla jokin aika sitten. Ja se oli muuten sitten viimeinen kerta! Aika paljon tuli palautetetta (suomeksi vittuilua) ja pääasiassa miehiltä. Mikä miehiä oikein vaivaa? Vaikuttaa siltä, että joka heebe lukee naistenlehtiä hyvinkin insentiivisesti...Mihin ovat kadonneet TM, VM ja EM ostoslistalta lottokupongin jättöreissulla?
Ja lopuksi pari sanaa Koljatista. Jep. Oli pakko ostaa. Satiiri Matti Vanhasesta kiinnostaa. Myönnetään. Hesarin kirjallisuuskriitikko Antti Majanderin arvostelu meni mielestäni jeesustelun puolelle. Olen nyt lukenut kirjan alun. Kohuttu ote Pekkarisen tupeesta on päähenkilön kuvitteellista mietiskelyä. Eikä pilkkaa Pekkarisen "fyysistä puutetta" kohtaan sinänsä. Mutta jos lukee kuin piru raamattua, niin aika monesta kirjoituksesta voi tässä maailmassa loukkaantua. Niin kuin ne keskustavaikuttajat, jotka aamun Hesarissa kommentoivat kirjaa. Hoh hoijaa...
Matti Vanhasen kommentit kirjasta vaikuttivat valmiiksi mietityiltä. Spontaanisuus ei sovi harmaalle miehelle. Ja kun Matti Vanhanen mainitsee kiinnostuksensa kohteeksi "asiakysymykset" (HS, Kuukausiliite syyskuu 2009, s.41) niin olen entistä vakuuttuneempi siitä, että oikeasti Mattia vituttaa. Taas kerran. Mutta Nurmijärvellä, jonne maailman pahuus ei yllä ja jossa kaikki näyttää ulospäin hyvältä, ei taida olla tapana näyttää oikeita tunteita.
Koen kuitenkin kohtalonyhteyttä Esko Kiesin kanssa. Itsekin esiinnyin erään naistenlehden sivuilla jokin aika sitten. Ja se oli muuten sitten viimeinen kerta! Aika paljon tuli palautetetta (suomeksi vittuilua) ja pääasiassa miehiltä. Mikä miehiä oikein vaivaa? Vaikuttaa siltä, että joka heebe lukee naistenlehtiä hyvinkin insentiivisesti...Mihin ovat kadonneet TM, VM ja EM ostoslistalta lottokupongin jättöreissulla?
Ja lopuksi pari sanaa Koljatista. Jep. Oli pakko ostaa. Satiiri Matti Vanhasesta kiinnostaa. Myönnetään. Hesarin kirjallisuuskriitikko Antti Majanderin arvostelu meni mielestäni jeesustelun puolelle. Olen nyt lukenut kirjan alun. Kohuttu ote Pekkarisen tupeesta on päähenkilön kuvitteellista mietiskelyä. Eikä pilkkaa Pekkarisen "fyysistä puutetta" kohtaan sinänsä. Mutta jos lukee kuin piru raamattua, niin aika monesta kirjoituksesta voi tässä maailmassa loukkaantua. Niin kuin ne keskustavaikuttajat, jotka aamun Hesarissa kommentoivat kirjaa. Hoh hoijaa...
Matti Vanhasen kommentit kirjasta vaikuttivat valmiiksi mietityiltä. Spontaanisuus ei sovi harmaalle miehelle. Ja kun Matti Vanhanen mainitsee kiinnostuksensa kohteeksi "asiakysymykset" (HS, Kuukausiliite syyskuu 2009, s.41) niin olen entistä vakuuttuneempi siitä, että oikeasti Mattia vituttaa. Taas kerran. Mutta Nurmijärvellä, jonne maailman pahuus ei yllä ja jossa kaikki näyttää ulospäin hyvältä, ei taida olla tapana näyttää oikeita tunteita.
tiistaina, elokuuta 25, 2009
Numero 16
Moni on ehkä ihmetellyt mistä blogiosoitteeni numero 16 tulee. Sille on looginen selitys. Tai itse asiassa kaksi loogista selitystä. Ainakin viime viikonlopun jälkeen.
Pikkupoikana isäni vei minut katsomaan jääkiekkomaaottelua Suomi-Tsekkoslovakia Hakametsän kiekkopyhäkköön. Tämän ottelun on täytynyt olla joskus 70 -luvun lopulla. Oman muistikuvani mukaan Tapparan ykkössentteri Pertti Koivulahti pelasi joukkueen kapteenina ja teki tuossa ottelussa maalin heti keskiympyrän aloituksesta. Mistään tilastoista tuota erikoista maalia ei löydy, mutta olen aivan varma että näin kuitenkin kävi. Anyway: aloin heti fanittamaan Koivulahtea eli Komua. Taitava sentteri pelasi numerolla 16. Myöhemmin saman pelinumeron peri mm. Novosibirskin Karhu Alexander "Sasha" Barkov. Tapparan taitava venäläinen sentteri. Numero 16 on siis edustanut minulle luontaista pelisilmää, juonikkuutta, vahvaa teknistä taitoa ja johtajuutta. Aina viime lauantaihun asti.
Viime viikonloppuna pelasin golfseurani mestaruuskisoissa. Peli oli alkanut viime aikoina sujua ja lähdin suht luottavaisin mielin kentälle. Tavoitteena oli päästä 30 parhaan joukkoon eli selvittää cut ja pelata viimeisellä kierroksella sunnuntaina. Jos pystyisin pitämään oman tasoni, niin kasilla alkavat kierrostulokset riittäisivät tavoitteeni saavuttamiseen. Ennen kierrosta löin rangella korillisen palloja. Draiviini oli jostain tullut melko vahva fade eli suomeksi slaissi. Pienestä fadesta ei ole niin väliä, mutta slaissi on slaissi. Turha sitä on kaunistella. Joskus sen kanssa voi elää. Joskus ei.
Ensimmäinen väylä on par 5. Olen pelannut sen tyypillisesti bogeyyn eli yhden yli parin. Joskus pariin ja joskus tuplabogeyn. Melko tasaisesti siis. Väylä ei ole aivan helppo ykkösväyläksi, mutta kuten äsken kerroin olen selvinnyt siitä pääasiassa kuivin jaloin. Mutta entä nyt? Hukattuani kaksi palloa heti avauksessa väylän oikean reunan outiin ja kolmannen sivuvesiesteeseen, pääsin pois teeboksista lyömään seitsämättä lyöntiäni sivuvesiesteen vierestä. Jatkoin samaa rataa ja vetäisin sadan metrin päässä olevaan vesiesteeseen. Dropin jälkeen vedin palloni raffiin, josta sitä ei koskaan löytynyt. Jotta nöyryytys olisi ollut täydellinen niin hukattuani palloni juoksin 150 metriä takaisin äskeiselle lyöntipaikalle koska en ollut lyönyt varapalloa. Lopulta pääsin griinille käytyäni vielä kerran hiekkaesteessä. Hukattuani viisi palloa ja viimeisetkin ylpeyden rippeet raapustettiin korttiini ensimmäisen väylän tulokseksi 16!
Huolimatta katastrofaalisesta ensimmäisestä väylästä pelasin ensimmäisen kierroksen 17 muuta reikää 80 lyöntiin. Aika hyvä itsensä kokoaminen sanoisin. Siitä huolimatta numero 16 sai aivan uuden merkityksen viime lauantain jälkeen. Eikä se välttämättä enää edusta luontaista pelisilmää, juonikkuutta, vahvaa teknistä taitoa ja johtajuutta...
Pikkupoikana isäni vei minut katsomaan jääkiekkomaaottelua Suomi-Tsekkoslovakia Hakametsän kiekkopyhäkköön. Tämän ottelun on täytynyt olla joskus 70 -luvun lopulla. Oman muistikuvani mukaan Tapparan ykkössentteri Pertti Koivulahti pelasi joukkueen kapteenina ja teki tuossa ottelussa maalin heti keskiympyrän aloituksesta. Mistään tilastoista tuota erikoista maalia ei löydy, mutta olen aivan varma että näin kuitenkin kävi. Anyway: aloin heti fanittamaan Koivulahtea eli Komua. Taitava sentteri pelasi numerolla 16. Myöhemmin saman pelinumeron peri mm. Novosibirskin Karhu Alexander "Sasha" Barkov. Tapparan taitava venäläinen sentteri. Numero 16 on siis edustanut minulle luontaista pelisilmää, juonikkuutta, vahvaa teknistä taitoa ja johtajuutta. Aina viime lauantaihun asti.
Viime viikonloppuna pelasin golfseurani mestaruuskisoissa. Peli oli alkanut viime aikoina sujua ja lähdin suht luottavaisin mielin kentälle. Tavoitteena oli päästä 30 parhaan joukkoon eli selvittää cut ja pelata viimeisellä kierroksella sunnuntaina. Jos pystyisin pitämään oman tasoni, niin kasilla alkavat kierrostulokset riittäisivät tavoitteeni saavuttamiseen. Ennen kierrosta löin rangella korillisen palloja. Draiviini oli jostain tullut melko vahva fade eli suomeksi slaissi. Pienestä fadesta ei ole niin väliä, mutta slaissi on slaissi. Turha sitä on kaunistella. Joskus sen kanssa voi elää. Joskus ei.
Ensimmäinen väylä on par 5. Olen pelannut sen tyypillisesti bogeyyn eli yhden yli parin. Joskus pariin ja joskus tuplabogeyn. Melko tasaisesti siis. Väylä ei ole aivan helppo ykkösväyläksi, mutta kuten äsken kerroin olen selvinnyt siitä pääasiassa kuivin jaloin. Mutta entä nyt? Hukattuani kaksi palloa heti avauksessa väylän oikean reunan outiin ja kolmannen sivuvesiesteeseen, pääsin pois teeboksista lyömään seitsämättä lyöntiäni sivuvesiesteen vierestä. Jatkoin samaa rataa ja vetäisin sadan metrin päässä olevaan vesiesteeseen. Dropin jälkeen vedin palloni raffiin, josta sitä ei koskaan löytynyt. Jotta nöyryytys olisi ollut täydellinen niin hukattuani palloni juoksin 150 metriä takaisin äskeiselle lyöntipaikalle koska en ollut lyönyt varapalloa. Lopulta pääsin griinille käytyäni vielä kerran hiekkaesteessä. Hukattuani viisi palloa ja viimeisetkin ylpeyden rippeet raapustettiin korttiini ensimmäisen väylän tulokseksi 16!
Huolimatta katastrofaalisesta ensimmäisestä väylästä pelasin ensimmäisen kierroksen 17 muuta reikää 80 lyöntiin. Aika hyvä itsensä kokoaminen sanoisin. Siitä huolimatta numero 16 sai aivan uuden merkityksen viime lauantain jälkeen. Eikä se välttämättä enää edusta luontaista pelisilmää, juonikkuutta, vahvaa teknistä taitoa ja johtajuutta...
sunnuntai, heinäkuuta 26, 2009
Keski-Euroopan kiertue - 3xSpringsteen, müncheniläisiä nudisteja, reisevagina ja Euroopan tylsin pääkaupunki
Blogin päivittäminen lomalla ei ole oikein ottanut onnistuakseen. Huomasin kirjoittavani romaanin pituista eeposta loman tapahtumista. Koska se ei ollut tarkoitus, niin pätkin hieman tarinaa. Silläkin uhalla, että vain ensimmäinen osa tulee julkaistua jos kirjoituskramppi taas iskee.
Loman ensimmäinen etappi heinäkuun alkupäivinä suuntautui Saksaan ja Itävaltaan. Kolme Springsteenin keikkaa neljän päivän sisällä Münchenissä, Frankfurtissa ja Wienissä olivat kaiken vaivan ja rahan arvoinen kokemus. Varsinkin kun jokaisella keikalla settilistasta noin puolet oli muuttunut edelliseen keikkaan verrattuna. Kiertue alkoi Münchenistä, jonne saavuin aikaisin ensimmäisen lomapäiväni aamuna. Matkalla lentokentältä keskustaan tutustuin pariin vieläkin hurahtaneempaan kiertäjään. Takana pojilla oli molemmilla reilut 40 keikkaa. Itselläni on vielä kahdenkymmenen keikan rajapyykki ylittämättä.
Ennen keikkaa tutustuimme pitkin päivää paikalliseen olutkulttuuriin. Joukkueeseemme kuului lisäkseni etruski ja jo vuosia Münchenissä asunut Perniön oma
poika Jussi. Kiinteänä ravintona Biergarteneissa nautimme pääasiassa brezeleitä ja bratwurstia. Sää oli mitä mainioin pienestä ukkosen uhasta huolimatta. Olutta kului ja konserttitunnelmaan päästiin jo reilusti ennen keikan alkua.
Paikallinen oppaamme tutustutti meidät Müncheniin ja kruunasi opastetun kierroksemme Englantilaiseen puistoon. Oli veret seisauttava hetki kun me alastomuuteen tottuneet suomalaiset tajusimme olevamme puistossa"väärällä puolella jokea" yhdessä X-asennossa aurinkoa ottavien pääasiassa miespuolisten nudistien kanssa. Homofobia iski pohjoisen poikiin ja etruski totesikin kassinsa lävistäneen nudistin havaittuaan "Että nyt vittu äkkiä helvettiin täältä!" Poistumiseen kului kuitenkin kotvanen, koska siltoja joen yli oli rakennettu noin puolen kilometrin välein.
Toinen Münchenin erikoisuus oli miesten vessan kondomiautomaateissa myytävät travel pussyt eli Reisevaginat, kuten paikalliset niitä kutsuvat. Arvelimme kyseessä olevan jonkinlaisen puhallettavan muovista tehdyn keinotekoisen naisen sukuelimen, mutta paikall
iset oppaat kertoivat meille kyseessä olevan huomattavasti yksinkertaisemman kapistuksen. Pienessä pahvirasiassa myytiin minigrip -pussia, jonka suuaukon voi sulkea/kiristää narulla. Kysymys kuuluukin: jos Reisevaginaan joutuu turvautumaan, niin kumpaa pettää enemmän: itseään vai puolisoaan? Ja nautinnon hinta? Vain 3 euroa. Yritimme ostaa. Tuliaisiksi tietty. Ei kai nyt itselle. Ei tietenkään. Mutta ilmeisesti tämä muovinen hellyyskapistus on kesän hittituote. Automaatti ei syöltänyt ulos saksalaisen insinööritaidon viimeisintä taidonnäytettä mutta rahat se kuitenkin vei.
Müncheni
stä matka jatkui Frankfurtiin. Hellettä oli lähemmäs 30 astetta ja mikäpä sen mukavampaa kuin viettää kaunis kesäpäivä yhdessä Euroopan "kauneimmista" metropoleista. Frankfurtissa matkaseura vaihtui Björn Dählieksi. Frankfurt ei tarjonnut mitään ylimääräisiä yllätyksiä baijerilaiseen tapaan. Paitsi ehkä hieman yllättäen tunnelmaltaan loistavan keikan.
Frankfurtista suuntasimme hiihtäjäpojan kanssa Wieniin. Edessä olisi välipäivä ja leppoisa viikonloppu eurooppalaisessa kulttuurikaupungissa. Koska en ollut aikaisemmin Wienissä käynyt odotukseni olivat suht' korkealla paikan tarjonnan suhteen. Habsburgit, Sacher-torttu, Espanjalainen ratsastuskoulu...schön! Ok, en siis odottanut värikästä kaupunkikulttuuria tai riehakasta iltaelämää. Mutta silti...mitä sitten sain? Ensimmäisenä päivänä pride-festivaalin. Aivan kuten viime vuonna Pariisissakin ollessani siellä Springsteenin keikalla. Esitetyistä väitt
eistä huolimatta tämä oli puhdas sattuma enkä tänäkään vuonna osallistunut siihen vanhoilla sinivaaleanpunaisilla pyöräilyshortseillani. Kyllä, tällaiset olen joskus omistanut. Muuten Wien ei sitten oikein tarjonnutkaan yhtään mitään. Lauantaina tosin vietimme hauskan illan muiden suomalaisten fanien kanssa olutta juoden ja schnitzeleitä syöden. Sunnuntaina koko kaupunki olikin sitten kiinni. Perin tylsää. Mutta eipä itävaltalaisia koskaan ole kovin hauskaksi kansaksi moitittukaan.
Mutta ehkä olisi pitänyt jo aikaisemmasta elämänkokemuksestani ymmärtää, että itävaltalaiset eivät ole maailman hauskin kansa. Tutustuin nimittäin erääseen itävaltalaiseen vuonna 1995 ollessani kesätöissä Englannissa. Tuo rusettia käyttänyt ja amisviikset omistanut, silloin 23-vuotias pikkuvanha kauppatieteilijä ei herättänyt hirvittävän paljon positiivisia fiiliksiä. Huumorintajumme eivät vain yksinkertaisesti kohdanneet. Ja koska ne eivät kohdanneet, niin lopetettuani viikkoa aikasemmin työt jätin majapaikkanamme pitämään työnantajamme omistamaan asuntoon sille Ernst Vettorille skandinaavisen tervehdyksen.
Talossa, jossa asuimme, kävi siivooja joka tiistai. Noin 50-vuotias nainen. Edellinen kämppikseni Hans från Sverige oli jättänyt minulle läksiäislahjaksi pornolehden koska elämämme Milton Keynesissä oli melko yksinäistä. Ja koska tiesin, että tällä Horstilla on vielä yksinäisempää kuin minulla tai Hansilla oli ollut, niin ystävällisesti piilotin pornolehden hänen patjansa alle siivouspäivän kunniaksi. Ei olla hirveen paljon yhteyttä pidelty sen jälkeen.
Mutta palataan itse lomaan. Kolme keikkaa neljän päivän sisällä. Verta, hikeä ja ehkä vähän kyyneleitäkin. Hieno kokemus. Osoitus taas siitä, että elämässä pitää tehdä sellaisia asioita jotka ovat itselle tärkeitä. Siitäkin huolimatta, että ne saattavat joskus jopa itsestäkin tuntua hieman ylimitotetuilta ja sopimattomilta lähes nelikymppiselle miehelle. Mutta hei: "It ain't no sin to be glad you're alive!"
Loman ensimmäinen etappi heinäkuun alkupäivinä suuntautui Saksaan ja Itävaltaan. Kolme Springsteenin keikkaa neljän päivän sisällä Münchenissä, Frankfurtissa ja Wienissä olivat kaiken vaivan ja rahan arvoinen kokemus. Varsinkin kun jokaisella keikalla settilistasta noin puolet oli muuttunut edelliseen keikkaan verrattuna. Kiertue alkoi Münchenistä, jonne saavuin aikaisin ensimmäisen lomapäiväni aamuna. Matkalla lentokentältä keskustaan tutustuin pariin vieläkin hurahtaneempaan kiertäjään. Takana pojilla oli molemmilla reilut 40 keikkaa. Itselläni on vielä kahdenkymmenen keikan rajapyykki ylittämättä.
Ennen keikkaa tutustuimme pitkin päivää paikalliseen olutkulttuuriin. Joukkueeseemme kuului lisäkseni etruski ja jo vuosia Münchenissä asunut Perniön oma
poika Jussi. Kiinteänä ravintona Biergarteneissa nautimme pääasiassa brezeleitä ja bratwurstia. Sää oli mitä mainioin pienestä ukkosen uhasta huolimatta. Olutta kului ja konserttitunnelmaan päästiin jo reilusti ennen keikan alkua.Paikallinen oppaamme tutustutti meidät Müncheniin ja kruunasi opastetun kierroksemme Englantilaiseen puistoon. Oli veret seisauttava hetki kun me alastomuuteen tottuneet suomalaiset tajusimme olevamme puistossa"väärällä puolella jokea" yhdessä X-asennossa aurinkoa ottavien pääasiassa miespuolisten nudistien kanssa. Homofobia iski pohjoisen poikiin ja etruski totesikin kassinsa lävistäneen nudistin havaittuaan "Että nyt vittu äkkiä helvettiin täältä!" Poistumiseen kului kuitenkin kotvanen, koska siltoja joen yli oli rakennettu noin puolen kilometrin välein.
Toinen Münchenin erikoisuus oli miesten vessan kondomiautomaateissa myytävät travel pussyt eli Reisevaginat, kuten paikalliset niitä kutsuvat. Arvelimme kyseessä olevan jonkinlaisen puhallettavan muovista tehdyn keinotekoisen naisen sukuelimen, mutta paikall
iset oppaat kertoivat meille kyseessä olevan huomattavasti yksinkertaisemman kapistuksen. Pienessä pahvirasiassa myytiin minigrip -pussia, jonka suuaukon voi sulkea/kiristää narulla. Kysymys kuuluukin: jos Reisevaginaan joutuu turvautumaan, niin kumpaa pettää enemmän: itseään vai puolisoaan? Ja nautinnon hinta? Vain 3 euroa. Yritimme ostaa. Tuliaisiksi tietty. Ei kai nyt itselle. Ei tietenkään. Mutta ilmeisesti tämä muovinen hellyyskapistus on kesän hittituote. Automaatti ei syöltänyt ulos saksalaisen insinööritaidon viimeisintä taidonnäytettä mutta rahat se kuitenkin vei. Müncheni
stä matka jatkui Frankfurtiin. Hellettä oli lähemmäs 30 astetta ja mikäpä sen mukavampaa kuin viettää kaunis kesäpäivä yhdessä Euroopan "kauneimmista" metropoleista. Frankfurtissa matkaseura vaihtui Björn Dählieksi. Frankfurt ei tarjonnut mitään ylimääräisiä yllätyksiä baijerilaiseen tapaan. Paitsi ehkä hieman yllättäen tunnelmaltaan loistavan keikan.Frankfurtista suuntasimme hiihtäjäpojan kanssa Wieniin. Edessä olisi välipäivä ja leppoisa viikonloppu eurooppalaisessa kulttuurikaupungissa. Koska en ollut aikaisemmin Wienissä käynyt odotukseni olivat suht' korkealla paikan tarjonnan suhteen. Habsburgit, Sacher-torttu, Espanjalainen ratsastuskoulu...schön! Ok, en siis odottanut värikästä kaupunkikulttuuria tai riehakasta iltaelämää. Mutta silti...mitä sitten sain? Ensimmäisenä päivänä pride-festivaalin. Aivan kuten viime vuonna Pariisissakin ollessani siellä Springsteenin keikalla. Esitetyistä väitt
eistä huolimatta tämä oli puhdas sattuma enkä tänäkään vuonna osallistunut siihen vanhoilla sinivaaleanpunaisilla pyöräilyshortseillani. Kyllä, tällaiset olen joskus omistanut. Muuten Wien ei sitten oikein tarjonnutkaan yhtään mitään. Lauantaina tosin vietimme hauskan illan muiden suomalaisten fanien kanssa olutta juoden ja schnitzeleitä syöden. Sunnuntaina koko kaupunki olikin sitten kiinni. Perin tylsää. Mutta eipä itävaltalaisia koskaan ole kovin hauskaksi kansaksi moitittukaan. Mutta ehkä olisi pitänyt jo aikaisemmasta elämänkokemuksestani ymmärtää, että itävaltalaiset eivät ole maailman hauskin kansa. Tutustuin nimittäin erääseen itävaltalaiseen vuonna 1995 ollessani kesätöissä Englannissa. Tuo rusettia käyttänyt ja amisviikset omistanut, silloin 23-vuotias pikkuvanha kauppatieteilijä ei herättänyt hirvittävän paljon positiivisia fiiliksiä. Huumorintajumme eivät vain yksinkertaisesti kohdanneet. Ja koska ne eivät kohdanneet, niin lopetettuani viikkoa aikasemmin työt jätin majapaikkanamme pitämään työnantajamme omistamaan asuntoon sille Ernst Vettorille skandinaavisen tervehdyksen.
Talossa, jossa asuimme, kävi siivooja joka tiistai. Noin 50-vuotias nainen. Edellinen kämppikseni Hans från Sverige oli jättänyt minulle läksiäislahjaksi pornolehden koska elämämme Milton Keynesissä oli melko yksinäistä. Ja koska tiesin, että tällä Horstilla on vielä yksinäisempää kuin minulla tai Hansilla oli ollut, niin ystävällisesti piilotin pornolehden hänen patjansa alle siivouspäivän kunniaksi. Ei olla hirveen paljon yhteyttä pidelty sen jälkeen.
Mutta palataan itse lomaan. Kolme keikkaa neljän päivän sisällä. Verta, hikeä ja ehkä vähän kyyneleitäkin. Hieno kokemus. Osoitus taas siitä, että elämässä pitää tehdä sellaisia asioita jotka ovat itselle tärkeitä. Siitäkin huolimatta, että ne saattavat joskus jopa itsestäkin tuntua hieman ylimitotetuilta ja sopimattomilta lähes nelikymppiselle miehelle. Mutta hei: "It ain't no sin to be glad you're alive!"
keskiviikkona, heinäkuuta 01, 2009
Nokka kohti etelää
Pahoitteluni. Melko hiljaista on ollut blogirintamalla jo kolmatta viikkoa. Yritetty toki on, mutta inspiraation lisäksi aika on ollut niukka resurssi koko kesäkuun. Ei edes Matti Vanhasen viimeiset ole innoittaneet kirjoittamaan. Se on varma merkki ylirasituksesta ja loman tarpeesta. Koska menneitä ei kannata muistella niin jätän kertomatta Sipoon saaristossa vietetyn juhannusjuhlan kohokohdan eli sen kun palava bensakanisteri kädessä yllätti käden omistaneen juristin. Kertomatta jäävät myös harvalukuiset golfkierrokset ja vielä harvalukuisemmat terassikierrokset. Suuntaan katseen eteenpäin. Kohti kesälomaa.
Huomenna Luftwaffen kone nousee Helsinki-Vantaalta kohti Müncheniä kello 6.55. Uskon nauttivani saksalaisen aamiaisen noin 20 minuuttia nousun jälkeen karvaisten lentoemojen tarjoamana. Lupaus välipalasta tai aamupalasta on kirjoitettu lippuun, joten uskon ja luotan saksalaisten jörjestelykykyyn myös tässä asiassa. Loman neljä ensimmäistä päivää menevät Springsteenin konserteissa Münchenissä, Frankfurtissa ja Wienissä, jossa vietän toudella roumanttisen viikonlopuna Björn Dählien näköisen ystäväni kanssa. Ei, kyseessä ei ole norjalaisen mieshiihtäjän näköinen tyttö vaan ihan perussuomalainen Mr. Syksy (joku vastakkaisen sukupuolen edustaja kehui noin 15 vuotta sitten Mummotunnelissa kaverille, että "toi sun villapaitas on jotenkin tosi syksyinen" ja ei muuta kuin leima ottaan välittömästi! Koko loppuelämäksi.)
Germaanisella kielialueella vietetyn loman alun jälkeen suuntaan kohti Nizzaa ja Monacoa. Tarkoitus on elbata. Nizzasta suuntaamme Korsikalle, jossa vietetään vajaa viikko. Mukana Anthony Beevorin Normandian maihinnousu, Kurt Vonnegutia ja Jon Nesbota. Paluu Suomeen on vasta kahden viikon kuluttua, joten uskon pääseväni lomatunnelmaan melko vaivatta. Loman alussa on tosin uhkana muutama töihin liittyvä puhelu. Mutta uskon selviäväni niistä hengissä.
Matkavarustus on siis kirjallisen materiaalin lisäksi melko ohut. Farkkujakin on vain yhdet. Olisin ehkä ottanut mukaan toisetkin. Ne uudet Tukholmasta ostetut. Mutta kohtalo puuttui peliin. Tyttöystävän keski-Venäjällä for time being asustava sukulaismies päätti salakuljettaa farkkuja vanhaan neuvostomatkailutyyliin rajan tuolle puolen. Ehkä hän vei myös Valintatalon kasseja. Tiedä häntä. Joka tapauksessa itse etsin paristakin kämpästä ja autosta noita farkkuja useaan otteeseen. Ei ihminen yleensä farkkuja hukkaa, ajattelin. Uskalsin varovasti epäillä farkkujen joutuneen keski-Venäjälle, mutta syylliseksi epäilty suhtautui näihin epäilyihin melko nuivasti. Kunnes...kas vain. Kaveri ihmetteli kun oudon näköisistä farkuista tipahti Volvon avain. Jumankauta! Oli niitä vara-avaimiakin etsitty kissojen ja koirien kanssa reilun viikon ajan! Ei tullut mieleenkään, että ne olisivat matkanneet rakkaaseen itään. No hjuva että ljöytjyivät. Ja ymmärränhän toki, että moni nuorempi mies haluaa kopioida pettämätöntä tyyliäni, mutta "Kyll mää sen ymmärrän ett tykkää näteist flikoist, mut et rakastaa rätei ja lumpui?!?"
Huomenna Luftwaffen kone nousee Helsinki-Vantaalta kohti Müncheniä kello 6.55. Uskon nauttivani saksalaisen aamiaisen noin 20 minuuttia nousun jälkeen karvaisten lentoemojen tarjoamana. Lupaus välipalasta tai aamupalasta on kirjoitettu lippuun, joten uskon ja luotan saksalaisten jörjestelykykyyn myös tässä asiassa. Loman neljä ensimmäistä päivää menevät Springsteenin konserteissa Münchenissä, Frankfurtissa ja Wienissä, jossa vietän toudella roumanttisen viikonlopuna Björn Dählien näköisen ystäväni kanssa. Ei, kyseessä ei ole norjalaisen mieshiihtäjän näköinen tyttö vaan ihan perussuomalainen Mr. Syksy (joku vastakkaisen sukupuolen edustaja kehui noin 15 vuotta sitten Mummotunnelissa kaverille, että "toi sun villapaitas on jotenkin tosi syksyinen" ja ei muuta kuin leima ottaan välittömästi! Koko loppuelämäksi.)
Germaanisella kielialueella vietetyn loman alun jälkeen suuntaan kohti Nizzaa ja Monacoa. Tarkoitus on elbata. Nizzasta suuntaamme Korsikalle, jossa vietetään vajaa viikko. Mukana Anthony Beevorin Normandian maihinnousu, Kurt Vonnegutia ja Jon Nesbota. Paluu Suomeen on vasta kahden viikon kuluttua, joten uskon pääseväni lomatunnelmaan melko vaivatta. Loman alussa on tosin uhkana muutama töihin liittyvä puhelu. Mutta uskon selviäväni niistä hengissä.
Matkavarustus on siis kirjallisen materiaalin lisäksi melko ohut. Farkkujakin on vain yhdet. Olisin ehkä ottanut mukaan toisetkin. Ne uudet Tukholmasta ostetut. Mutta kohtalo puuttui peliin. Tyttöystävän keski-Venäjällä for time being asustava sukulaismies päätti salakuljettaa farkkuja vanhaan neuvostomatkailutyyliin rajan tuolle puolen. Ehkä hän vei myös Valintatalon kasseja. Tiedä häntä. Joka tapauksessa itse etsin paristakin kämpästä ja autosta noita farkkuja useaan otteeseen. Ei ihminen yleensä farkkuja hukkaa, ajattelin. Uskalsin varovasti epäillä farkkujen joutuneen keski-Venäjälle, mutta syylliseksi epäilty suhtautui näihin epäilyihin melko nuivasti. Kunnes...kas vain. Kaveri ihmetteli kun oudon näköisistä farkuista tipahti Volvon avain. Jumankauta! Oli niitä vara-avaimiakin etsitty kissojen ja koirien kanssa reilun viikon ajan! Ei tullut mieleenkään, että ne olisivat matkanneet rakkaaseen itään. No hjuva että ljöytjyivät. Ja ymmärränhän toki, että moni nuorempi mies haluaa kopioida pettämätöntä tyyliäni, mutta "Kyll mää sen ymmärrän ett tykkää näteist flikoist, mut et rakastaa rätei ja lumpui?!?"
sunnuntai, kesäkuuta 14, 2009
Koira ja sen isäntä
En oikein tiedä mistä oli kysymys. Ehkä kyseessä oli pila tai sitten joku on juonut aivonsa niin pehmeiksi, että ei enää erota vertauskuvaa todellisuudesta. Kuitenkin tämä on nyt nähty. Farmari-Volvojen, kultaisten noutajien, pienten puutarhojen ja rivitaloasuntojen keskellä espoolaisessa nukkumalähiössä ulkoilutti mies tänä sunnuntaiaamuna Karhu-merkkistä mäyräkoiraa jalkakäytävällä. Ei kantanut sylissä vaan mäyris seurasi isäntäänsä asianmukaisesti hihnassa. Veromerkkiä en liikkuvasta autosta huomannut kaulapannassa, mutta isäntä meni edellä ja puolentoistametrin päässä seurasi uskollinen mäyräkoira. Kaikki pullot näyttivät olevan ehjiä ja mäyris muutenkin iloisella tuulella. Isäntä näytti hieman nukkavierulta ja väsyneeltä, mutta talutti uskollista ystäväänsä kuten koirakoulussa opetetaan. Kakkapusseja en isännällä nähnyt, mutta sen verran kokeneelta koiranomistajalta isäntä näytti, että tunsi varmasti vastuunsa yhteisen asuinympäristön viihtyvyydestä. Tämän aamuisen episodin jälkeen olin entistä vakuuttuneempi siitä, että koira on ihmisen paras ystävä.
tiistaina, kesäkuuta 09, 2009
Suomalaista muotitietoutta ja pissaava ruotsalainen
Suomalaisissa ja ruotsalaisissa on eroja. Sekä hyvässä että pahassa. Viikonloppuna Tukholman NK:ssa kuljin kahden suomalaispariskunnan perässä (Tai ei ne mitään suomalaisia olleet! Turgulaisia ne oli!) ja kuuntelin keskustelua muodista. "Kyll näil o iha eri maku ku Suames..kattogaa ny tätägi!" totesi liian lyhyisiin kivipestyihin Tarjoustalon farkkuihin pukeutunut trendipelle varsinais-Suomesta ja piteli kädessään Gantin paitaa, joka oli väriltään jotain muuta kuin musta. Niinpä...
Mutta yhdistäviäkin piirteitä löytyy. Sunnuntai-iltana odottelimme parin suomalaiskaverin kanssa keikan alkua Tukholman stadionilla. Edessämme oli neljä noin 25 -vuotiasta ruotsalaiskaveria. Koska odottelu seisten väenpaljoudessa kesti tovin, iski yhdelle ruotsalaispojista tarve virtsata. (Amatööri!) No, jos menet lavan edestä stadionin takaosaan tarpeille hieman ennen keikan alkua, niin voit olla varma, että solidaarisuus ei ole vallitseva teema kun yrität palata takaisin tontillesi. Hädänalainen ruotsalainen tiedosti tämän. Senpä takia kaveri alkoi kuumeisesti etsiä pulloa, johon tehdä tarpeensa keskellä väkijoukkua. Muuten ihan hyvä idea, varsinkin jos ei kärsi rännikammosta, mutta nykyään keikoilla myytävistä juomapulloista otetaan korkki pois turvallisuussyistä. Ja koska ylimääräistä korkkia ei löytynyt, niin kaveri luopui ajatuksesta. Kuitenkin vain keksiäkseen hieman ennen keikan alkua paljon paremman idean. Koska hätä ei helpota muuten kuin pissaamalla, niin vaihtoehdot olivat vähissä. Niinpä svante kaivoi jostain ohuen pakastepussin kaltaisen muovipussin ja laski lastinsa tähän itsetehtyyn avannepussiin. Ongelma ei kuitenkaan ollut 100%:sti ratkaistu. Kukaan muu yleisöstä ei yllättäen halunnut koskea avannepussiin. Ei varsinkaan sen jälkeen kun pussissa havaittiin selkeä vuoto, joten pussin siirtäminen esim. lavan ja yleisön välissä olevalle alueella ihmisketjua pitkin ei onnistunut. Niinpä svante laski avannepussin tartaanille, laittoi muutaman löytämänsä sanomalehden sen päälle ja kruunasi rakennelman pahvikyltillä, jonka päälle kävi seisomaan. Problem solved! Kiitettävästi kaveri seisoi kusisessa paikassa lähes koko keikan ajan. Hieman ennen kuin Springsteen tuli lavalle kääntyi pissapoika meihin päin, nosti vasemman jalkansa ja osoitti lahkeessaan olevaa pissanoroa huutaen "Finnarna, titta!". Ehkä hän tiesi, että Suomessa lähes jokainen mies on joskus kussut housuunsa, yleensä kaljapäissään, ja haki toverillisuutta suomalaispekoista. Suuri emotionaalinen aalto ei kuitenkaan virrannut läpi fyysisen olemuksemme tämän skandinaavisen kumppanuuden seurauksena. On sitä nimittäin paskahousujakin nähty vuosien varrella. Repikää siitä ruotsalaiset!
Mutta palataan vielä niihin eroavaisuuksiin. Muuten niin liberaalissa Ruotsissa on voimassa kieltolaki, Suomessa ei. Ei enää. Yritin ostaa Arlandasta pullon viiniä tuliaiseksi. Ei onnistunut. EU -maahan matkustaville ei kuulemma saa myydä alkoholia. Näin sanoo Systembolaget. Henkilökohtaisesti kannatan mm. alkoholiveron nostoa enkä ole tuomassa kaikkia alkoholijuomia maitokauppoihin, mutta rajansa holhoamisellakin! Ei mennyt kansankodin kieltolakin allekirjoittaneen kaaliin, ei.
Alla vielä tunnelmapaloja Springsteenin ja the E Street Bandin ehkä viimeisestä yhteisestä Ruotsin keikasta.
Mutta yhdistäviäkin piirteitä löytyy. Sunnuntai-iltana odottelimme parin suomalaiskaverin kanssa keikan alkua Tukholman stadionilla. Edessämme oli neljä noin 25 -vuotiasta ruotsalaiskaveria. Koska odottelu seisten väenpaljoudessa kesti tovin, iski yhdelle ruotsalaispojista tarve virtsata. (Amatööri!) No, jos menet lavan edestä stadionin takaosaan tarpeille hieman ennen keikan alkua, niin voit olla varma, että solidaarisuus ei ole vallitseva teema kun yrität palata takaisin tontillesi. Hädänalainen ruotsalainen tiedosti tämän. Senpä takia kaveri alkoi kuumeisesti etsiä pulloa, johon tehdä tarpeensa keskellä väkijoukkua. Muuten ihan hyvä idea, varsinkin jos ei kärsi rännikammosta, mutta nykyään keikoilla myytävistä juomapulloista otetaan korkki pois turvallisuussyistä. Ja koska ylimääräistä korkkia ei löytynyt, niin kaveri luopui ajatuksesta. Kuitenkin vain keksiäkseen hieman ennen keikan alkua paljon paremman idean. Koska hätä ei helpota muuten kuin pissaamalla, niin vaihtoehdot olivat vähissä. Niinpä svante kaivoi jostain ohuen pakastepussin kaltaisen muovipussin ja laski lastinsa tähän itsetehtyyn avannepussiin. Ongelma ei kuitenkaan ollut 100%:sti ratkaistu. Kukaan muu yleisöstä ei yllättäen halunnut koskea avannepussiin. Ei varsinkaan sen jälkeen kun pussissa havaittiin selkeä vuoto, joten pussin siirtäminen esim. lavan ja yleisön välissä olevalle alueella ihmisketjua pitkin ei onnistunut. Niinpä svante laski avannepussin tartaanille, laittoi muutaman löytämänsä sanomalehden sen päälle ja kruunasi rakennelman pahvikyltillä, jonka päälle kävi seisomaan. Problem solved! Kiitettävästi kaveri seisoi kusisessa paikassa lähes koko keikan ajan. Hieman ennen kuin Springsteen tuli lavalle kääntyi pissapoika meihin päin, nosti vasemman jalkansa ja osoitti lahkeessaan olevaa pissanoroa huutaen "Finnarna, titta!". Ehkä hän tiesi, että Suomessa lähes jokainen mies on joskus kussut housuunsa, yleensä kaljapäissään, ja haki toverillisuutta suomalaispekoista. Suuri emotionaalinen aalto ei kuitenkaan virrannut läpi fyysisen olemuksemme tämän skandinaavisen kumppanuuden seurauksena. On sitä nimittäin paskahousujakin nähty vuosien varrella. Repikää siitä ruotsalaiset!
Mutta palataan vielä niihin eroavaisuuksiin. Muuten niin liberaalissa Ruotsissa on voimassa kieltolaki, Suomessa ei. Ei enää. Yritin ostaa Arlandasta pullon viiniä tuliaiseksi. Ei onnistunut. EU -maahan matkustaville ei kuulemma saa myydä alkoholia. Näin sanoo Systembolaget. Henkilökohtaisesti kannatan mm. alkoholiveron nostoa enkä ole tuomassa kaikkia alkoholijuomia maitokauppoihin, mutta rajansa holhoamisellakin! Ei mennyt kansankodin kieltolakin allekirjoittaneen kaaliin, ei.
Alla vielä tunnelmapaloja Springsteenin ja the E Street Bandin ehkä viimeisestä yhteisestä Ruotsin keikasta.
keskiviikkona, kesäkuuta 03, 2009
Hieno tiistai-ilta Tampereella
Kiitos Bruce. Jälleen kerran. Tiistaina poistuin Ratinan stadionilta hyvin onnellisena. Takana oli lähes kolmetuntinen rock -spektaakkeli. Ei valoshow't, ei pyrotekniikkaa tai digianimaatioita. Ei räjähteitä tai kymmenmetrisiä puhallettavia nukkeja. Ei keikan päättävää ilotulitusta. Vain upeaa musiikkia, maailman paras bändi sekä lavalla kaikkensa antava rocklegenda, joka tuntuu itsekin nauttivan joka hetkestä.
Tiistain keikka ei ehkä yltänyt aivan viime kesäisen Helsingin keikan tasolle, mutta so what! Hieno ja toivoa antava elämys. Aina upea Thunder Road repi vanhemmankin miehen sielua. Yllätys cover soul-klassikko The Dark end of the Street oli koskettava ja upea itseironisella elämänkokemuksella väritettyine esipuheineen. Born to Run ja Land of Hope and Dreams olivat aina yhtä toiveikkaita ja tulevaisuuden uskoa antavia. Unohtamatta hienoja tulkintoja uuden levyn Working on a Dreamistä ja Outlaw Petesta sekä koko keikan päättänyttä tunnelman kattoon nostanutta encorea.
Vein keikalle kaksi ensikertalaista. Kummankaan kohdalla Springsteen ei kuulu suosikkiartisteihin. Halusin heidän näkevän ja kokevan millaista on olla maailman parhaan live-esiintyjän keikalla. Erityisesti halusin heidän ymmärtävän hieman paremmin miksi olen reissannut ympäri Eurooppaa keski-ikäisen amerikkalaismiehen perässä jo 21:n vuoden ajan ja mikä ajaa minut edelleen vuosi vuodelta edelleen reissaamaan ja hermoilemaan lippujen saatavuudesta tai mistä kohtaa kenttää pääsen seuraamaan keikkaa. Tämän kertaisen rockeepoksen päätyttyä tiedustelin heidän fiiliksiään. Vaikka musiikki ei ollut heille tuttua niin kumpikin oli nauttinut kokemuksesta. Sisareni kiteytti mielipiteensä ensimmäiseen lauseeseensa "Olipa se ihana mies..." Niinpä. Maailma on usein kylmä ja kyyninen paikka. Kun sitten kohtaat ihmisen, joka lähtökohtaisesti voisi olla itseään täynnä oleva maailmantähti, mutta joka koko olemuksellaan levittää ympärilleen positiivisuutta ja haluaa viestittää "Hei! Olen täällä teidän vuoksenne!", niin syntyy tunne toivosta ja hyvästä elämästä. Ja raskainkin kyynisyyden taakka putoaa hartioilta. Sen takia tässä on reissattu vuodesta 1988. Ja sen takia matka jatkuu taas sunnuntaina Tukholmassa. Mutta mitäpä siihen enempää lisäämään.
Biisilista 2.6.2009
Badlands
Radio Nowhere
Prove It All Night
Outlaw Pete
Out in the Street
Hungry Heart
Working on a Dream
Seeds
Johnny 99
The Ghost of Tom Joad
Raise Your Hand
Cover Me
Because the Night
Thunder Road
Waitin' on a Sunny Day
The Promised Land
The Dark End of the Street
Kingdom of Days
Lonesome Day
The Rising
Born to Run
* * *
Hard Times
Bobby Jean
Land of Hope and Dreams
American Land
Glory Days
Santa Claus is Comin' to Town
Dancing in the Dark
sunnuntai, toukokuuta 31, 2009
Liian vanha
Koululaiset juhlivat mennyttä lukukautta lauantaina. Torpedo Tontunmäki otti varaslähdön nuorten juhlaan ja juhli mennyttä salibandykautta perinteisen saunaillan merkeissä perjantaina. Mika Korkalainen -trophy, puheenjohtajan kalvosulkeiset, paras perse ja kapteeni äänestykset sekä turinaa ja tuhinaa menneeltä kaudelta. Kaikki saunailtaan kuuluvat elementit oli jälleen kerran kasattu ammattitaidolla ja suurella sydämellä. SAS Seaside tarjosi puitteet ja hampurilaiset. Pelitoverit perusspiritin.
Ilta jatkui Helsingin yössä. Syöttöjä ei jaeltu ja pelivälineen kanssa sooloiltiin jo viidentoista vuoden kokemukselle. Ensimmäisessä pysähdyspaikassa Bar Loosessa huomasimme ajan rattaan pyörähtäneen viuhaa vauhtia ohi. Ei, kukaan meistä ei mennyt seuraamaan alakertaan YleX:n järjestämää konserttia. Pillifarkkuihin ja pipoon pukeutuneet heebot eivät herätä sydämen musakornerissa emotionaalista värinää.
Koska musapuoli ei tyydyttänyt, niin siirryimme Anna Koohon odottamaan jonkun väsyneen itähelsinkiläisen tulkintaa Satumaasta. Anna K:ssakin huomasimme, tai meille kerrottiin, olevamme jo hieman vanhoja. Kaksi espoolaista pissistä riiteli viereisessä pöydässä. Sellainen peruskissatappelu mutta ilman kynsiä ja hiuksista repimistä. Toinen neideistä ei ollut tyytyväinen valittuun kapakkaan. "Ensin sä tuot mut johonkin hikiseen karaokebaariin, jossa on vain nelikymppisiä äijiä ja sitten sä lähet himaan!" Just. Tarkistimme asian. Kyllä, hän tarkoitti mm. meitä. Just niin. Hieno fiilis. Sitä yrittää ostaa trendikkäitä vaatteita KappAhlista ja Dressmanilta. Leikkauttaa hiuksensa samalla tavalla kuin viisitoista vuotiaana (takatukka, päältä lyhyt ja sellainen trendikäs otsatukka). Käyttää Kourosta kainalossa ja Menneniä naamassaan. Ja kaiken kukkuraksi esittää uskottavasti diggaavansa Mambaa, Yötä ja muita nuorison suosikkeja, mutta, mutta....silti jokin habituksessa vaan paljastaa että kutsunnat on jo käyty, asevelvollisuudet suoritettu ja ensimmäisen ajokortin väri oli vaaleanpunainen ja pohjamateriaali Metsä-Serlan kartonkia. Ei oo kyllä helppoo olla nuori!
Ilta jatkui Helsingin yössä. Syöttöjä ei jaeltu ja pelivälineen kanssa sooloiltiin jo viidentoista vuoden kokemukselle. Ensimmäisessä pysähdyspaikassa Bar Loosessa huomasimme ajan rattaan pyörähtäneen viuhaa vauhtia ohi. Ei, kukaan meistä ei mennyt seuraamaan alakertaan YleX:n järjestämää konserttia. Pillifarkkuihin ja pipoon pukeutuneet heebot eivät herätä sydämen musakornerissa emotionaalista värinää.
Koska musapuoli ei tyydyttänyt, niin siirryimme Anna Koohon odottamaan jonkun väsyneen itähelsinkiläisen tulkintaa Satumaasta. Anna K:ssakin huomasimme, tai meille kerrottiin, olevamme jo hieman vanhoja. Kaksi espoolaista pissistä riiteli viereisessä pöydässä. Sellainen peruskissatappelu mutta ilman kynsiä ja hiuksista repimistä. Toinen neideistä ei ollut tyytyväinen valittuun kapakkaan. "Ensin sä tuot mut johonkin hikiseen karaokebaariin, jossa on vain nelikymppisiä äijiä ja sitten sä lähet himaan!" Just. Tarkistimme asian. Kyllä, hän tarkoitti mm. meitä. Just niin. Hieno fiilis. Sitä yrittää ostaa trendikkäitä vaatteita KappAhlista ja Dressmanilta. Leikkauttaa hiuksensa samalla tavalla kuin viisitoista vuotiaana (takatukka, päältä lyhyt ja sellainen trendikäs otsatukka). Käyttää Kourosta kainalossa ja Menneniä naamassaan. Ja kaiken kukkuraksi esittää uskottavasti diggaavansa Mambaa, Yötä ja muita nuorison suosikkeja, mutta, mutta....silti jokin habituksessa vaan paljastaa että kutsunnat on jo käyty, asevelvollisuudet suoritettu ja ensimmäisen ajokortin väri oli vaaleanpunainen ja pohjamateriaali Metsä-Serlan kartonkia. Ei oo kyllä helppoo olla nuori!
keskiviikkona, toukokuuta 27, 2009
Pyhitetään ensi viikonloppu Ari Vataselle
Sitä saa mitä tilaa! Kylmä on paha asia. Lämmin on hyvä asia! Vihdoinkin joku kertoi totuuden. Koska ensi viikonlopuksi on ennustettu kunnon helteitä, voidaan nyt empiirisestikin todeta miten umpimieliset ja sisäänpäin sulkeutuneet suomalaiset muuttuvat kuin salaman iskusta avoimiksi ja hymyileviksi eurooppalaisiksi. Lämmin on h-y-v-ä asia!!!
Eurovaaliehdokas Ari Vatanen oli siis oikeassa. Eikä tähän tarvittu mitään korkeampaa koulutusta. Miksi olisi tarvittu? Tuupovaaran ammattikoulun autoteknikko linjalla sylinterin kannen tutkiskelu loi riittävän tietopohjan ymmärtää maailmaa ja elämää. Ei ihminen maapalloa lämmitä, aurinko maapalloa lämmittää, toteaa autoteknikko Vatanen. Mitäköhän seuraavaksi? Ehkä paavillinen "Ei kondomi Aidsilta suojaa". Ehkä.
Jeesushan on helluntalaisen Arin hyvä ystävä. Rehellisesti sanottuna en tiedä. Mutta minun ei kuulukaan tietää. En nimittäin ymmärrä autoista mitään.
Eurovaaliehdokas Ari Vatanen oli siis oikeassa. Eikä tähän tarvittu mitään korkeampaa koulutusta. Miksi olisi tarvittu? Tuupovaaran ammattikoulun autoteknikko linjalla sylinterin kannen tutkiskelu loi riittävän tietopohjan ymmärtää maailmaa ja elämää. Ei ihminen maapalloa lämmitä, aurinko maapalloa lämmittää, toteaa autoteknikko Vatanen. Mitäköhän seuraavaksi? Ehkä paavillinen "Ei kondomi Aidsilta suojaa". Ehkä.
Jeesushan on helluntalaisen Arin hyvä ystävä. Rehellisesti sanottuna en tiedä. Mutta minun ei kuulukaan tietää. En nimittäin ymmärrä autoista mitään.
maanantaina, toukokuuta 18, 2009
Lokkiongelma lienee kohta kakkiongelma
Olen parin viime vuoden ajan ollut sitä mieltä, että keskustan lokkiongelmaan pitäisi puuttu jopa Kansallisen kivääriyhdistyksen pelivälineillä. Vähintään. Kaikesta cityvihreydestäni huolimatta. Mutta annas olla kun oman terassin kupeeseen on pesiytynyt lokkipariskunta. Kolme munaa siellä näyttää olevan. Olisi suht' helppo hoitaa terassin harjalla ongelma pois asialistalta, mutta ei vaan metsästysviettiä löydy. Ollaan selkeästi liian läheisiä. Minä ja luontoäiti. Niinpä todennäköisesti ulkoistan ongelman huomenna huoltoyhtiölle. Tiedetään: melko säälittävää. Sen jälkeen sitten elän siinä uskossa, että en ole tahrinut käsiäni lokin vereen kun joku toinen on hoitanut ne munat sieltä pois. Voiko ihminen olla yhtään vieraantuneempi todellisuudesta? Tuskin!
sunnuntai, toukokuuta 03, 2009
Iloinen jälleennäkeminen
Siellä se oli. Liehui arvokkaasti vappupäivänä teltan katosta. Maamerkkinä vappupiknikillä. Niin monen vuoden tauon jälkeen. Oli löytynyt Ponzo-Panchon pakilalaisen rivitaloasunnon kylmävarastosta vuoden 2002 Renault Meganen pölykapseleiden välistä, viehelaatikon ja vanhojen pläägien vierestä. Vuoden 1994 Akateemisen vartin viestikapula. Jo silloin arvostusta ja pelkoa ympärillään herättänyt. Tilastotieteen peruskurssin tentissä hetkeä aikaisemmin epäonnistuneen kolttasaamelaisen maaliin ankkurina kantama. Ylen uutisissakin yhtenä vappuna puussa roikkuvan etruskin kanssa vilahtanut. Jorma -lakana.
Reliikki, mutta ei vielä antiikkia. Aikoinaan allekirjoittaneen äidiltä puolivahingossa varastettu. Äidin tyttönimen etukirjaimin kirjailtu lahja. Ehkä alusta allekirjoittaneenkin alulle. Hallituskadulla (nykyisin Yliopistokatu) Pam Pamin edessä spraymaalilla uudelleen kirjailtu. Edestä röyhkeästi sanomaa julistava "Jormat Junited - suomalaisia miehiä suomalaisille naisille." Selässä vain taitelijanimi, kuin Pelellä tai Robinholla: "JORMAT"
Jorma-lakana. Yhden aikakauden symbooli. Lama-ajan lapsi. Ehkä siksi niin rakas. Jo kadotetuksi luultu. Aikoinaan niin neitseellinen. Mutta nyt kuin yksi jormista. Keltaisia läikkiä ja tahroja ulkokuoressa. Likaa ja sontaa sielussa. Matkaan lähtiessä vielä viattoman valkoinen. Kuin nuori poikanen. Nyt elämän tahrima. Kusen ja sonnan värinen. Kuin julma prisma. Aikuinen mies. Mutta sielultaan vielä sama kaksikymppinen kuin silloin markka-aikaan. Vapun jälkeen ehkä tallessa. Ehkä ei. Asia selvinnee 1.5.2010.
lauantaina, huhtikuuta 25, 2009
"Urheiluhullut"
Ystäväni Kälsä lähti tänä viikonloppuna takaisin vaimonsa esi-isien syntymäseuduille Englantiin. Jälleen kerran joutui suomalainen mies antamaan periksi akkavallan edessä. Vaimo kun ei halunnut opetella helposti opittavaa suomenkieltä. Niin pakkasi Kälsä kipsäkkinsä ja lensi lauantaina sumujen saarelle. Takaisin miestä ei odoteta vähään aikaan. Siinä siis syy kokoontua sanomaan brittiläisittän "Hello, you jolly good fellow!". Puitteet riemukkaille jäähyväisille tarjosi töölöläisbaari Vastarannan Kiiski. Isäntä oli kirjoittanut sähköpostikutsuun "avec". Hyvin oli viesti mennyt perille. Paikalle saapui noin 20 miestä ihmetellen miksi konjakin kanssa ei tarjoilla kahvia. Kotimies oli saanut vapaaillan. Selkeästi...
Siinä sitä istuttiin ja turistiin samassa pöydässä koko illan. Puheenaiheet vaihtelivat neljääkymppiä lähestyvillä ajankohtaisista korkeasta kolesterolista ja urologian alaan kuuluvista fysiologisista pikku harmeista parisuhteen koko kaareen. Koko illan kantavaksi teemaksi nousi kuitenkin Helsingin jäähallissa käynnissä olevat Sexhibition -messut. Paikalla olijoista eräskin oli kuullut RadioSuomiPopilta kyseisillä messuilla puolenyön aikaan järjestettävistä "suihinoton ja p....n nuolemisen SM-kisoista". Mistäpä tässä maassa, jossa kilpailumielessä kannetaan eukkoa ja heitetään kännykkääkin, ei kilpailtaisi. Osallistujien (kuulemma) toivottiin saapuvan pareittain, mutta yksinkin sai osallistua.
Värikäs aihe sai keskustelun pöydässä aaltoilemaan perinteisessä pissa, kakka, munat ja toosa -hengessä niin kauan kunnes pöytään istui yksi vastakkaisen sukupuolen edustaja. Koska eräskin paikalla olijoista oli uhonnut järjestävänsä paikalle aidon prostituoidun tarjoamaan lähtijälle oraaliset jäähyväiset, luuli allekirjoittanut kyseistä naista täksi prostituoiduksi. Ei kuitenkaan lausunut ajatustaan ääneen. Onpa melko tavallisen näköinen prostituoiduksi, ajattelin, kunnes paljastui, että ainakaan yleisessä tiedossa ei ollut että kyseinen nainen olisi laskuttanut edellä mainitusta palveluista koskaan mitään. Saatikka ryhtynyt vastaavaan kanssakäymiseen ventovieraan kanssa kaverinsa puhelinsoitosta. Reiluina kavereina otimme vastakkaisen sukupuolen edustajan mukaan penkkiurheilijoiden asiantuntevaan keskusteluun illan SM-mittelöstä. Ja mitä kävi! Se oli sitten siinä ja ilta pilalla! Keskustelun kevyt ja ei niin kovin vakavahenkinen luonne muuttui nanosekunnissa! Mimmi rupesi meuhkaamaan jostain G-pisteistä, lämmöstä ja läheisyydestä. Lisäksi kyseisessä lajissa ei kuulemma voi järjestää mitään kisaa koska ihmiset on niin erilaisia. Hei haloo! Totta kai voi. Juurihan joku järjestää!!!
Tyttäret hyvät. Ei kaikkia asioita pidä ottaa niin vakavasti. Koko absurdi kisa oli naurunaiheena eikä ketään kiinnostanut saako kisa joskus olympiastatuksen vai ei. Ja sitten vielä syytetään, että miehet ottavat urheilun aivan liian tosissaan...
Siinä sitä istuttiin ja turistiin samassa pöydässä koko illan. Puheenaiheet vaihtelivat neljääkymppiä lähestyvillä ajankohtaisista korkeasta kolesterolista ja urologian alaan kuuluvista fysiologisista pikku harmeista parisuhteen koko kaareen. Koko illan kantavaksi teemaksi nousi kuitenkin Helsingin jäähallissa käynnissä olevat Sexhibition -messut. Paikalla olijoista eräskin oli kuullut RadioSuomiPopilta kyseisillä messuilla puolenyön aikaan järjestettävistä "suihinoton ja p....n nuolemisen SM-kisoista". Mistäpä tässä maassa, jossa kilpailumielessä kannetaan eukkoa ja heitetään kännykkääkin, ei kilpailtaisi. Osallistujien (kuulemma) toivottiin saapuvan pareittain, mutta yksinkin sai osallistua.
Värikäs aihe sai keskustelun pöydässä aaltoilemaan perinteisessä pissa, kakka, munat ja toosa -hengessä niin kauan kunnes pöytään istui yksi vastakkaisen sukupuolen edustaja. Koska eräskin paikalla olijoista oli uhonnut järjestävänsä paikalle aidon prostituoidun tarjoamaan lähtijälle oraaliset jäähyväiset, luuli allekirjoittanut kyseistä naista täksi prostituoiduksi. Ei kuitenkaan lausunut ajatustaan ääneen. Onpa melko tavallisen näköinen prostituoiduksi, ajattelin, kunnes paljastui, että ainakaan yleisessä tiedossa ei ollut että kyseinen nainen olisi laskuttanut edellä mainitusta palveluista koskaan mitään. Saatikka ryhtynyt vastaavaan kanssakäymiseen ventovieraan kanssa kaverinsa puhelinsoitosta. Reiluina kavereina otimme vastakkaisen sukupuolen edustajan mukaan penkkiurheilijoiden asiantuntevaan keskusteluun illan SM-mittelöstä. Ja mitä kävi! Se oli sitten siinä ja ilta pilalla! Keskustelun kevyt ja ei niin kovin vakavahenkinen luonne muuttui nanosekunnissa! Mimmi rupesi meuhkaamaan jostain G-pisteistä, lämmöstä ja läheisyydestä. Lisäksi kyseisessä lajissa ei kuulemma voi järjestää mitään kisaa koska ihmiset on niin erilaisia. Hei haloo! Totta kai voi. Juurihan joku järjestää!!!
Tyttäret hyvät. Ei kaikkia asioita pidä ottaa niin vakavasti. Koko absurdi kisa oli naurunaiheena eikä ketään kiinnostanut saako kisa joskus olympiastatuksen vai ei. Ja sitten vielä syytetään, että miehet ottavat urheilun aivan liian tosissaan...
tiistaina, huhtikuuta 21, 2009
Olemme hyvissä käsissä
Voi kevätpäivän tasaus! Tai kai tähän pitäsi tottua. Kaksi kotimaista puoluejohtajaa, joista toinen sattuu olemaan pääministeri (ja mikäli hänestä riippuisi, niin myös isä aurinkoinen), laukoo sellaisia sammakoita suustaan samana päivänä, että tulevaisuuden toivo usko edustukselliseen demokratiaan haihtuvat kuin kaasu Saharaan.
Ensin tuuli idästä. Nurmijärven suuri poika oli tutustumassa itäisen suurvallan poliittiseen järjestelmään ja lausui viisaita Helsingin Sanomien internetsivujen mukaan.
(HS 21.4.2009) Pääministeri Matti Vanhasen (kesk) mukaan länsimaat voisivat ottaa oppia Kiinasta, jossa on tiukka keskushallinto ja jossa asiat tapahtuvat nopeasti, kun kommunistipuolue niin päättää.
Iltauutisissa puhuri kävi Arkadianmäen suunnalta. Neiti Kevät, SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen oli sitä mieltä, että ei hänen tarvitse mitenkään kommentoida AY-liikkeen piilopuoluetukea SDP:lle. Ei ollut kommentoinut kahteen päivään. Pääministeriainesta. Viime keväänä tosin räksytti siitä kuinka muut olivat vilpillisesti vastaanottaneet vaalirahoitusta julkistamatta rahoituksen todellista alkuperää. Neiti kevät ilmoitti hymyillen, että SDP on noudattanut kaikkia sääntöjä ja asetuksia. Talousasioista vastaa kuulemma puoluesihteeri. ("Kaikki mikä on laillista, ei välttämättä ole oikein." Tarja Halonen, tasavallan presidentti) Voi jessus sentään, auta! Tai joku muu ylempi taho. Kuten esimerkiksi SAK. Säästä meidät siltä, että tästä tantasta tulee joskus tämän pienen ja viattoman maan virallinen, saatikka sitten arvojohtaja. Mitään niin pahaa emme ole tehneet, että tällaisen rangaistuksen olisimme ansainneet. Nykyisessäkin johtajassa on jo tarpeeksi kestämistä.
Ensin tuuli idästä. Nurmijärven suuri poika oli tutustumassa itäisen suurvallan poliittiseen järjestelmään ja lausui viisaita Helsingin Sanomien internetsivujen mukaan.
(HS 21.4.2009) Pääministeri Matti Vanhasen (kesk) mukaan länsimaat voisivat ottaa oppia Kiinasta, jossa on tiukka keskushallinto ja jossa asiat tapahtuvat nopeasti, kun kommunistipuolue niin päättää.
- Ainakin tässä tietyssä systemaattisuudessa [länsimaat voisivat oppia Kiinalta]. Siinä, että asetetaan selkeitä prioriteetteja ja mobilisoidaan voimavaroja niiden saavuttamiseksi. Silloin myös saavutetaan tuloksia.
Iltauutisissa puhuri kävi Arkadianmäen suunnalta. Neiti Kevät, SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen oli sitä mieltä, että ei hänen tarvitse mitenkään kommentoida AY-liikkeen piilopuoluetukea SDP:lle. Ei ollut kommentoinut kahteen päivään. Pääministeriainesta. Viime keväänä tosin räksytti siitä kuinka muut olivat vilpillisesti vastaanottaneet vaalirahoitusta julkistamatta rahoituksen todellista alkuperää. Neiti kevät ilmoitti hymyillen, että SDP on noudattanut kaikkia sääntöjä ja asetuksia. Talousasioista vastaa kuulemma puoluesihteeri. ("Kaikki mikä on laillista, ei välttämättä ole oikein." Tarja Halonen, tasavallan presidentti) Voi jessus sentään, auta! Tai joku muu ylempi taho. Kuten esimerkiksi SAK. Säästä meidät siltä, että tästä tantasta tulee joskus tämän pienen ja viattoman maan virallinen, saatikka sitten arvojohtaja. Mitään niin pahaa emme ole tehneet, että tällaisen rangaistuksen olisimme ansainneet. Nykyisessäkin johtajassa on jo tarpeeksi kestämistä.
maanantaina, huhtikuuta 13, 2009
Oster im Engelberg
Arvoimme pääsiäisenviettokohdetta viime metreille asti. Kaupungista oli päästävä pois, mutta kotimaan matkailu vaikutti melko kalliilta. Esimerkkinä käyköön neljä yötä Levillä joka olisi kustantanut reilut tuhat euroa per nuppi. Melko kallista. Kun vastaavana ajankohtana pääsi Sveitsin Engelbergiin reilulla kuudella sadalla eurolla ja matkan tarkoitus ei ollut raastava ryyppääminen ja valvominen, niin valinta oli varsin helppo. Lento Zürichiin, junayhteys Luzernin kautta Engelbergin idylliseen kylään ja kolme päivää rinteessä auringon paistaessa. Ei paha. Ei varsinkaan kun after skin saattoi viettää lähes kahdenkymmenen lämpöasteen paahteessa.
Stadiumin säädöt
Ensimmäinen laskupäivä alkoi komeasti. Osittainen kiitos siitä kuuluu Stadiumin ammattitaitoiselle henkilökunnalle. Koska allekirjoittanut on melko käsi lähes kaikissa
kädentaitoja vaativissa huoltotoimenpiteissä, niin hän sukset ostaessaan luotti ammattilaisten kykyyn säätää siteet oikein. Varsinkin kun tämä erikseen luvattiin. Ei olisi kannattanut. Pientä ongelmaa on ollut koko kauden ajan ja torstain ensimmäinen lasku mustassa rinteessä tuotti parin sadan metrin laskun vasemmalla pakaralla. Jalasta lähteneen oikean suksen siteen stopparit eivät pysäyttäneet suksea. Ollessani itse pääasiassa vasemman pakaran ja kyljen varassa alaspäin mennessä ei jarruttamisestakaan suksen ulkosyrjällä tullut mitään. Hieman noloa oli huutaa vastaantuleville rinteeseen pysähtyneille ihmiskeiloille "Watch out!" ja liukua holtittomasti ohi. Noin 200 metriä laskettuani sain jotenkin ohjattua itseni irronneen sukseni luo. Onneksi se jäi rinteeseen eikä jatkanut rinteen viereiseen rotkoon. Joka tapauksessa vanhoja kunnon karkuremmejä tuli ikävä. Pojat on poikia
Ensimmäisen hiihtopäivän jälkeen istuimme after skissä australialais-saksalaisessa seurueessa. Seurueeseen kuului myös saksalaiskaverin 13 -vuotias poika. Kaverit olivat lähdössä illalla Zürichin yöhön. Myös jälkikasvu. Saksalais-isä ja hänen kaverinsa aikoivat "meikata" jälkikasvulle viikset ja muut miehen merkit sekä yrittää baareihin bilettämään kolmistaan. Alkoholia ei kuitenkaan ollut teini-ihmeelle tarjolla. Sen verran ammattitaitoista porukkaa sveitsiläispoket olivat kuulemma olleet, että kaveri saa vielä odottaa karvoituksen kasvua ylähuuleen ennen kuin yökerhon ovet aukeavat. Mutta silti...Kaiken kaikkiaan hatunnoston arvoinen yritys! Vieläkö joku väittää että saksalaisilla ei ole huumorintajua! Kysyä vain sopii miksi oma faijani ei koskaan siivittänyt tietäni ravintolakulttuuriin vastaavalla tavalla. Pirtua se kyllä määräsi "ihottuman hoitoon" valmistujaisiini, mutta silloin olinkin jo 27 -vuotias ja spiritus fortis voitiin käyttää muuhun kuin akneen tai muuhun ihottuman kaltaiseen.
Deutsche Welle
Pääsiäinen Engelbergissä oli omalta kohdaltani ensimmäinen varsinainen kosketus Sveitsin saksalaisiin osiin. Mitään yllättävää tämä kulttuurien yhteentörmäys ei tuottanut. Mie
hillä oli takatukat ja mursun viikset. Kulinaristiset ratkaisut olivat joskus hieman erikoisia (kuten lämmin viinirypälekeitto) ja kahdeksankymmentäluvun kivipestyt farkut olivat viimeisintä huutoa niin näyteikkunassa kuin kadulla.
Palveluasenne Engelberigssä oli pääosin erinomaisella tasolla, varsinkin jos sitä vertasi kuukauden takaiseen kokemukseen ranskalaisten vastaavasta. Saksalaiseen täsmällisyyteen kuuluu se, että asiat ovat niin kuin ovat ja niistä on turha neuvotella. Kaputt! Kuten eräässäkin rinneravintolassa tilatessamme Apfelkühen. "Could you please warm it up a litte bit?" kysyin. Sain kysymykseeni hyvin yksiselitteisen vastauksen lyhyttukkaiselta vankkarakenteiselta Helgalta: "NEIN!" Selvä. Ei siitä sitten sen enempää.
Bollywood
Yllättävä piirre kylässä keskellä Sveitsiä parhaimpana hiihtosesonkina oli intialaisten turistien suuri määrä. Niitä todella riitti. Osaksi se selittynee sillä, että Bollywood elokuvia kuvataan Sveitsissä ja lumihuiput vetoavat delhiläiseen keskiluokkaan. Kuka ikinä olikaan intialaiset Engelbergiin tuonut, niin hatunnosto erinomaisesta tuotteistuksesta. Voisi kokeilla Suomessakin. Kabiinissa matkalla Titlisin huipulle yli kolmeen kilometriin oli enemmän citymuodikkaita intialaisia kuin hiihtäjiä. Vuoren huipulla intialaisille oli rakennettu oma lumimaailmansa. Lumipallot lentelivät ja yksi tuolihissi oli nimetty Iceflyeriksi. Intialaiset jättivät myös oman merkkinsä paikallisiin saniteettitiloihin. Naisten vessa oli kuuleman mukaan karmeassa kondiksessa ja sitä siivonnut sveitsiläisneiti oli selittänyt sen johtuvan intialaisista. En olisi ihan varma tuosta. Miesten vessassa ei nimittäin ollut havaittavissa mitään eroa yhdenkään helsinkiläisyökerhon hotelli helpotukseen hetkeä ennen valomerkkiä. Perussiisti siis...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)